Empirismi eli kokemusajattelu on tietoteoreettinen käsitys, jonka mukaan tieto perustuu kokemukseen (, ). Empirismin mukaan tieto perustuu aistihavaintoihin ja empiiriseen eli kokemusperäiseen tutkimukseen. Tietoa on mahdollista saada induktiivisella eli yleistävällä päättelyllä.
Kokemusajattelun mukaan tieto ei perustu pelkkiin järjen käsitteisiin, intuitioon eli sisäiseen näkemykseen tai uskoon. Puhtaasti deduktiivisella (eli laskujohtoisella) päättelyllä varsinaista kokemustietoa ei empirismin mukaan ole mahdollista saavuttaa.
Empirismin vastakkaisena kantana filosofiassa on perinteisesti ollut rationalismi. Rationalismin mukaan filosofiaa pitäisi harjoittaa sisäisen pohdinnan ja a priori deduktiivisen järkeilyn kautta. Useimmat tietoteoriat ovat kuitenkin jonkinlaisia yhdistelmiä empirismistä ja rationalismista.
Laatusanana empiirinen liitetään yleisesti tieteeseen eli todellisuustutkimukseen. Tämä pätee sekä luonnontieteeseen että yhteiskuntatieteisiin, joissa se tarkoittaa havaintoon tai kokeeseen pohjautuvaa kokemusta, joka on vahvistettavissa tai kumottavissa. Empirismin katsotaan yleisesti olevan nykyaikaisen tieteellisen menetelmän ytimessä.
Filosofinen käyttö
thumb|180px|John Locke, empirismin opinkappaleiden muotoilija.
Klassisen empirismin edustajia olivat Aristoteles ja Tuomas Akvinolainen. Aristoteles katsoi, että kaikki tietämisen muodot tulevat induktiivisesta päättelystä. Moderni, perinteinen empirismi viittaa ennen kaikkea 1600-luvulla syntyneeseen brittiläiseen empirismiin, jota edustivat Francis Bacon, John Locke, George Berkeley ja David Hume, sekä Thomas Hobbes (naturalismi). He hylkäsivät ajatuksen sisäsyntyisistä ideoista, joiden rationalistit katsoivat olevan mielissämme ilman aisteihin perustuvaa kokemusta.
Alun perin käsitettä empiirinen käytti skeptiseen koulukuntaan kuulunut Sekstos Empeirikos viitatessaan niihin antiikin kreikkalaisiin lääketieteen harjoittajiin, jotka hylkäsivät ajan dogmaattiset opit ja luottivat mieluummin todellisuudesta tehtyihin havaintoihin ja sitä kautta saatuun kokemukseen.Sini, 2004.
Perinteisen empirismin opinkappaleet muotoili ensimmäisenä John Locke 1600-luvulla. Hän katsoi, että ihmisen mieli on syntyessään tabula rasa eli 'tyhjä taulu', johon kokemukset jättävät merkkinsä. Tällainen empirismi kielsi, että ihmisillä olisi sisäsyntyisiä ideoita (ajatuksia, käsityksiä) tai että mikään olisi tiedettävissä ilman viittausta kokemukseen. Kokemusta tuli käyttää perustana muodostettaessa väitteitä käsitteistä, olemassaolosta, tiedosta, merkityksestä, todellisuudesta, totuudesta ja yleiskäsitteistä. Kokemuksella voidaan tarkoittaa joko kaikkea tietoisuuden sisältöä tai se voidaan rajoittaa pelkästään aisteihin.Keeton, 1962.
Historiallisesti filosofinen empirismi asetetaan usein vastakkain mannermaisen rationalismin kanssa, joka laajasti ilmaistuna katsoo, että iso osa tiedosta perustuu järkeen aisteista riippumatta. Nykyisin tämän vastakkainasettelun katsotaan olevan liiallinen yleistys, koska merkittävimmät mannermaiset rationalistit (Descartes, Spinoza ja Leibniz) olivat myös oman aikansa empiirisen "tieteellisen metodin" puolestapuhujia. Vastaavasti Locke katsoi, että osa tiedosta (kuten tieto jumalan olemassaolosta) voitiin saada yksin intuition ja päättelyn avulla.
Tieteellinen käyttö
Tieteen ja tieteellisen menetelmän keskeinen käsite on, että kaiken todistusaineiston tulee olla kokemukseen perustuvaa tai kokemusperäiseen havaintoon perustuvaa, eli sen tulee riippua pelkästään aistein havaittavista todisteista. Toisessa merkityksessä "kokemusta" tai "empiiristä" voidaan käyttää synonyyminä "kokeelliselle". Nämä eroavat termin empiirinen filosofisesta käytöstä siinä, että empiiristä käytetään adjektiivina. Termiä empiirinen käytetään sekä luonnontieteissä että yhteiskuntatieteissä, ja se viittaa havainnoilla ja kokeilla testattavissa olevien työhypoteesien käyttämiseen. Tieteelliset väittämät perustuvat siis dogmaattisten lauselmien sijasta havainnoille ja kokemukselle.
