pienois|Dopingin käyttöä kritisoiva kyltti ”Tour de Doping” vuoden 2006 Tour de Francen yleisössä.
Doping tarkoittaa urheilusuoritusta parantavien, kilpailusäännöissä kiellettyjen aineiden tai menetelmien käyttöä. Dopingin käyttökieltoa perustellaan urheilijoiden tasavertaisella ja oikeudenmukaisella asemalla sekä urheiluhengellä: kukaan urheilija ei saa saada keinotekoista etua kilpailijoihinsa nähden. Toisaalta dopingin vastaista työtä perustellaan halulla suojata urheilijoiden terveyttä. Dopingin käyttöä pyritään estämään dopingtesteillä ja dopingrikkomuksista langetettavilla urheilun toimintakielloilla.
Yleisesti käytettyjä keinotekoisia dopingaineita ovat lihasmassan kasvattamiseen tarkoitetut anaboliset steroidit ja hapen saannin parantamiseen käytetty EPO. Yksittäisen urheilusuorituksen parantamiseen voi käyttää esimerkiksi piristeitä tai kipulääkkeitä. Erilaisten aineiden lisäksi suoritusta voi parantaa erilaisilla kielletyillä menetelmillä, kuten veritankkauksella tai geenidopingilla. Monilla dopingiin käytetyillä aineilla on vakavia sivuvaikutuksia.
Dopingin vastaista työtä valvoo maailmanlaajuisesti Maailman antidopingtoimisto WADA, joka vastaa muun muassa Maailman antidopingsäännöstöstä ja kansainvälisistä standardeista. Dopingtestejä tekee valtuutettu dopingtestiryhmä sekä kilpailuissa että niiden ulkopuolella. Testeissä voidaan ottaa joko virtsa- ja/tai verinäyte. Dopingnäytteitä voidaan nykyisen säännöstön mukaan säilyttää uudelleenanalysointia varten kymmenen vuotta. Dopingrikkomukseen voi syyllistyä urheilijan lisäksi myös esimerkiksi urheilijan tukihenkilö. Rikkomukseen syyllistynyt henkilö saa urheilun toimintakiellon. Dopingvalvontaa on kuitenkin myös kritisoitu, ja useat kommentoijat ovat vaatineet dopingmääräysten poistamista.
Määritelmä Dopingilla on ollut historiansa aikana useita erilaisia määritelmiä, mutta nykyään Maailman antidopingtoimisto WADA määrittelee dopingin yhden tai useamman antidopingsäädöksen rikkomisena. WADAn säännöissä dopingiksi lasketaan kymmenen eri säädöksen rikkominen. Nämä säädökset ovat:
kielletty aine tai näyttö kielletyn menetelmän käytöstä urheilijan elimistöstä otetussa näytteessä kielletyn aineen tai menetelmän käyttö kieltäytyminen dopingtestistä tai dopingtestin välttely olinpaikkatietomääräysten laiminlyönti dopingvalvonnan tai -testin manipulointi dopingaineiden hallussapito dopingaineiden ja -menetelmien levittäminen dopingin edistäminen osasyyllisyys ja kielletty yhteistoiminta.
WADA määrittelee lisäksi kolme tekijää, jotka vaikuttavat aineen luetteloimiseksi dopingaineiden listalle. Tekijöistä kahden pitää täyttyä, jotta aine luokitellaan dopingiksi. WADA on määritellyt seuraavat kolme kriteeriä dopingaineille ja -menetelmille: Niiden käytöllä on tai voi olla urheilusuoritusta parantavia vaikutuksia. Niiden käytöllä on todellinen tai mahdollinen riski urheilijan terveydelle. Ne ovat urheiluhengen vastaisia.
Historia Varhaishistoria Jo antiikin aikana urheilijat käyttivät muun muassa kivun, nälän ja väsymyksen poistavia aineita, vaikka varsinaisesti suoritusta parantavia aineita ei vielä tunnettu. Tuolloin käytettiin muun muassa unikoiden siemenkodista puristettua oopiumia sisältänyttä mehua ja punakärpässienestä saatua muskariinia, joka oli todennäköisesti yleisin käytetyistä aineista. Sieniuute antoi urheilijalle itsevarman olon ja paransi sietokykyä.Kaarninen, s. 15–16. Dopingia antiikin aikana periaatteessa ei kuitenkaan tunnettu, sillä suoritusta parantavien aineiden käyttö oli sallittua.Salasuo & Piispa, s. 43.
pienois|Kesäolympialaisten 1904 maratonin voittaja Thomas Hicks kannattajineen. Hicks sai maratonin aikana lääkäriltään useita strykniinipistoksia, raakoja kananmunia ja alkoholia.Kaarninen, s. 25.
