Sammallahdenmäen pronssikautiset röykkiöhaudat ovat Satakunnassa Raumalla, entisen Lapin kunnan Kivikylässä sijaitseva muinaisjäännösalue, joka hyväksyttiin 1999 Unescon maailmanperintöluetteloon Suomen ensimmäisenä arkeologisena kohteena. Sammallahdenmäen röykkiöalue on Suomen ja Pohjoismaiden edustavin Skandinavian pronssikulttuurin kohde.
Sammallahdenmäellä sijaitsee 36 kivistä koottua hautaröykkiötä. Suurin osa röykkiöistä on isoja hiidenkiukaita tai matalia kehäröykkiöitä. Tunnetuimmat röykkiöt ovat kuitenkin laakea suuri nelikulmainen latomus, jota kutsutaan Kirkonlaattiaksi, sekä pitkä ja korkea vallimuodostelma Huilun pitkä raunio. Alueen vanhimmat haudat ovat pronssikaudelta 1300–1000 eaa. ja nuorin hauta rautakaudelta 170 eaa. – 82 jaa. Pronssikaudella alue oli selvästi erilainen kuin nykyään, sillä kallio oli vielä saaristoisen meren rannalla. Nykyään paikalla oleva ja lähes umpeen kasvanut Saarnijärvi oli tuolloin vielä merenlahti.
Sammallahdenmäkeä on tutkittu joitakin kertoja, ja ensimmäisen kerran se mainitaan vuodelta 1880 olevassa Kustaa Killisen teoksessa. Volter Högman inventoi alueen 1890-luvulla, jolloin hän avasi myös neljä röykkiötä. Nykyaikaisia tutkimuksia siellä on tehty 1990- ja 2000-luvuilla. Kaivauksista on löytynyt palanutta luuta ja sarjarannerenkaan katkelma. Viimeisten kaivausten yhteydessä Sammallahdenmäelle tehtiin myös hoitosuunnitelma, ja aluetta on tarkoitus pitää alkuperäisenä. Siellä käy vuosittain noin 6 500 – 8 500 vierailijaa, ja paikallinen perinneyhdistys järjestää kesäisin elämysopastuksia.
Röykkiöalue Sijainti pienoiskuva|Kirkonlaattiana tunnettu neliskulmainen hautaröykkiö Sammallahdenmäellä. thumb|Sammallahdenmäen ympäristöä Sammallahdenmäki on pitkänomainen kallioalue, joka sijaitsee Satakunnassa lähes umpeen kasvaneen Saarnijärven pohjois- ja koillispuolella.
Unto Salon mukaan Sammallahdenmäki kuuluu Rauman seudun kulttuuriprovinssiin, joka oli rannikon eteläisin provinssi. Sille oli varhaismetallikaudella tyypillistä rikkonainen ja korkeakallioinen saaristorannikko. Provinssin alueella on useita näköalahuipuille koottuja röykkiöitä.Raike 2012, s. 30.
Luonnonympäristö Sammallahdenmäen ympäristö oli maankohoamisen seurauksena pronssi- ja varhaismetallikaudella hyvin erilainen kuin nykyään. Vanhimmat röykkiöt ovat yli 40 metriä korkealla kalliolla, joka oli rakentamisaikaan jo mantereen puolella. Sen länsipuolella avautui kuitenkin merellinen saaristo. Meri oli tuolloin 21 metriä nykyistä korkeammalla, mutta maankohoamisen takia ranta on vetäytynyt huomattavasti kauemmaksi länteen.Raike 2016, s. 104.Raike 2012, s. 34. Hautapaikka todennäköisesti valittiinkin sen sijainnin ansiosta, sillä se oli aikaan puuton kallio, josta oli hyvät näköalat merelle ja josta aurinko näkyi joka suunnasta.ICOMOS Evaluation of nominations of cultural and mixed properties to the World Heritage Lists, s. 48.