Empiiriset menetelmät ovat hallinneet tiedettä näihin päiviin saakka. Empirismi pohjusti tieteellisen menetelmän joka edustaa perinteistä näkemystä todellisuustutkimuksesta ja sen edistymisestä.
Käsitettä puoli-empiirinen käytetään joskus kuvaamaan teoreettisia menetelmiä jotka hyödyntävät perustavanlaatuisia aksioomia eli peruslauseita, vakiintuneita tieteellisiä lakeja ja aiempia kokeellisia tutkimustuloksia tieteellisten mallien muodostamisessa ja teoreettisessa tutkimuksessa. Historiografiassa empirismi viittaa empiristiseen historiografiaan, dokumenttien tulkinnan ja niin sanotun historiallisen teleologian koulukuntaan, joka on saanut alkunsa Leopold von Ranken töistä.
Empirismin muotoja
Jyrkät kokemusajattelun kannattajat ovat sitä mieltä, että kaikki inhimillinen tietämys on puhtaasti kokemukseen perustuvaa. Maltilliset empiristit ovat sitä mieltä, että kaikki tosiasiaväitteitä koskeva inhimillinen tietämys on puhtaasti kokemusperäistä. Tämä oli David Humen näkemys. Naiivin empirismin mukaan kaikkien ideoiden ja teorioiden tulee olla testattavissa todellisuudessa, eikä niiden tule saada vaikutteita ennalta omaksutuista ajatuksista. Konstruktiivinen empirismi vaatii vain, että teoriat kuvaavat oikein todellisuuden havaittavissa olevia osia. Tällaisia teorioita pidetään "empiirisesti riittävinä" tai "tarkoituksenmukaisina". Jos teoriasta tulee vakiintunut, sitä pidetään "hyväksyttynä". Tällöin teorian katsotaan olevan empiirisesti paikkansapitävä, ratkaisevan tulevia ongelmia ja olevan käytettävissä teorian laajentamiseksi ja kehittämiseksi. Termin kehitti Bas C. van Fraassen (The Scientific Image, 1980).
Historia
Empirismin varhaiset muodot
Varhaiseen empirismiin voidaan lukea muun muassa Aristoteleen, Tuomas Akvinolaisen ja Roger Baconin tekemä tietoteoreettinen työ.
Länsimaisen filosofian ensimmäisiä empiristejä olivat todennäköisesti 400-luvun eaa. sofistit, jotka hylkäsivät esisokraattisille filosofeille kuten Parmenideelle, Herakleitokselle ja Pythagoraalle tyypilliset rationaaliset maailmanselitykset ja keskittyivät sen sijaan sellaisiin konkreettisempiin kohteisiin kuin ihmisiin ja yhteiskuntaan.EB 4, 480. Täytyy kuitenkin huomata, että esimerkiksi Platon (427–347 eaa.) kirjoitti dialogissaan Protagoras, että sofistit olivat melko epäempiristisiä, katsoen heidän suosivan mieluummin semantiikkaa ja näennäisyyksiä puolueettoman tutkimisen ja sisällön sijaan. Skeptikot kuitenkin hyödynsivät skeptisiä semanttisia argumentteja, käyttäen puhtaan järjen väitteitä torjuessaan esimerkkejä jotka kuulijat saattoivat välittömästä nähdä ja ymmärtää.
thumb|180px|right|Aristoteles painotti kokemukseen perustuvan induktion merkitystä.
Noin sata vuotta myöhemmin Aristoteles (384–322 eaa.) laittoi suuren painon aistien vastaanottamille asioille eli a posteriori -tyyppisille havainnoille. Aristoteleen näkemys oli osittain reaktio Platonin syvästi rationalistista ja hyvin teoreettista lähestymistapaa vastaan. Aristoteles sovelsi termiä luonnonfilosofia pyrkimykseen saada selvää luonnollisesta maailmasta. Hän käytti menetelmää, joka alettiin tuntea myöhemmin induktiivisena päättelynä, päästäkseen aistihavainnoilla luonnontieteessä esittämiinsä kategoriointeihin ja periaatteisiin. Tämä oli suoraan vastakkainen Platonin ideaopille, joka perustui hyvin pitkälti a priori -tyyppisille oletuksille. Myöhemmällä kaudellaan Aristoteleen epäluulo Platonin näkemyksiä kohtaan vain kasvoi ja hän alkoi vaatia kaikelta induktiiviselta päättelyltä yhä selvempää empiiristä vahvistusta (Toinen analytiikka). Aristoteles myös määritteli empirismin perusajatuksen, että inhimillinen tieto todellisuudesta perustuu aistikokemukseen.Sorabji, 1972.
