Siunaus uskonnollisena käsitteenä tarkoittaa varsinaisesti Jumalan suomaa hyvyyttä, menestystä, varjelusta tai armoa, mutta sanaa käytetään myös varsinkin papin jumalanpalveluksen tai kirkollisen toimituksen yhteydessä lausumasta rukouksesta, joissa pyydetään Jumalalta siunausta tai toivotetaan siunausta. Tavallisimmin siunausta pyydetään läsnä olevalle seurakunnalle, mutta sitä voidaan rukoilla myös esimerkiksi paikalle tai rakennukselle.
Yleiskielessä siunaamiseksi kutsutaan usein myös jonkin asian hyväksymistä tai vahvistamista, esim. ”Hallituksen esitys sai eduskunnan siunauksen” (vahvistuksen).
Kristillisen käsityksen mukaan siunaus on Jumalan läsnäoloa ja huolenpitoa tässä maailmassa.http://www.vantaanseurakunnat.fi/sanasto/etusivu?page=S Siunaus tarkoittaa Vanhassa testamentissa varsinkin jälkeläisten ja oman maan saamista.http://www.ilosanomapiiri.fi/studies/gal/gal.pdf Luterilaisen kirkon mukaan siunaus tulee aina Jumalalta, mutta ihminen voi välittää sen.
Alkuperä Siunauskäytännön tarkkaa alkuperää ei tunneta.
Juutalaisuuden pyhä kirja Talmud antaa tarkat ohjeet siunauksesta. Alun perin siunaaminen kuului papillisen säädyn eli Leevin heimon jäsenten tehtäviin, heistäkin tarkkaan ottaen ensimmäisen ylipapin Aaronin, Mooseksen veljen, jälkeläisille. Mutta aivan käytännön syistä tehtävä on siirtynyt muille; Jerusalemin temppelin tuhon jälkeen ei varsinaisia pappeja ole ollut, ainoastaan rabbeja, jotka eivät ole pappeja vaan opettajia, vaikka suorittavatkin myös papin tehtäviä.
Vihkimisoikeuden rabbit ovat saaneet maallisilta viranomaisilta, aikuistumisjuhlien eli poikien bar mitsva ja tyttöjen bat mitsva -tilaisuuksien johtaminen tai sairaiden luona käyminen kuuluu heidän velvollisuuksiinsa seurakuntien vanhimpina, ja siunaaminen on luovutettu heille Aaronin jälkeläisten sijaisina. Juutalaiset käyttävät siunauksena Herran siunausta eli Aaronin siunausta, joka on peräisin Neljännestä Mooseksen kirjasta (6:24–26).
Kristillinen siunaus Koska ensimmäinen kristillinen seurakunta syntyi Jerusalemiin juutalaisten keskuuteen, sen käytännöt otettiin jokseenkin suoraan juutalaisuudesta. Niihin vain liitettiin Kristuksen ja Pyhän Hengen osuus.
Varhaiskristillisenä aikana ja vielä keskiajalla siunaus luettiin ehtoollisen vieton edellä. Apostolisten konstituutioiden kuvaamassa jumalanpalveluksessa diakoni luki yhteisen esirukouksen, minkä jälkeen piispa siunasi kansan lukemalla vanhatestamentillisen Aaronin siunauksen (4. Moos. 24-26). Myöhemmin on useimmissa kirkkokunnissa tullut tavaksi lukea siunaus jumalanpalveluksen tai kirkollisen toimituksen lopussa. Varhaisin tieto tällaisesta käytännöstä on piispa Serapionin sakramentaariosta vuodelta 350.
Ortodoksinen kirkko, joka määrittelee itsensä alkuseurakunnan suoraksi jatkajaksi, noudattaa näitä alkuperäisiä mahdollisimman tarkkaan; niihin tulleet muutokset ovat lähinnä kulttuurillisia eroja. Tärkein yksittäinen seikka oli ristinmerkin käyttöön ottaminen.
Roomalais-katolinen kirkko, joka myös määrittelee itsensä alkuseurakunnan suoraksi jatkajaksi, on myös säilyttänyt alkuperäiset käytännöt varsin samanlaisina. Ristinmerkki tehdään kirkon latinalaisessa riituksessa vasemmalta oikealle koko kättä käyttäen, kun kirkon itäisten riitusten jäsenet tekevät sen ortodoksien tapaan oikealta vasemmalle kolmella sormella. Messun lopussa luettavan siunauksen sanamuoto
Protestanttiset kirkot pysyivät pitkälti samoilla linjoilla; vain ristinmerkki jäi vuosisadoiksi pois käytöstä. Luterilaiset kirkot ovat palauttaneet sen käyttöä rajallisessa määrin ja anglikaanit käyttäneet jokseenkin koko ajan katoliseen tapaan.
