pienoiskuva|Léon Bakst, valokuva Albert Witzel 1917 Lev Samoilovitš, Leyb-Khaim Izrailevits Rozenberg, myös Rosenberg (), yleisemmin Léon (Nikolajevitš) Bakst (); (9. toukokuuta (J: 27. huhtikuuta) 1866 Grodno, Grodnon kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 27. joulukuuta 1924 Rueil-Malmaison, Haut-de-Seine, Ranska) oli ranskalaistunut valkovenäläinen taidemaalari, lavastaja ja pukusuunnittelija.Marc Chagall, My Life, St.-Petersburg, Azbuka, 2000,
pienoiskuva|287x287px|Ljubov Pavlovna Tretjakova Gritsenko (1870-1928), taiteilijan vaimo, Léon Bakst 1903 Suku ja koulutus Leyb Rosenberg syntyi Hrodnassa, Venäjän keisarikunnassa, nykyisen Valko-Venäjän alueella keskiluokkaiseen ortodoksijuutalaisperheeseen. Hänen vanhempansa olivat osakekauppias ja Talmud-oppinut Israel Samuil Baruch Haimovitš Rabinovitš ja Basia Pinhusovna, ensimmäisen killan kauppiaan Pinkhus Haimovitš Rosenbergin tytär. Heille syntyi kymmenen lasta, joista neljä eli aikuiseksi asti.Terkel, Jelena: Lev Bakst. Perhe ja luovuus. Tretjakovin gallerian aikakauslehti, nro 1 (2008). [Sivulta 2 lähtien artikkeli on myös englanniksi] http://www.tretyakovgallerymagazine.com/img/mag/2008/1/062-081.pdf Arkistoitu alkuperäisestä 10. elokuuta 2017. https://web.archive.org/web/20170810092151/http://www.tretyakovgallerymagazine.com/img/mag/2008/1/062-081.pdf
Isoisä Pinkhus Rosenberg oli työskennellyt Pariisissa räätälinä, edennyt yhteiskunnallisessa asemassaan ja perustanut menestyneen yrityksen, joka toimitti huopakankaita Venäjän armeijalle ja keräsi tällä kaupankäynnillä merkittävän pääoman. Hän lähti Venäjälle, sai kunniakansalaisen aseman ja jatkoi menestyksekästä uraansa liikemiehenä. Isoisä lahjoitti paljon köyhien turvakodille, ja Aleksanteri II itse kätteli häntä tämän johdosta. Perhearkiston mukaan Pinkhus Rosenbergillä oli toisesta avioliitostaan kuolleena syntynyt poika, ja hän toivoi miespuolista perillistä tyttärensä Basian lisäksi. Rosenberg pyysi luvan keisarilta ja adoptoi tyttärensä aviomiehen Samuil Baruchin, pelastaen näin hänet armeijapalveluksesta ja antaen hänelle mahdollisuuden tulla perillisekseen.Usova, N. M. : Bakstin "kolme sukunimeä": Rabinovich, Rosenberg, Bakst. Leiba Rabinovichista Leon Bakstiin. Venäjän A. JA. Vaganovalle omistetun baletin akatemian tiedote nro 5, 2016, (46). S. 72-82.
Koska Leybin isoisä oli poikkeuksellisen menestynyt räätäli, keisari soi tälle erittäin hyvän aseman Venäjällä. Tyylikkäästi pukeutuvalla isoisällä oli suuri ja hienosti Napoleon III -tyyliin sisustettu huoneisto täynnä antiikki- ja koriste-esineitä Pietarissa, pääkatu Nevski Prospektilla. Kun Leybin vanhemmat muuttivat Pietariin, poika vieraili isoisän luona joka lauantai. Hän sanoi isoisän ylenpalttisesti koristellun huoneiston tehneen häneen lapsena suuren vaikutuksen, ja hän kävi siellä aina mielellään. 12-vuotiaana Leyb voitti piirustuskilpailun ja päätti ryhtyä taidemaalariksi. Vanhemmat eivät kuitenkaan hyväksyneet ajatusta ja jopa heittivät pois hänen värinsä ja maalinsa.