Sukupolvi Aristoteleen jälkeen sekä stoalaiset että epikurolaiset muotoilivat vielä selvemmin empiristisiä selityksiä ideoiden ja käsitteiden muodostamiselle. Stoalaiset esittivät jo kaksituhatta vuotta ennen Lockea, että ihmismieli on puhdas kirjoitustaulu, joka täyttyy ideoilla aistihavaintojen kautta. He kuitenkin katsoivat myös, että ihmismielessä on joitakin "yleisiä ajatuksia", jotka ovat kaikkien ihmisten mielessä a priori. Epikurolaisilla oli vielä vahvemmin empiirinen a posteriori -tyyppinen näkemys. Heille mielen käsitteet olivat muistissa olevia kuvia tai kokemuksia jotka olivat peräisin aiemmasta aistikokemuksesta ja aistimukset puolestaan poikkeuksetta hyviä todistuksia niistä syistä jotka saivat aistimukset aikaan. He laativat monimutkaisia selityksiä sille, kuinka oliot tuottavat aistimuksia ja selittivät virheet kausaalisissa pyörteissä tapahtuvilla hajaannuksilla.Solomon ja Higgins, 1996.
Keskiajan skolastiikassa Tuomas Akvinolainen omaksui Aristoteleelta niin kutsutun peripateettisen aksioomansa,Aristoteles: Sielusta III.8. jonka hän muotoili: "nihil est in intellectu quod non prius in sensu" ("mielessä ei ole mitään mikä ei ensin olisi ollut aisteissa"). Tuomas katsoi, että Jumalan olemassaolo voidaan todistaa päättelyllä aistihavainnoista. Hän sovelsi muunnelmaa aristoteelisesta "aktiivisesta ymmärryksestä", tulkiten sen kyvyksi abstrahoida yleisiä merkityksiä yksittäisestä empiirisestä tiedosta, tavalla jota nykyisin kutsutaan induktiiviseksi päättelyksi.
Brittiläinen empirismi
Varhaiset käsitykset "sisäsyntyisistä ideoista" herättivät paljon keskustelua mannermaisten rationalistien ja brittiläisten empiristien parissa 1600-luvulta 1700-luvulle. Empirismin merkittävimpiä puolestapuhujia olivat John Locke, George Berkeley ja David Hume.
John Locke (1632–1704) vastasi erityisesti René Descartesin puolustamaan mannermaiseen rationalismiin, filosofiseen lähestymistapaan jota ei tulisi sekoittaa yleiseen rationalismiin, ja ehdotti teoksessaan An Essay Concerning Human Understanding (1689) uutta ja lopulta hyvin vaikutusvaltaista näkemystä, jossa kaikki inhimillinen tieto on a posteriori -tyyppistä eli kokemukseen perustuvaa. Locke tunnetaan erityisesti näkemyksestään, jonka mukaan ihmisen mieli on tabula rasa eli 'tyhjä taulu' tai Locken sanoin "valkoinen paperi", jolle aistihavainnoista seuraavat kokemukset kirjoitetaan ihmisen elämän mittaan. Ideoillamme on kaksi lähdettä: aistiminen ja ajatteleminen. Kummassakin tapauksessa tehdään ero yksinkertaisten ja monimutkaisten ideoiden välillä. Yksinkertaiset ideat eivät ole analysoitavissa, ja voidaan jakaa primaarisiin ja sekundaarisiin ominaisuuksiin. Monimutkaiset ideat yhdistelevät yksinkertaisia ideoita ja jaetaan substansseihin, moodeihin (tiloihin) ja suhteisiin. Lockelle tietämyksemme asioista on havaintoja ideoista, ja nämä havainnot ovat joko yhtäpitäviä tai ristiriitaisia keskenään, mikä on kaukana Descartesin harjoittamasta varmuuden etsinnästä.
thumb|right|180px|George Berkeley
Sukupolvi myöhemmin irlantilainen piispa George Berkeley (1685–1753) katsoi, että Locken näkemykset avasivat oven joka johtaisi lopulta ateismiin. Hän julkaisi vastauksena Lockelle teoksensa Treatise Concerning the Principles of Human Knowledge (1710), joka esitteli erilaisen, hyvin äärimmäisen empirismin muodon, jossa asiat olivat olemassa ainoastaan sen seurauksena, että ne havaittiin, tai sen perusteella, että ne olivat itse havaitseva olio. Berkeley katsoi, että Jumala suorittaa havaitsemisen ihmisten sijasta silloin, kun ihmiset eivät ole havaitsemassa. Teoksessaan Alciphron Berkeley sanoi, että kaikki järjestys jota ihmiset näkevät luonnossa oli Jumalan kieltä tai käsialaa.Thornton, 1987. Berkeleyn näkemystä alettiin myöhemmin kutsua subjektiiviseksi idealismiksi.MEP 1, 297; MEP 2, 503.