Ortodoksinen käytäntö Rukous ja ristinmerkki Ortodoksit rukoilevat paljon; hyvin tyypillistä on, että vaaran uhatessa he turvautuvat rukoukseen; mm. kun Leinon vankeja koottiin Malmin lentokentällä maavallin viereen rivistöihin nimenhuutoa varten, monet noista iäkkäistä miehistä pelästyivät, että nyt heidät ammutaan. He rukoilivat tauotta ja tekivät ristinmerkkejä vapaalla kädellään; heidät oli nimittäin kytketty käsiraudoin pareiksi.Boris Björkelund: Stalinille menetetyt vuoteni
Jokapäiväisin tapa on se, että ihminen siunaa itse itsensä ristinmerkillä aamu- tai iltarukouksen yhteydessä. Myös vuode voidaan juuri ennen levolle menoa siunata ristinmerkillä. Stalinin ajan Neuvostoliitosta on tarinoita, kuinka vankiloissa vanhemmat miehet piirsivät monen ristinmerkin avulla eräänlaisen laatikon makuupaikkansa ympärille, lopulta makuulta sulkivat vielä yhdellä auki olleen kyljen - ja sitten nukkuivatkin rauhassa aamuherätykseen asti.Unto Parvilahti: Berijan tarhat
Sakramentit Sakramentteja on kaiken kaikkiaan seitsemän: kaste, mirhavoitelu, katumus, pappeus, avioliitto, sairaanvoitelu ja eukaristia eli Pyhän ehtoollisen asettaminen. Jokaiseen niistä siunaus liittyy olennaisena osana.
Jumalanpalvelukset Eri jumalanpalvelusten aikana pappi tai piispa siunaa kirkkokansaa useaan otteeseen; eräs tunnetuimpia on juuri ennen evankeliumin lukua lausuttu vuorotervehdys:
Suurin osa palveluksen aikaisista siunauksista annetaan kädellä, vain loppusiunaukset käsiristiä käyttäen. Piispa siunaa kansaa molemmilla käsillään, usein käyttäen tarkoitukseen tehtyjä kolme- ja kaksihaaraisia kynttilänjalkoja, trikiiriä ja dikiiriä; tapa on peräisin Bysantin hovista.
Kreikkalainen tapa on, että liturgiapalveluksen aikana, kun ennen evankeliumia veisataan Pyhän Kolminaisuuden virsi, papisto laulaa sen kahdesti, minkä jälkeen piispa tulee kansan eteen käsiristi ja kaksihaarainen siunauskynttilä kädessään lukeakseen esipaimenellisen siunauksen:
ja siunaa kansaa kolmesti ristillä ja kynttilöillä lausuen:
Venäläisessä tavassa toimitus on muuten sama, mutta piispa pitelee ristin sijasta kolmihaaraista siunauskynttilää.
Kädellä siunaus tehdään piirtämällä ilmaan ristinmerkki vasemmalta oikealle; papin ja piispan siunaava käsi on hiukan eri asennossa kuin maallikon: etusormi suorana, keskisormi koukistettuna, peukalo ja nimetön ristikkäin sekä pikkusormi koukussa; näin sormet muodostavat tyylitellyt kirjaimet I C X C eli nimikirjaimet Jeesus Kristus.
thumb|KP Arkkipiispa Leo siunaa kansaa Pyhän Kolminaisuuden virren aikana Helluntaina 2012 Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkon alttarijuhlan liturgiassa
Papiston tervehtiminen Eniten siunauksia jakaa papisto: ortodokseilla on perinteinen tapa, että pappia ja piispaa tervehditään pyytämällä siunausta; tämä tapahtuu astumalla tervehdittävän eteen ja asettamalla kädet päällekkäin, oikea käsi ylempänä ja kämmenet ylöspäin, kyynärpäät taivutettuina ja kyynärvarret suorina. Papiston jäsen siunaa pyytäjän ristinmerkillä jonka jälkeen siunattu vastaa suutelemalla siunaajan kättä, jonka tämä laskee pyytäjän käsien päälle.
