Aili Ansa Inkeri Ikonen (vuodesta 1939 Ikonen-Rinne; ) oli suomalainen elokuva- ja teatterinäyttelijä sekä yksi suomalaisen elokuvan kulta-ajan valovoimaisimpia tähtiä.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 256. Ikosen päätyö oli teatterissa, mutta hänet tunnetaan ennen kaikkea elokuvarooleistaan. Hänellä oli pääosa tai merkittävä sivuosa 40 elokuvassa vuosina 1935–1961. Suomen Kansallisteatteriin hän oli kiinnitetty 1935–1978.
Elokuvissa Ikonen näytteli niin komedioissa, draamoissa kuin musikaaleissakin. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat komediat Vaimoke ja Rakas lurjus, eskapistinen elokuvaromanssi Kulkurin valssi, epookkidraama Runon kuningas ja muuttolintu, musiikkihupailu SF-paraati ja psykologinen draama Tyttö kuunsillalta. Lähes kaikki Ikosen elokuvaroolit olivat hänen tähtikuvansa mukaisesti hyveellisiä hahmoja.
Tähtiparista Ansa Ikonen ja Tauno Palo tuli käsite. He tekivät kaksitoista yhteistä elokuvaa ja runsaasti yhteistyötä myös teatterissa ja näytelmäkiertueilla. Niin ikään Eino Kaipainen oli useasti Ikosen vastanäyttelijänä.
Ikosen teatteriura alkoi tyttörooleista 1930-luvulla. Seuraavina vuosikymmeninä hän sai näytelläkseen useiden menestysnäytelmien naispääosia, kunnes 1960-luvulla hänen roolitehtävänsä alkoivat vähetä ja pienentyä. Näyttelijänlaadultaan Ikonen oli ennen kaikkea komedioiden pirteä kaunotar ja klassikkonäytelmien tyylikäs sankaritar.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 175 Hänellä oli muun muassa seitsemäntoista Shakespeare-tehtävää ja kuusi Molière-roolia. Lisäksi hän näytteli lukuisissa Serpin, Mika Waltarin ja muiden suomalaiskirjailijoiden huvinäytelmissä. Erityisen menestyksekäs oli Lady Teazlen rooli Richard Brinsley Sheridanin komediassa Juorukoulu.Tainio 1983, s. 180.
Ikonen sai vuonna 1944 ensimmäisen naispääosan Jussi-palkinnon elokuvasta Vaivaisukon morsian. Vuonna 1964 hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla. Ikoselta julkaistiin omaelämäkerta Tähtiaika vuonna 1980.
Ansa Ikonen oli aviossa kollegansa Jalmari Rinteen kanssa vuodesta 1939 tämän kuolinvuoteen 1985. Heillä on kaksi tytärtä, Katriina (s. 1939) ja Marjatta Rinne (s. 1945).
Lapsuus ja nuoruus
Ansa Ikosen vanhemmat olivat Aleksanteri Ikonen (1892–1925) ja Adele Katriina Honkanen (1892–1945). Aleksanteri Ikonen oli rautatieläinen, ja hänen sukunsa oli kolme sukupolvea pietarinsuomalaisia. Honkasen suku oli lähtöisin Parikkalasta. Pariskunta oli avioitunut Pietarissa heinäkuussa 1913. Ansa – jota lapsena ja nuorena kutsuttiin nimellä Aili – oli vanhempiensa ainoa aikuisikään elänyt lapsi. Hänen sisarensa Hilkka Terttu Tellervo (s. 1914) ja Aino Katriina (s. 1921) kuolivat vauvaikäisinä keuhkokuumeeseen.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 14–17. Perhe asui Pietarissa rautatieläisten talossa lähellä Suomen asemaa. Samassa paikassa asui myös useita Ikosten sukulaisia. Aleksanteri Ikonen harrasti näyttelemistä ja oli kauniin lauluäänensä ansiosta laulunäytelmien sankari. Adele Honkanen puolestaan harrasti tanhuja. He olivat tutustuneet toisiinsa harrastustensa kautta.Ikonen 1980, s. 7. Ansa peri isänsä lauluäänen, ja isä oli päättänyt, että tyttärestä koulutetaan laulaja.Ikonen 1980, s. 10. Ikosen lapsuudenperheen ja lähipiirin kieli oli suomi. Ympäristön vaikutuksesta tuleva näyttelijätär oppi myös venäjän erinomaisesti.
