Westfalenin rauha oli sarja rauhansopimuksia, jotka touko- ja lokakuun 1648 välisenä aikana allekirjoitettiin Osnabrückissä ja Münsterissä. Rauhansopimukset lopettivat pääasiassa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella käydyn kolmikymmenvuotisen sodan ja Espanjan ja Alankomaiden välillä käydyn kahdeksankymmenvuotisen sodan.
Rauhasta sopivat keskenään Habsburg-sukuun kuulunut pyhä Rooman keisari Ferdinand III, Espanja, Ruotsi, Alankomaat, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtakunnanruhtinaat ja vapaiden valtakunnankaupunkien päämiehet. Rauhanteko tapahtui kahdessa vaiheessa: Münsterin rauha, joka allekirjoitettiin Yhtyneiden Alankomaiden tasavallan ja Espanjan kuningaskunnan välillä 30. tammikuuta 1648 ja ratifoitiin virallisesti Münsterissä 15. toukokuuta 1648. Kahden täydentävän rauhansopimuksen allekirjoittaminen 24. lokakuuta (J: 14. helmikuuta) 1648: Münsterin rauha (Instrumentum Pacis Monasteriensis, IPM) Pyhän Rooman keisarin ja Ranskan sekä niiden liittolaisten välillä, sekä Osnabrückin rauha (Instrumentum Pacis Osnabrugensis, IPO) Pyhän Rooman keisarin, Ranskan, Ruotsin ja niiden liittolaisten välillä.
Rauhansopimukset aloittivat Keski-Euroopassa uudenlaisen poliittisen järjestelmän, jota myöhemmin on sanottu westfalenilaiseksi suvereniteetiksi: kullakin valtiolla on määräysvalta omalla alueellaan. Westfalenin rauhansopimusta pidetäänkin yleisesti modernin valtiojärjestelmän peruskirjana. Se perustuu valtiollisen suvereniteetin käsitteeseen, tunnusti valtioiden itsemääräämisoikeuden ja kielsi valtioita puuttumasta toisten valtioiden sisäisiin asioihin. Westfalenin rauha oli esikuvana monille myöhemmille kansainvälisille sopimuksille ja se vaikutti suuresti kansainvälisen oikeuden kehitykseen yleisestikin. Rauhansopimuksen määräykset tulivat myös oleelliseksi osaksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtiosääntöä.
Rauhansopimukset eivät tuoneet rauhaa kaikkialle Eurooppaan, sillä Ranska ja Espanja sotivat keskenään vielä seuraavat yksitoista vuotta. Rauhansopimus kuitenkin kielsi keisaria tai keisarikunnan jäsenvaltioita sekaantumasta näiden maiden väliseen sotaan.
Neuvottelut ja sopimusten tekopaikat
Rauhansopimukset syntyivät yleiseurooppalaisen diplomaattisen kongressin tuloksena, jossa välittäjinä toimivat varsinkin paavin nuntius sekä Venetsian ja Tanskan edustajat.
Kardinaali Richelieu Ranskan edustajana vaati kaikille liittolaisilleen edustajaa neuvotteluissa, olivatpa nämä itsenäisiä tai Pyhään Rooman keisarikuntaan kuuluneita valtioita. Vuonna 1638 Ruotsi ja Pyhä Rooman keisarikunta tekivät Richelieun välityksellä keskenään Hampurin rauhansopimuksen.
Keisarikunta ja Ruotsi julistivat, että Kölnin neuvottelut ja Hampurin sopimus oli tarkoitettu yleisen rauhansopimuksen valmisteluiksi. Tästä laajemmasta sopimuksesta neuvoteltiin kahdessa Westfalenissa lähellä toisiaan sijaitsevassa kaupungissa, Münsterissä ja Osnabrückissä. Molemmat kaupungit oli pidettävä puolueettomina ja demilitarisoituina vyöhykkeinä neuvottelujen ajan. Münster oli vuodesta 1635 lähtien ollut täysin katolinen kaupunki, jossa toimi Münsterin ruhtinashiippakunnan piispanistuin. Siellä vain roomalaiskatolinen uskonto oli sallittu; kalvinisteilla ja luterilaisilla ei ollut lupa pitää omia jumalanpalveluksiaan.
Osnabrückissä sen sijaan sekä katolinen että luterilainen uskonto olivat sallittuja, ja kummallakin uskontokunnalla oli kaupungissa kaksi kirkkoa. Kaupungin porvaristo oli enimmäkseen luterilaisia ja kaupunginhallitus puhtaasti luterilainen, mutta kaupungista käsin hallittiin myös katolista Osnabrückin ruhtinashiippakuntaa, ja osa kaupungin asukkaista oli katolilaisia. Vuosina 1628–1633 kaupunkia oli miehittänyt Katolinen liiga. Silloin katolinen ruhtinaspiispa Franz Wilhelm von Wartenberg oli määrännyt kaupungissa toimeenpantavaksi vastauskonpuhdistuksen, ja monet luterilaiset perheet joutuivat pakenemaan. Myöhemmin kaupungin oli miehittänyt Ruotsi. Silloin katolisia ei karkotettu, mutta kaupunki kärsi pahoin Ruotsin sotatoimista. Sen vuoksi Osnabrück toivoi osakseen suurta parannusta oloihinsa, kun kaupunki päätettiin tehdä puolueettomaksi ja demilitarisoida.