Leybin maalauskyvyt näkyivät jo nuorena, hänen kiinnostukseensa taiteeseen vaikutti hänen opettajansa Andrei Dmitrievitš Losev Pietarin 6. kymnaasissa. Ensimmäinen taiteellinen menestys tuli jo lukioikässä vuonna 1883, jolloin julistettiin kilpailu parhaasta runoilija Vasili Žukovskia esittävästä muotokuvasta. Leyb voitti sen kopioimalla mestarillisesti kaiverruksen. Samana vuonna hän keskeytti lukio-opinnot ja siirtyi M. M. Antokolskin neuvosta opiskelemaan vapaaehtoisena Pietarin taideakatemiassa, jossa hän suoritti kaikki kurssit kipsipatsaitten piirtämisestä kenttätutkimuksiin. Hän ei ollut päässyt opiskelemaan osallistumalla pääsykokeisiin. Leyb Rosenberg ei kuitenkaan voinut valmistua Taidekatemiasta vuonna 1887 hopeamitalityönsä aiheuttaman skandaalin vuoksi: Leybin Pietà-aiheinen maalaus oli liian ilmeikäs ja innovatiivinen arvostelulautakunnan jäsenille. Neitsyt Maria esitettiin punaisin itkettynein silmin ja opetuslapset köyhinä juutalaisina. Opiskelutoveri Valentin Serovin ja useiden opettajien vetoomukset vaikuttivat siihen, että työn luonteen syyksi laitettiin tekijän "heikko näkökyky".[Wikipedian venäjänkielisessä artikkelissa lähde] Golinets, S. V. : Rabinovich - Rosenberg - Bakst. S. P. Djagilev ja moderni kulttuuri: materiaalit kansainvälisestä symposiumista "Diaghilev Readings", Perm, 2014. Koonnut ja tieteellinen toim. Levenkov, O. R. Perm: Knizhny Mir, 2014. Ss. 70-77. . [ru][Wikipedia venäjänkielisessä artikkelissa lähde] Miroškin, A.: Teatteri ja kalligrafia. Tšitajem vmeste, nro 3, 2016. [ru]
Vanhemmat erosivat ja perustivat uudet perheet. Äitipuolen kanssa asuminen kävi mahdottomaksi, joten neljä sisarusta lähtivät omilleen ja vuokrasivat oman asunnon. Koska vanhimpana lapsena Leyb oli vastuussa sisarestaan Rosaliasta ja Sophiesta sekä veljestään Isaiahista, josta tuli toimittaja ja teatterikiitikko, hän "otti vastaan kaikenlaisia maalaustöitä" ja työskenteli osa-aikaisena lehti- ja kirjakuvittajana vuodesta 1888 lähtien. Sisaret antoivat tunteja yksityisoppilaille ja Isaiah kirjoitti teatterikritiikkejä, mutta Leyb ansaitsi heistä eniten.
pienoiskuva|200x200px|Léon Bakstin syntymän 150-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2016 julkaistu postimerkki Valko-Venäjällä Bakst muutti sukunimensä Rosenberg ensimmäisen taidenäyttelynsä yhteydessä vuonna 1889 nimeksi Bakst, joka perustui joko hänen äitinsä tyttönimeen, hänen äitinsä isoäidin tyttönimeen tai jonkun muun kaukaisen sukulaisen sukunimeen Baxter.