Ansa Ikosella oli köyhä ja kurja lapsuus, johon sisältyivät Pietarin nälänhätä ja vallankumouksen levottomuudet. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Ikosen perhe muutti Suomeen. He olivat Suomen kansalaisia, mutta silti heitä pidettiin Suomessa ”ryssinä”. Ikosen mukaan juuri pakolaisuus leimasi hänen lapsuutensa.Ikonen 1980, s. 14. Aluksi perhe asui Riihimäellä Adele Ikosen isän luona, josta he muuttivat Tikkurilan kautta Helsingin Käpylään Joukolantie 14:ään.Ikonen 1980, s. 15.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 20. Aleksanteri Ikonen kuoli keuhkotautiin tammikuussa 1925, ja Adele Ikonen joutui taloudelliseen ahdinkoon.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 21. Hän päätyi työskentelemään maalariksi Pasilan konepajalle, sillä siitä maksettiin paremmin kuin postityöstä, jota hän oli tehnyt Pietarissa. Vaihtelua aineellisesti köyhään elämään sai elokuvista, joita Adele Ikonen kävi katsomassa Ansa-tyttärensä kanssa.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 24.
Lapsena Ansa Ikonen harrasti innokkaasti näyttelemistä, mutta elokuvat kiehtoivat häntä vielä enemmän.Ikonen 1980, s. 18. Hän oli aloittanut kansakoulun (alakoulun) Riihimäellä ja suoritti sen loppuun Käpylässä. Sen jälkeen hän siirtyi Tyttönormaalilyseoon.Ikonen 1980, s. 20. Haaveissa siinsi lääkärin ammatti, mutta rahapulan vuoksi Ikonen joutui lopettamaan keskikoulun. Sen sijaan hän opiskeli laulunopettajaksi Konservatoriossa, josta hän valmistui keväällä 1933.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 28. Opettajana hän ei kuitenkaan ehtinyt toimia, koska pyrki määrätietoisesti elokuva-alalle.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 30.
Oppimishaluinen Ansa otti myös laulutunteja, kuten hänen isänsä oli toivonut. Hän aloitti opinnot 14-vuotiaana Adele Ikosen vanhan koulutoverin Elbe Nissisen opetuksessa. Juuri Nissinen neuvoi Ikosta pyrkimään Konservatorioon.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 27. Nissisen yksityiskoulussa Ikonen opiskeli myös näyttämöilmaisua, puhetekniikkaa ja liikuntaa.
Ura teatterissa ja elokuvissa
Uran alku teatterissa
Elbe Nissinen hankki Ansa Ikoselle avustajan paikan Kansan Näyttämön kuoroon. Samaan aikaan, vuonna 1933, kyseinen teatteri yhdistyi Koiton Näyttämön kanssa Helsingin Kansanteatteriksi. Ikonen sai esitettäväkseen naispääosan Kansanteatterin operetissa Havaijin kukka, sillä varsinainen pääosan esittäjä oli sairastunut. Hän kävi myös yksityistunneilla näyttelijä Hilja Jorman luona, joka mainitsi Ikosen Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Eino Kalimalle. Ikosen koeluku epäonnistui, mutta koska teatterissa oli henkilöstövajaus, hän pääsi harjoittelijaksi Kansalliseen hieman ennen elokuvadebyyttiään.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 33.