Molemmat kaupungit toivoivat itselleen laajempaa autonomiaa ja vapaan valtakunnankaupungin asemaa. Sen vuoksi ne toivottivat tervetulleeksi asemansa puolueettomina alueina rauhanneuvottelujen ajan sekä sen, että kaikilta sotivilta osapuolilta, ruhtinaspiispat mukaan luettuina, kiellettiin kaikki poliittinen vaikutusvalta näissä kaupungeissa. Sen sijaan keisarikunnan ja Ranskan sekä näiden kaikkien liittolaisten, samoin kuin Alankomaiden ja Espanjan välillä liittolaisineen käydyt neuvottelut pidettiin Münsterissä.Konrad Repgen, 'Negotiating the Peace of Westphalia: A Survey with an Examination of the Major Problems', In: 1648: War and Peace in Europe: 3 vols. (Catalogue of the 26th exhibition of the Council of Europe, on the Peace of Westphalia), Klaus Bußmann and Heinz Schilling (eds.) on behalf of the Veranstaltungsgesellschaft 350 Jahre Westfälischer Friede, Münster and Osnabrück: no publ., 1998, 'Essay Volume 1: Politics, Religion, Law and Society', pp. 355–372, here pp. 355 seq.
Edustajat
Rauhanneuvottelut eivät alkaneet eivätkä päättyneet tarkoin määriteltävissä olevina ajankohtina, koska kaikki 109 eri osapuolten edustajaa eivät koskaan kokoontuneet kaikki yhdessä, mutta he kaikki olivat ainakin kerran läsnä neuvotteluissa ensimmäisen kerran vuosina 1643–1646 sekä viimeisen kerran vuosien 1647–1649. Eniten diplomaatteja oli läsnä todennäköisesti tammikuun 1646 ja heinäkuun 1647 välisenä aikana. Kuusitoista Euroopan valtiota sekä 66 saksalaista ruhtinaskuntaa lähetti neuvotteluihin omia edustajiaan, jotka edustivat kaikkiaan 140 saksalaista ruhtinaskuntaa ja 27 intressiryhmää sekä yhteensä kaikkiaan 38 eri ryhmän intressejä. Ranskan edustustoa johti Longueville herttua Henrik Orléansilainen, jonka lisäksi siihen kuuluivat diplomaatit Claude d'Avaux ja Abel Servien. Ruotsin täysivaltaisina edustajina neuvotteluihin osallistui Johan Oxenstierna, kansleri Axel Oxenstiernan poika, ja Johan Adler Salvius. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan edustajina molemmissa kaupungeissa oli kreivi Maximilian von Trautmansdorff; Münsterissä hänen avustajinaan olivat Johann Ludwig von Nassau-Hadamar ja Isaak Volmar, Osnabrückissä Johann Maximilian von Lanberg ja hovimarsalkka Johann Krane. Espanjan edustajistoa johti Gaspar de Bracamonte y Guzmán, ja sen muita jäseniä olivat diplomaatit ja kirjailijat Diego de Saavedra Fajardo ja Bernardino de Rebolledo. Paavin nuntius Fabio Chigi (myöhemmin paavi Aleksanteri VII) ja Venetsian lähettiläs Alvise Contarini toimivat välittäjinä. Myös monet keisarikunnan valtakunnanruhtinaat lähettivät edustajiaan. Brandenburgilla oli useita edustajia, muun muassa Vollmar. Alankomaiden seitsemän yhdistynyttä provinssia lähetti kuuden hengen edustajiston, jossa Hollannin maakunnalla oli kaksi edustajaa, kahdella provinssilla ei yhtään, muilla provinsseilla yksi kullakin. Edustajiston jäsenistä huomattavimmat olivat Hollannin edustaja Adriaan Pauw sekä Willem Ripperda. Baselin pormestari Johann Rudolf Wettstein edusti Sveitsin valaliittoa.
Rauhansopimuksen vaikutukset thumb|300px|Eurooppa Westfalenin rauhan jälkeen vuonna 1648, yksinkertaistettu kartta thumb|300px|Eurooppa vuonna 1648 thumb|300px|Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta vuonna 1648.
Keisari Ferdinand III menetti sen vallan, jonka hän Pyhän Rooman keisarikunnan perustuslakien vastaisesti oli anastanut itselleen, ja joutui palauttamaan sen ruhtinaskunnille. Tämä palautti ruhtinaille myös oikeuden päättää hallitsemiensa alueiden valtionuskonnosta. Protestantit ja katoliset julistettiin lain edessä tasa-arvoisiksi, ja kalvinismi tunnustettiin lailliseksi uskonnoksi. Alankomaiden itsenäistyminen soi myös Euroopan juutalaisille turvapaikan.