Saarnijärvi ulottui vielä 1900-luvun alussa aivan kallioiden juurelle, mutta 1950- ja 1960-lukujen kuivatuksen seurauksena järvi on vetäytynyt ja ruohottunut lähes umpeen. Järven ranta-alueella on pelto- sekä tulvavyöhyke, joka kevällä tulva-aikaan on veden peittämä.
Mäen kallioperä on rapakiveä, ja kalliopaljastumien ympärillä on kapeita moreenivyöhykkeitä. Saarnijärven ympärillä on ensin turve- ja liejumaat ja sitten savikkoalue.
Muinaisjäännösalue on kitumaata ja kallioita. Puustossa on lähinnä mäntyjä, mutta alueella kasvaa kitukasvuisia koivuja ja haapoja. Suomalaisittain luonto on varsin tavallista rapakivikallioiden luontoa, vaikkakin maailmanlaajuisesti ympäristö on harvinainen. Kallioilla sekä ympäröivässä kuivassa kangasmetsässä kasvaa kanervaa, mäntyjä, hieskoivuja, harmaapajuja, polkusaraa, ahosuolaheinää, ahdelauhaa, kalliohatikkaa, sianpuolukkaa, jouhivihvilää, kalliokieloa ja huomionarvoisesti palleroporonjäkälää. Kosteikkojen kasveja ovat suomuurain, suopursu ja tupasvilla.
Röykkiöt ja niiden historia Sammallahdenmäen kallioharjanteilta ja niiden välisestä kangasmaastosta on löytynyt kaikkiaan 36 kiviröykkiötä.Raike 2016, s. 103. Röykkiöihin käytetyt kivet ovat graniittia. Osa niistä on louhittu kalliosta ja osa on todennäköisesti ollut irtokiviä. Röykkiöt ovat muodoiltaan ja kooltaan erilaisia. Osa on matalia ja pyöreitä pikkuröykkiöitä, osa suuria kekomaisia hiidenkiukaita ja osa pyöreitä kehäröykkiöitä. Osassa röykkiöistä on käytetty niin sanottua kylmämuurausta, ja useissa röykkiöissä on jäänteitä paasiarkuista.Heikkurinen-Montell & Koivisto, s. 37.
Radiohiiliajoituksen perusteella vanhimmat hautaröykkiöt ovat jaksolta 1300–1000 eaa. Selvästi alempana oleva paasiarkkuröykkiö on nuorin, ja se on vuosilta 170 eaa. – 82 jaa. Varhaisimmat hautaukset tehtiin pronssikaudella, jolloin maan merkitys on alkanut kasvaa, koska tuolloin Suomessa alettiin raivata ja muokata maata. Röykkiöiden on siksi katsottu kertovan suvun maan rajoista. Haudat saatettiin sijoittaa meren rannalle, koska ihmisten maailmaa ympäröineen meren kautta vainaja pystyi menemään vainajien maahan. Vainajat oli poltettu ennen hautaamistaan röykkiöön. Luut oli ensin myös puhdistettu noesta. Röykkiöitä käytettiin usein pitkään, vaikka yksittäinen röykkiö rakennettiinkin yhtä vainajaa varten. Niihin haudattiin myöhemmin suvun muita jäseniä ja niitä samalla laajennettiin ja kivikerrosta kasvatettiin.
Tunnetuimmat röykkiöistä ovat vallimainen Huilun pitkä raunio ja nelikulmainen kivilatomus Kirkonlaattia. Kirkonlaattia muistuttaa epäsäännöllistä nelikulmiota, ja sen sivut ovat 19,2, 16,8, 15,0 ja 18,8 metriä pitkät. Sillä ei ole varsinaista reunakehää ja sen korkeus on reunoilla 0,5 metriä. Keskellä rakennelmaa kivikerros on ohuempi. Kirkonlaattia saattaa olla hauta, koska sen sisällä oli 3,5 metriä pitkä paasiseinä, joka voidaan tulkita arkuksi. Kirkonlaattian tapaista hautaa ei kuitenkaan tunneta muualta Suomesta, ja sen muoto on poikkeuksellinen koko Skandinavian alueella.Heikkurinen-Montell & Koivisto, s. 38. Kaivauksissa Kirkonlaattian hautakäytöstä ei kuitenkaan ole löytynyt selkeitä viitteitä. Ainoa todiste paasiseinästäkin on sitä vuonna 1891 tutkineen Volter Högmanin piirtämä karttakuva.Raike 2012, s. 31.