Varhaisimmat tiedot dopingista nykyaikaisessa urheilussa ovat 1800-luvulta. Ensimmäisenä varmana tapauksena pidetään 1865 Amsterdamissa sattunutta tapausta, jossa kanavauintikilpailun osanottaja vietiin liian suuren lääkeannoksen takia hoitoon. Ammattilaisnyrkkeilijät ja -pyöräilijät käyttivät 1800-luvulla jo useita keinoja suoritustensa parantamiseen. Tunnettuja aineita olivat muun muassa alkoholi, strykniini, kokaiini, heroiini ja morfiini, joiden käytöstä ensimmäiset todisteet ovat vuoden 1879 kuuden päivän pyöräilykilpailusta. Ensimmäinen dopingin aiheuttama kuolema tapahtui 1896, jolloin Bordeaux–Pariisi-pyöräkilpailuun osallistunut Arthur Linton kuoli.Kaarninen, s. 19–20.
Doping sanana vakiintui urheiluun hevosurheilusta, jossa sillä tarkoitettiin 1900-luvun alussa lääkevalmistein tapahtunutta hevosen suorituskyvyn parantamista tai heikentämistä. Dopingin käyttö hevosurheilussa oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa todella yleistä. Zulujen sana doop tarkoittaa alkoholijuomaa, jota käytettiin lisäämään miesten sotakuntoa. Sana levisi englannin kieleen buurien välityksellä.Kaarninen, s. 21.
Ensimmäiset dopingsäädökset Puolalainen farmaseutti Alfons Bukowski teki historian ensimmäisen dokumentoidun dopingtestin. Hän onnistui 1910 löytämään alkaloideja kilpahevosen syljestä.Myllymäki, s. 11.
Ensimmäiset dopingkiellot syntyivät 1920-luvulla. Kansainvälisen yleisurheiluliiton säännöissä kiellettiin 1928 dopingin käyttäminen, ja neljä vuotta aiemmin englanninpeninkulmaa (noin 16 kilometriä) lyhyemmillä matkoilla oli kielletty virvokkeiden käyttäminen kyseenalaisen virkistäytymisen takia. Monet muutkin lajiliitot lisäsivät 1930-luvulla sääntöihinsä dopingkieltoja. Sääntöjen valvominen oli kuitenkin hankalaa, sillä minkäänlaisia testausjärjestelmiä ei vielä ollut, eikä tarkkaa luetteloa kielletyistä aineista.Kaarninen, s. 29.
Kansainvälisessä olympiakomiteassakin alettiin 1930-luvulla keskustella dopingista. KOK:ssa oli aiemmin pidetty dopingia lähinnä ammattilaisurheilun ongelmana, mutta jo vuoden 1932 olympialaisissa puhuttiin vilpillistä keinoista. KOK:n kokouksessa 1937 käsiteltiin asiaa, mutta keskustelut eivät johtaneet käytännön toimiin.
Käytön lisääntyminen toisen maailmansodan jälkeen Toisen maailmansodan aikana sotilaat saattoivat käyttää amfetamiinia fyysisen suorituskyvyn parantamiseen. Sodan jälkeen tieto amfetamiinin vaikutuksesta levisi myös urheilijoiden keskuuteen, ja sen käyttö yleistyi urheilussa.Myllymäki, s. 12.
Anaboliset steroidit levisivät urheiluun myös 1940-luvulla, ja ensimmäinen dopingtapaus on vuodelta 1941. Testosteronin avulla eräs vanha ruuna palasi jälleen huippukuntoon. Urheilijoista ensimmäisenä testosteronivalmisteiden käytön aloittivat 1950-luvun alussa Yhdysvaltojen länsirannikon kehonrakentajat. Neuvostoliittolaiset painonnostajat aloittivat samoihin aikoihin anabolisten steroidien järjestelmällisen käytön. Yhdysvaltain joukkueen lääkäri John Ziegler kuuli vuoden 1954 painonnoston MM-kilpailuissa neuvostoliittolaiselta virkaveljeltään testosteronin käytöstä. Yhdysvalloissakin alkoivat testosteronikokeilut, mutta 1958 siellä siirryttiin androgeenisten sivuvaikutusten pelossa metandrostenolonin käyttöön. Zieglerin suojatit alkoivat menestyä, ja 1960-luvulla anabolisten steroidien käyttö levisi muihinkin voimaan perustuviin lajeihin.
Dopingista alettiin huolestua laajemmin 1960-luvulla, mihin vaikuttivat monet vakavat onnettomuudet ja muutamat kuolemantapaukset. Rooman olympialaisissa 1960 tanskalainen pyöräilijä Knud Enemark Jensen kuoli kesken maantieajon. Hänen todettiin kuolleen lääkeaineiden ja piristeiden vuoksi. Maailmanmestaruudenkin voittanut brittipyöräilijä Tom Simpson puolestaan kuoli vuoden 1967 Ranskan ympäriajossa. Kuolema järkytti ihmisiä, sillä sen näkivät monet reitin varrella seuranneet katselijat ja useat tv-katsojat. Simpson oli ottanut ennen kilpailua amfetamiinia, metamfetamiinia ja konjakkia.Kaarninen, s. 35–36.