Vuonna 1935 alkoi Ikosen 44 vuotta kestänyt ura Suomen Kansallisteatterissa. Teatteriuransa alussa Aili Ikosesta tuli Ansa Ikonen. Hän esittäytyi Koiton näyttelijä-järjestäjä Aatu Talanteelle, joka kiusoitteli Ikosta eikä ollut kuulevinaan tämän nimeä oikein. Suivaantunut Ikonen pamautti Talanteelle toisen nimensä, ja näin Aili merkittiin avustajaluetteloon nimellä Ansa Ikonen.Ikonen 1980, s. 25.
Valentin Vaala oli koulinut Ikosesta elokuvanäyttelijän: kaikki teatraalisuus piti karsia ja oppia käyttämään ”pientä ilmaisua”.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 66. Ikonen sovelsi samaa tekniikkaa myös teatterityössään, ja se ei käynyt laatuun. Teatterilavalla ei voinut näytellä pätkissä, kuten elokuvassa, vaan piti olla koko ajan läsnä. Paljolti kollegansa Aku Korhosen avulla Ikonen sisäisti teatterinäyttelemisen vaatiman jatkuvuuden, jota ei voinut katkaista.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 69. Teatterivaikuttaja Mia Backmanin avittamana Ikonen pääsi vihdoin teatteriuransa kipupisteiden yli.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 70.
1930-luvun jälkipuoliskolla Ikonen kuului Kansallisteatterin nuoreen sukupolveen, kuten muun muassa Tauno Palo, Unto Salminen, Kyllikki Väre ja Rauli Tuomi. Ikosen varhaisia roolitehtäviä oli neidon osa Aleksis Kiven draamassa Yö ja päivä. Se sai ensi-iltansa 12. lokakuuta 1934 eli Kiven satavuotisjuhlan yhteydessä. Hänen ensimmäinen merkittävä tehtävänsä ja taiteellinen voittonsa Suomen ”päänäyttämöllä” oli Kate Sangerin rooli Margaret Kennedyn kirjoittamassa ja Kaliman ohjaamassa perhenäytelmässä Tessa. Näytelmän ensi-ilta oli lokakuussa 1935. Kaudella 1936–1937 Ikonen näytteli Sonjaa Fjodor Dostojevskin romaaniin perustuvassa näytelmässä Rikos ja rangaistus. Raskolnikovia tulkitsi Unto Salminen.Koskimies 1972, s. 362.
Arvi Pohjanpään palkintonäytelmässä Jumalan käskynhaltija syyskaudella 1937 Ikonen näytteli Eino Kaipaisen tulkitseman Aarnen mielitiettyä Helenaa; kriitikot pitivät Helenan roolia psykologian näkökulmasta heikosti perusteltuna.Koskimies 1972, s. 388. Sen sijaan näytelmän elokuvaversiossa vuonna 1939 Ikosen suoritus arvioitiin voitokkaaksi. Simo Penttilän huvinäytelmässä Vaarallinen ikä keväällä 1938 Ikonen näytteli ansiokkaasti insinööripariskunnan tytärtä.Koskimies 1972, s. 397. Ikosen muita 1930-luvun lopun näytöskappaleita olivat muun muassa Ihmeellinen JoosefKoskimies 1972, s. 408. ja Nauru rakkaudelle, jossa hän tulkitsi roolinsa ”hyvin täyteläisesti”.Koskimies 1972, s. 409.
Vaikka Ikosen teatterityöt olivat alkuun lähinnä sivuosia palvelijattarina, tyttärinä ja koulutyttöinä, hän kuului Kaisu Leppäsen ja Henny Waljuksen ohella niihin Kansallisteatterin nuoriin naisnäyttelijöihin, jotka 1930-luvulla pääsivät parhaiten esiin.Koskimies 1972, s. 421.