Saksassa oli myös joukko ruhtinaspiispoja, joille kuului hiippakunnassaan maallinenkin valta. Näiden osalta maiden omistus oli järjestettävä vuonna 1624 vallinneen tilanteen mukaisesti, mikä koitui protestanteille eduksi vuoden 1635 Prahan rauhansopimukseen verrattuna.
Pyhä istuin oli sopimukseen hyvin tyytymätön, ja paavi Innocentius X nimitti sitä Zelo Domus Dei -nimisessä bullassaan "mitättömäksi, pätemättömäksi, epäoikeudenmukaiseksi, epäoikeutetuksi, tuomittavaksi, kirotuksi, kadotukseen tuomittavaksi, joutavaksi, kaikkina aikoina merkityksettömäksi ja vaikutuksettomaksi".
Ruotsille Westfalenin rauha merkitsi suurvalta-aseman lopullista vahvistusta.
Sopimuksen määräykset
Westfalenin rauhansopimuksen pääkohdat olivat seuraavat:
Kaikki osapuolet tunnistivat päteväksi vuonna 1555 tehdyn Augsburgin sopimuksen, jonka mukaan kullakin ruhtinaalla oli oikeus määrätä, mikä uskonto hänen hallitsemillaan alueilla oli valtionuskontona; vaihtoehdot olivat katolisuus, luterilaisuus ja nyt myös kalvinismi (periaatteena oli siis cuius regio, eius religio, "Kenen maa, sen uskonto") Kristityillä, jotka asuivat ruhtinaskunnissa, joissa heidän oma uskontonsa ei ollut valtionuskontona, oli oikeus harjoittaa uskontoaan julkisesti määrättyinä aikoina ja yksityisesti milloin tahansa. Jokaiselle osapuolelle tunnustettiin muut poissulkeva suvereenisuus kaikkien maidensa, väestönsä ja ulkomailla toimivien lähettiläidensä suhteen, sekä myös vastuu sotatoimista, joita sen kansalaiset tai lähettiläät suorittivat. Rajoittamattomien kaapparikirjojen myöntäminen yksityishenkilöille kiellettiin. Saksan ruhtinaat saivat oikeuden ulkopolitiikkaan, mutta eivät saaneet julistaa sotaa keisariaan vastaan. Keisarin valinta ennen edellisen kuolemaa kiellettiin.
Rauhansopimuksessa oli myös alueellisia määräyksiä: Sveitsin itsenäistyminen keisarikunnasta tunnustettiin virallisesti maan oltua jo vuosikymmeniä de facto itsenäinen. Alankomaiden Yhdistyneet provinssit tunnustettiin itsenäiseksi valtioksi, joka ei kuulunut Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan. Alankomaat olivat kapinoineet Espanjaa vastaan jo 80 vuoden ajan, mutta virallisesti alue kuului Westfalenin rauhansopimukseen saakka Habsburgien omistukseen. (Sitä vastoin Espanjan Alankomaat eli suunnilleen nykyinen Belgia jäi edelleen Espanjan hallintaan, mutta oli samalla yksi Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaa kuuluneista alueista.) Rauhansopimuksen tekstin laati suurelta osin kardinaali Mazarin, joka oli Ranskan de facto johtaja kuningas Ludvig XIV:n ollessa alaikäinen. Näin ollen ei ole yllättävää, että Ranskan asema sodan jälkeen oli vahvempi kuin minkään muun osapuolen. Ranska sai hallitakseen Metzin, Toulin ja Verdunin hiippakunnat Lothringenissa sekä Décapolen kaupungit Elsassissa (Alsace), ei kuitenkaan Strasbourgia, Strasbourgin hiippakuntaa eikä Mulhousea. Keisarikunta ja Ranska liittolaisineen sopivat, ettei kumpikaan osapuoli vaatinut toiselta sotakorvauksia. Osnabrückin rauhan mukaan Ruotsi kuitenkin sai viiden miljoonan taalarin korvaukset, jotka käytettiin pääasiassa sen sotajoukkojen rahoittamiseen. Ruotsi sai Etu-Pommerin, jota siitä lähtien nimitettiin Ruotsin Pommeriksi, Wismarin ja Bremenin arkkihiippakunnan ja Verdenin hiippakunnan perinnöllisiksi läänityksikseen ja niiden myötä edustajan ja äänen keisarikunnan valtiopäiville sekä myös Ylä-Saksin, Ala-Saksin ja Westfalenin maapäiville. Rauhansopimuksen sanamuoto ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen, vaan vielä sen allekirjoittamisen jälkeen käytiin kiistaa seuraavista asioista: Oli kiistanalaista, kuuluiko myös Bremenin kaupunki Ruotsin Bremenin-Verdenin alueeseen. Ruotsin uhatessa valloittaa kaupungin Bremen oli vaatinut itselleen asemaa välittömästi keisarikunnan alaisena kaupunkina, minkä keisari sille myönsikin, ja täten se oli erotettu ympäröivästä samannimisestä arkkihiippakunnasta. Ruotsi käsitti asian niin, että Bremen kuitenkin oli luovutettu sille, ja aloitti vuosina 1653–1654 Ruotsin Bremenin-sodat.