Dopingia ei pidetty ongelmana vielä 1960-luvun alussa, mutta sen moraaliset puolet alkoivat herättää jo keskustelua. Doping alettiin nähdä terveydelle haitalliseksi, ja sen käytön nähtiin tuovan oikeudetonta etua käyttäjälle. Lisäksi dopingia alettiin pitää huonona esikuvana nuorisolle. Ranskassa perustettiin dopingkomitea jo 1959, ja Italian jalkapalloliitto asetti dopingkomitean 1962. Samana vuonna Itävallassa alkoi ensimmäiset valtion suorittamat dopingin vastaiset toimet. Itävallan opetusministeriö antoi 30. syyskuuta 1962 määräyksen dopingin käyttäjien seurojen rankaisemisesta. Euroopan neuvoston asiantuntijakokouksessa 1963 monet maat lähtivät tukemaan dopingin vastaista taistelua. Ranska ja Belgia ottivat 1965 käyttöön lain, joka kielsi dopingaineiden käytön suorituksen parantamiseksi. Ensimmäiset kansainväliset liitot, jotka aloittivat dopingkontrollin, olivat jalkapallo, painonnosto ja pyöräily.Kaarninen, s. 38–39.
KOK:kin aloitti dopingin vastaisen työn 1960-luvulla. Rooman kuolemantapaus ja huhut dopingin käytön laajuudesta kesäolympialaisissa 1964 vauhdittivat päätöstä.Kaarninen, s. 43. KOK:n dopingkielto astui voimaan vuoden 1967 lopulla, mutta esimerkiksi anaboliset steroidit eivät vielä tuolloin olleet kiellettyjä. Niiden käyttö oli entisestään levinnyt, ja esimerkiksi vuoden 1968 kesäolympialaisiin valmistautuneesta Yhdysvaltain yleisurheilujoukkueesta arviolta noin kolmannes käytti anabolisia steroideja.Myllymäki, s. 13. Olympialaisten ensimmäiset dopingtestit tehtiin talviolympialaisissa 1968, mutta niissä yksikään urheilija ei kärynnyt. Sen sijaan Méxicossa 1968 kärysi neljä urheilijaa, ja ensimmäinen dopingista olympialaisissa kiinni jäänyt urheilija oli ruotsalainen viisiottelija Hans-Gunnar Liljenwall, jonka näytteestä löytyi alkoholia. Ruotsi menetti käryn takia joukkuekilpailusta saamansa pronssimitalin.
KOK kielsi anabolisten steroidien käytön lopulta 1974, mutta niiden apuun oli jo totuttu, ja esimerkiksi testosteronin käyttö lisääntyi, sillä sitä havaitsevaa menetelmää ei ollut vielä kehitetty. Anabolisten steroidien kiellon jälkeen dopingkäryt kuitenkin lisääntyivät, sillä monet pitivät niitä oleellisena osana valmistautumista. Hormonien kieltämisestä nousi myös runsaasti keskustelua, sillä niiden haitallisuudesta ei ollut kiistattomia todisteita ja niitä pystyttiin käyttämään parantamaan harjoittelun aiheuttamia vaurioita ja puutetiloja.Kaarninen, s. 58–59. Hormonien testaaminen oli muutenkin ongelmallista, sillä tulosten saaminen kesti kauan. Vuoden 1976 kesäolympialaisten painonnoston virallisten tulosten tuleminen kesti kauan ja ne muuttuivat lopulta, kun kolme nostajaa oli kärynnyt dopingista ja myöhemmin syksyllä tehdyissä tarkistustesteissä kärysi vielä viisi nostajaa.Kaarninen, s. 60. Euroopan yleisurheiluliitto ilmoitti 21. lokakuuta 1977, että kesän kisoissa oli havaittu urheilijoiden käyttäneen anabolisia steroideja.
Veridoping yleistyi 1970-luvulla kestävyysurheilijoiden parissa. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoivat levitä kasvuhormonin ja erytropoietiinin eli EPOn käyttö. Kasvuhormoni levisi urheilupiireihin jälleen kehonrakentajien kautta, ja EPO otettiin käyttöön erityisesti kestävyysurheilussa.
Doping ja suurvaltapolitiikka 215px|pienois|Yksi DDR:n dopingohjelman tunnetuimpia tapauksia on kuulantyöntäjä Heidi Kriegerin tapaus. Hänelle alettiin syöttää 16-vuotiaana anabolisia steroideja. Myöhemmin hän korjasi sukupuolensa mieheksi.Kaarninen, s. 131.
Doping liittyi 1970- ja 1980-luvuilla osittain myös suurvaltapolitiikkaan. Laajamittaisesti dopingin käyttö alkoi ilmeisesti kylmän sodan aikana, ja Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat syyttäneet toisiaan sen aloittamisesta. Ilmeisesti Neuvostoliitto sai alkujaan omat dopingtietonsa länsimailta, mutta sittemmin kehitti keinonsa itse. Varsinkin Itä-Saksan dopingohjelma on nykyään hyvin tunnettu. Siitä saatiin 1979 ensimmäiset vinkit, kun pikajuoksija Renate Neufeld kertoi, että hänet oli pakotettu käyttämään uransa aikana hormonitabletteja.Kaarninen, s. 121–123. Itä-Saksassa dopingaineista huolehti valtiollinen tutkimusohjelma, vaikka virallisesti maa vastustikin dopingia ja oli mukana sen valvonnassa.Kaarninen, s. 126–127.