Elokuvauran alku
pienois|Valentin Vaala ohjaa Ansa Ikosta elokuvaan Vaimoke. Ansa Ikosen elokuvauran alku oli mutkikas. Suomi-Filmin johtaja Erkki Karu sanoi hänelle suoraan, ettei hän sovellu elokuva-alalle.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 30. Ikonen pääsi kuitenkin avustajaksi Karun elokuviin Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934) ja Syntipukki (1935). Lisäksi hän esiintyi parissa mainoselokuvassa. 1930-luvun puolivälissä Suomi-Filmin johtoon astui Risto Orko. Lannistumaton Ikonen tiedusteli häneltä elokuva-alan töitä; näyttelijäntehtäviä ei ollut, mutta klaffitytön paikka järjestyi.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 36. Avustajan tehtävät saivat jäädä, kun ohjaaja Valentin Vaala kiinnostui Ikosesta ja halusi hänet suunnitteilla olleen romanttisen komediansa Kaikki rakastavat (1935) toiseen naispääosaan, jossa hän näyttelisi Tauno Paloa vastaan. Hangon rannoilla kuvatun komedian varsinainen pääpari oli Jalmari Rinne ja Birgit Nuotio, mutta Ikonen ja Palo veivät päähuomion.
Vaala piti Ikosta poikkeuksellisen lahjakkaana komediennena, ja heidän seuraava yhteistyönsä, Hilja Valtosen romaaniin perustuva avioliittokomedia Vaimoke (1936) teki Ikosesta lopullisesti suomalaisten suosikin. Se merkitsi myös Ansan & Taunon läpimurtoa suomalaisen elokuvan suurimmaksi tähtipariksi. Ikonen sai roolistaan vain 5 000 markan palkkion. Vaala opetti Ikoselle elokuvanäyttelemisen keinot, sen että elokuvarooli on elettävä. Näin Ikonen sisäisti elokuvatyön erot suhteessa teatterityöskentelyyn. Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 66, 67.
Kahden komedian jälkeen seurasi kaksi draamaelokuvaa: Orkon ohjaama Ja alla oli tulinen järvi (1937), jossa Ikosella oli sivuosa sekä Vaalan ohjaama Koskenlaskijan morsian (1937), joka oli kolmas Ansa & Tauno -elokuva. Ikonen oli sangen epäuskoinen sen suhteen, että hänen olisi tulkittava maalaistyttöä valkokankaalla.Ikonen 1980, s. 55. Koskenlaskijan morsiamesta tuli yleisö- ja arvostelumenestys paitsi Suomessa, myös Ruotsissa.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 71.
Koskenlaskijan morsiamesta Ikonen vaati oleellisesti korkeampaa kuvauspalkkiota kuin Vaimokkeesta. Naisnäyttelijöille maksettiin tuohon aikaan huomattavasti heikompia palkkioita kuin heidän mieskollegoilleen. Ikonen sai Suomi-Filmiä edullisemman sopimuksen Suomen Filmiteollisuudelta (SF), joten hän siirtyi ”Särkän talliin”.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 72. Vaalalle Ikosen päätös oli pettymys, sillä hänen suunnitelmissaan tähtipari Ikosta ja Paloa varten olisi alettu räätälöidä elokuvakäsikirjoituksia.Ikonen 1980, s. 63.
Suomen Filmiteollisuuden kassamagneetti
SF-yhtiön leivissä Ikosen ensimmäiset elokuvatyöt olivat melodraama Kuin uni ja varjo sekä komedia Kuriton sukupolvi. Molemmat saivat ensi-iltansa syksyllä 1937. Ikonen tutustui näyttelijöihin Eino Kaipaiseen ja Unto Salmiseen; molempien kanssa hän teki vastaisuudessa runsaasti yhteistyötä sekä valkokankaalla että puhenäyttämöllä. Ensin mainitussa elokuvassa Ikonen näytteli Ylitalon rampaa tytärtä Eliinaa.Loivamaa & Vekkeli 2009, s. 73. Ilta-Sanomien arviossa todettiin: ”Ei tunnu liioitellulta, jos sanoo, että Kuin uni ja varjo on ennen kaikkea Ansa Ikosen elokuva.” Ikonen itse piti Eliinaa yhtenä rakkaimmista rooleistaan juuri osan vaatiman syventymisen ja eläytymisen vuoksi.Rytkönen 2008, s. 79.