Huilun pitkä raunio on soikea, pitkänomainen ja vallimainen röykkiö. Sen muoto on syntynyt useiden perättäisten laajennusten seurauksena, ja siihen on kuulunut kolme rakennusvaihetta. Sen sisäseinät, pohjakivien sijoittelu, kivimateriaali ja pohjamaa ovat erilaisia rakennelman eri osissa. Huilun pitkään raunioon on todennäköisesti tehty hautauksia eri aikoina, ja vainajat on kätketty kivien joukkoon polttamatta.Raike 2012, s. 32.
Vuonna 2002 tutkituista röykkiöstä parhaiten ovat säilyneet röykkiöt 11, 23 ja 31. Röykkiössä 11 on näkyvillä sisäkkäisiä kivikehiä, röykkiössä 23 paasikivistä tehty kiviseinämä, ja matalan kiviladelman eli röykkiön 31 alta löytyi kaksoispaasiarkku. Röykkiöiden kivikehät on tehty aina täytekiviä suurimmista kivistä. Täytekivet poistamalla kivikehät on saatu tutkimuksissa esille. Röykkiön 11 spiraalimainen kuvio on Suomessa poikkeuksellinen, vaikkakin spiraali on ikivanha symboli. Röykkiön 23 paasikivistä kasattu kivirivi vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin Högmanin löytämä Kirkonlaattian kivirivi. Vanhat tutkimukset on kuitenkin sen verran vajavaisesti dokumentoitu, että varmuutta paasirivien samasta linjasta ei ole.Raike 2012, s. 33.
Alimman kalliotasanteen röykkiöt ja latomukset ovat matalia ja aika pitkälti aluskasvillisuuden peittämiä. Siellä tehdyissä tutkimuksissa löytyi sammalten ja aluskasvillisuuden poiston jälkeen kolme pystykiveä ja kaksi paasiarkkua.
Tutkitut röykkiöt ovat parhaimmassa kunnossa, sillä ne ovat entistettyjä. Jostain röykkiöistä on kuitenkin enää jäljellä vain pohjakivet, sillä niistä on haettu kiviä rakennusmateriaaliksi.
Asuinalueet Sammallahdenmäen läheltä on löytynyt rautakautisia asuinpaikkoja, mutta varhaisimpiin röykkiöihin liittyvää pronssikautista asuinaluetta ei tutkimuksissa ole vielä löytynyt. Asuinpaikat saattavat myös olla hävinneet nuorempien jäänteiden alle, jos asutus on pysynyt vuosituhansia samalla paikalla.
Sammallahdenmäen kaakkoispuolella tiedetään rautakautiset Kivikylän Huilun ja Tahtmaan asuinpaikat, ja varhaisemmatkin hautaajatkin lienevät eläneet Sammallahdenmäen läheisyydessä. Tahtmaa sijaitsee 900 metriä Sammallahdenmäen röykkiöistä itään ja 600 metriä Huilun talosta luoteeseen. Huilun asuinpaikka on puolestaan Huilun talosta 100 metriä luoteeseen.
Tutkimushistoria Sammalahdenmäki mainitaan ensimmäisen kerran muinaistieteellisessä yhteydessä Kustaa Killisen vuonna 1880 ilmestyneessä teoksessa Kiinteitä muinaisjäännöksiä Ulvilan Kihlakunnasta. Muinaisjäännöksistä kiinnostui 1890-luvulla harrastaja-arkeologi Volter Högman. Hän inventoi Lapin kunnan pronssikautiset muinaisjäännökset ja kirjasi Saarnijärven pohjoisrannalta 17 röykkiötä.Raike 2002, s. 4. Hän myös avasi neljä röykkiötä, Kirkonlaattian, Huilun pitkäraunion ja sen päissä olevat kaksi röykkiötä.Raike 2016, s. 106. Tuolloin löydettiin vain palannutta luuta, mutta yhtään löytöä ei otettu talteen.