Yksityiselämä Léon Bakst oli naimisissa kuvataiteen kerääjä ja filantrooppi Pavel Tretjakovin tyttären, taiteilija N. N. Gritsenkon lesken Ljubov Pavlovna Tretjakova Gritsenkon (1870–1928) kanssa vuosina 1903–1910. Bakst oli kääntynyt Varsovassa luterilaiseen uskoon solmiakseen kristillisen avioliiton. Hän pyysi keisarilta lupaa saadakseen käyttää virallisesti sukunimeä Bakst sukunimen Rosenberg sijaan avioitumisen yhteydessä. Avioliitto Ljubov Gritsenkon kanssa kariutui pian vihkimisen jälkeen, jatkui vielä vuonna 1906 ja loppui lopullisesti vuonna 1907 ennen heidän poikansa Andrein syntymää.Bakst, L.S.: Viime vuosisata. https://pv-gallery.com/author/88152/Bakst-L-S/
Arkistoitu alkuperäisestä 30. huhtikuuta 2017. https://web.archive.org/web/20170430065013/http://pv-gallery.ru/author/1627/Bakst-L-S/Bondar, B. : Lev Bakst Pietarissa: muotokuvista ja maisemista kankaisiin ja pukuihin. Arthive 10.12.2020.https://arthive.com/news/1630~Lev_Bakst_v_SanktPeterburge_ot_portretov_i_pejzazhej_do_tkanej_i_kostjumov?_lang=EN Virallinen avioero tuli vuonna 1910. Ljubov Gritsenkolla oli ensimmäisestä avioliitostaan tytär Maria, johon Bakst kiintyi suuresti ja jonka kanssa hän piti yhteyttä kuolemaansa asti. Hänen poikansa Andrei Lvovitš Bakst (1907–1972) oli teatteri- ja elokuvataiteilija. Lokakuun vallankumouksen 1917 jälkeen Bakts auttoi ex-vaimonsa ja poikansa pakenemaan Neuvosto-Venäjältä.
Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Léonin sisar - kirjailija, runoilija ja kääntäjä Rosalia Manfred - kuoli nälkään Venäjällä vuonna 1918. Hänellä oli poika Albert Manfred, josta tuli kuuluisa historioitsija. Saatuaan uutisen sisarensa kuolemasta Bakst sai hermoromahduksen ja sairastui niin vakavasti, ettei sietänyt valoa, melua tai kosketusta. Hänen palvelijansa Linda käytti tämän tilaa hyväkseen varastaakseen isäntänsä rahat – hän otti itselleen kaikki taloon tuodut työpalkkiot ja uhkaili taiteilijaa pakottaen hänet sisällyttämään testamenttiinsa itsensä ja miehensä. Bakst onnistui lähettämään viestin vaikutusvaltaiselle ystävälle ja suojelijalle, filantrooppi Alice Warder Garrettille (1877–1952), joka auttoi veljelleen ja perheelleen omistautunutta Sophia-sisarta (naim. Kljatško) pelastamaan Léonin. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran Pariisissa vuonna 1914, kun rouva Garrett oli diplomaattimiehensä kanssa Euroopassa, ja Bakst luotti Garrettiin pian sekä uskottuna että agenttina.
Taiteellinen ura Léon Bakstin taide oli 1880–1890-luvuilla hyvin realistista ja hänellä oli läheiset suhteet taideakatemian aikana Vaeltajat-taiteilijaryhmään kuten Mihail Nesteroviin, Viktor Vasnetsoviin ja Valentin Seroviin. Töitten nimet kuten "Arkunkantajat", "Itsemurha" ja "Epäsuhtainen pariskunta" kuvastivat tätä realismia. Vuonna 1890 hän jatkoi opintojaan akvarellimaalari Albert Nikolajevitš Benoisin luona ja tutustui tämän veljeen Aleksandr Benois'hin. 1890-luvun puolivälissä hänestä tuli jäsen kirjailijoiden ja taiteilijoiden muodostamaan yhteisöön nimeltä Nevskin Pickwickit, jonka perustajina olivat Sergei Djagilev sekä Aleksandr Benois, ja tämä yhteisö muodosti myöhemmin Mir iskusstva -nimisen taidesuuntauksen sekä ryhmän.
Vuonna 1889 Bakst perusti yhdessä Sergei Djagilevin kanssa vaikutusvaltaisen aikakauslehden Mir Iskusstva (). Lehden sivuilla oli Bakstin grafiikkaa, ja nämä työt kohottivat hänet myös suuren yleisön tietoisuuteen.