Högman kutsui muinaisjäännösaluetta Huiluvuoreksi. Nimi tuli Huilun talosta, jonka takana olevalla kalliolla eli ”vuorella” jäännökset ovat. Arkeologit tunsivatkin alueen pitkään Huiluvuorena. Nimi oli kuitenkin tuntematon paikkakunnalla, ja siksi Lapin Kotiseutu- ja museoyhdistys esitti, että aluetta kutsuttaisiin paikallisella nimellä joko Kirkonlaattiankallioksi tai Sammallahdenmäeksi. Kotimaisten kielten keskuksen nimitoimisto suositteli vuonna 1991 paikannimikeräyksen nojalla röykkiöalueen nimeksi joko Sammallahdenmäkeä tai Kirkonlaattiaa.
Högmanin tutkimusten jälkeen Sammallahdenmäen muinaisjäännöstä on inventoitu, mitattu ja kuvattu. Aarne Europaues kuvasi vuonna 1911 eteläisiä röykkiöitä, ja T. I. Itkonen kirjoitti vuonna 1950 ylös opettaja Toivosen ja isännöitsijä Isotalon tietämät muinaisjäännökset ja heidän kertomana Kirkonlaattian liittyvän tarinan. Kyseinen tarina oli merkitty SKS:n kokoelmiin jo 1890-luvulla ja esitetty Lauri Simonsuuren vuonna 1947 toimittamassa teoksessa.Raike 2002, s. 5.
Anna-Liisa Hirviluoto merkitsi vuonna 1959 Sammallahdenmäen kiviröykkiöitä kartalle samalla, kun hän oli tarkistamassa hiidenkiukaita tiesuunnitelman varrelta. Seuraavana vuonna Martti Linkola inventoi Lapin kunnan aluetta ja kirjasi ylös 26 hautaröykkiötä. Linkolan inventoinnissa Kirkonlaattian todettiin olevan hyvässä kunnossa.
Museovirasto esitti 1980-luvulla Sammallahdenmäkeä Unescon maailmanperintöluetteloon. Tämän seurauksena Tuula Heikurinen-Montelli ja Päivi Kankkunen tekivät keväällä 1990 alueella inventoinnin ja kesällä Consulting Surveyors teki kartoituksen. Tuolloin alueesta tehtiin myös takymetrin avulla maastomalli. Röykkiöistä mitattiin korkein kohta, muita tietoja ja tarvittava määrä pisteitä muodon tallentamiseen.
Sammallahdenmäki valittiin 1999 Unescon maailmanperintöluetteloon. Se oli ensimmäinen arkeologinen kohde Suomesta. Valintaa perusteltiin poikkeuksellisella todistusarvolla, joka Sammalahdenmäellä on skandinaavisen pronssikautisen kulttuurin hautaustavasta. Valintaa oli edeltänyt yli kymmenen vuotta kestänyt valmistelu, jonka aikana muinaisjäännöksen rajoja ja suoja-alueita määriteltiin.
Unescon maailmanperintöluetteloon pääsemisen jälkeen Sammalahdenmäellä tehtiin lisää nykyaikaisia tutkimuksia. Museovirasto laati alueen kehittämistä varten tutkimussuunnitelman vuosiksi 2002–2004.Sammallahdenmäen hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 5–6. Lisäksi Turun yliopiston kulttuurintutkimuksen ja maisemantutkimuksen koulutusohjelma on käyttänyt Sammallahdenmäkeä kenttätyökohteenaan.Sammallahdenmäen hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 7.
Sammallahdenmäellä kaivettiin kesällä 2002 kahdeksaa röykkiötä. Kuudesta löytyi palanutta ihmisen luuta ja yhdestä kaksi kivipaaseista tehtyä arkkua. Alueen eteläpuolista asuinpaikkaa puolestaan tutkittiin kesinä 2003 ja 2004. Paikka on samanikäinen kuin nuorimmat ryökkiöt.
Esine- ja luulöydöt