Bakst esitteli töitään 1890-luvun alkupuolella akvarellimaalareiden yhdistyksen järjestämissä näyttelyissä. Hän oleskeli vuosina 1891–1892 pitkiä aikoja Euroopassa ja vuodesta 1893 lähtien Pariisissa, missä hän opiskeli Académie Julianissa, mutta vieraili kuitenkin usein Pietarissa. Hän oli Pariisissa myös Jean-Léon Gérômen studion ja Albert Edelfeltin oppilaana.
Vuonna 1897 Bakst lähti rakkaussuhteensa epäonnistuttua Pohjois-Afrikkaan, jossa saadut vaikutteet herättivät hänen kiinnostuksensa Lähi-Itään ja orientalismiin. Vuonna 1907 matka Kreikkaan, jossa hän tutustui myös arabialaiseen ja turkkilaiseen kulttuuriin, jätti pysyvät jäljet hänen taiteeseensa.
Nousu kuuluisuuteen
Bakst maalasi myös muotokuvia Filipp Maljavin (1899), Vasili Rozanov (1901), Andrei Belyi (1905) sekä Zinaida Gippius (1906). Hän työskenteli suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitšin lasten taideopettajana. Vuonna 1902 hän sai tilauksen keisari Nikolai II:lta, ja näin syntyi Pariisissa maalaus Venäläisten merimiesten tapaaminen.
Vuonna 1898 Bakst asetti teoksiaan esille Djagilevin järjestämässä ensimmäisessä suomalaisten ja venäläisten taiteilijoiden näyttelyssä, Pietarissa, joka oli osa Mir iskusstvan näyttelyä. Myös Münchenissä hän osallistui Secession-museon näyttelyyn, jonka teemana ja järjestäjänä oli Venäläisten taiteilijoiden yhdistys.
Vuoden 1905 vallankumouksellisen liikehdinnän aikana Bakst työskenteli avustajana lehdille kuten taidelehti Zolotoje runo (ven. Золотое руно, Kultainen talja, ilmestyi 1906–1909, Mir iskusstvan moskovalainen vastine), Valeri Brjusovin arvostettu kirjallisuuslehti, symbolistien äänenkannattaja Vesy (ven. Весы, Vaaka, ilmestyi 1904–1909), poliittinen satiirilehti Župel (ven. Жупел, 'Pelätin', ilmestyi 1905–1906); sen seuraaja, poliittinen satiirilehti Adskaja Pošta (ven. Адская почта, 'Helvetin posti', ilmestyi 1906), satiirinen huumorilehti Satyricon (ven. Сатирикон, ilmestyi 1900–1914) ja taidekuvalehti Apollon (ven. Аполлон, ilmestyi 1909–1917), johon hän suunnitteli vuonna 1909 kaksi ensimmäistä kantta.Bespalova, Jelena R. : Bakst ja modernismi. Iskusstvoznanije, 2014, nro 3-4. Ss. 235-275 [ru][Wikipedian venäjänkielisen artikkelin viite] Nikolajev, O. Ju.: Venäläisen maalaustaiteen tietosanakirja. Энциклопедия русской живописи. OLMA Media Group, 2010. s. 28.. [ru]
Hän osallistui myös nimekkäiden aikakauslehtien kuten "Keisarillisten teatterien vuosikirja" (ven. Ежегодника Императорских театров) ja "Venäjän taideaarteet" (ven. Художественные сокровища России) tekemiseen. Ensinmainittuun ylelliseksi muodostuneeseen taidejulkaisuun hänet kutsui mukaan Sergei Djagilev vuonna 1900. Hän teki myös kirjojen graafista suunnittelua, muun muassa Aleksandr Blokin vuonna 1907 ilmestyneeseen 'Luminaamio' (ven. Снежная маска) runoteokseen.
Léon Bakst osallistui ensimmäistä kertaa Pariisin syyssalonkiin vuonna 1905, ja vuodesta 1906 lähtien hänet hyväksyttiin salongin elinikäiseksi jäseneksi.
Näyttämötaide pienoiskuva|Léon Bakstin lavastussuunnitelma vuoden 1909 Ballets russesin produktiolle Cléopâtre, 1910.