Jos paikalla on vain pappeja, voi siunauksen pyytää jokaiselta - piispan läsnä ollessa vain häneltä. Tämä etiketti on - kuten paljon muutakin - muisto alkuseurakunnasta; silloin vain alkuperäiset apostolit saivat jakaa siunauksia. Piispat määritellään heidän suoriksi seuraajikseen. Myös igumeniaa voi tervehtiä pyytämällä samalla tavoin siunausta. Tällöin hänen kättään ei suudella, vaan igumenian ristiä.
Vastasyntyneen ja hänen äitinsä siunaaminen Kristilliset kirkot opettavat, että ihminen sikiää ja syntyy synnissä; tämän vuoksi ortodoksinen kirkko on alusta asti noudattanut ja noudattaa edelleen tapaa, että välittömästi lapsen synnyttyä pappi saapuu paikalle siunaamaan lapsen ja äidin. Heikolle lapselle toimitettava hätäkaste on asia erikseen, ja sen voi toimittaa kuka tahansa kristitty eli siihen ei tarvita pappia. Hätäkaste vahvistetaan mirhavoitelun sakramentilla kunhan lapsi on riittävästi voimistunut.
Seuraava vaihe on, että kun lapsi on kahdeksan päivän ikäinen, hän saa nimen erillisessä siunaustilaisuudessa; nykyään pappi saapuu kotiin toimittamaan, vaikka papin käsikirja sanoo edelleen, että
Näin pyritään edelleen tekemään jos suinkin mahdollista; Kreikassa ja Venäjällä käytäntö on voimissaan, mutta Suomessa piispainkokous on hyväksynyt käsikirjan ohjeesta poikkeamisen käytännön syistä. Nimenantoon voidaan liittää myös mirhavoitelu, jos lapsi on hätäkastettu.
Varsinainen kaste ja mirhavoitelun sakramentti tapahtuvat kotona, jos synnytyksestä on alle 40 päivää; yhä suositummaksi on tullut tapa, että lapsi kastetaan hiukan tätä vanhempana, koska hänet voidaan sen jälkeen liittää seurakuntaan ja hän pääsee ensi kerran ehtoolliselle. Näin myös lapsen äiti vapautuu 40 päivää kestäneestä, synnytyksestä johtuneesta kiellostaan saapua kirkkoon. Tämä ikiaikainen juutalaisuudesta periytyvä kielto on eräs yhteisiä molemmille katolisille ja useimmille protestanttisille kirkoille.
Seurakuntaan liittäminen Ortodoksinen seurakuntaan liittäminen tapahtuu kasteen jälkeen liturgiajumalanpalveluksen yhteydessä anaforan loppusiunauksen eli ehtoollisen pyhittämisen ja papiston ehtoollisen jälkeen: äiti tai kummi tuo lapsen papille kirkon ovella; pappi siunaa ensin äidin ja sitten lapsen, lukee rukoukset ja sitten kantaa lapsen mukanaan pitemmälle kirkkoon; matkalla pysähtyy kolmesti, kohottaa lasta ristinmuotoisesti ja lausuu:
Lopuksi pappi käy poikalapsen kanssa alttarissa lukemassa saman lauselman, tyttölapsi luovutetaan suoraan äidille tai kummille pyhien ovien edessä; päätteeksi luetaan Vanhurskaan Simeonin rukous:
Koska näin tehdään Jeesuksen temppeliin tuomisen kunniaksi, ortodoksit pitävät erityisenä armon osoituksena sitä, jos heidän lapsensa tuodaan tähän juhlaan juuri kynttilänpäivänä, jolloin muistetaan Jeesuksen samaa juhlaa. Lopuksi pappi siunaa lapsen, äidin ja kummin käsiristillä ja lapsi on nyt oikeutettu pääsemään Ehtoolliselle - vanhan tavan mukaan ensimmäisenä siinä palveluksessa.
Seurakuntaan liittämisen suorittaa perinteen mukaan läsnä olevasta papistosta se, joka on viimeksi vihitty papiksi. Tämän vuoksi on tavallista, että papin vihkimiseen liittyy useitakin liittämisiä: ortodoksit uskovat, että tuore vihkimys pappeuteen jollain tavoin tehostaa lapsen saamaa siunausta - aivan samalla tavoin juuri vihitylle munkille tai nunnalle tuodaan vihkimisen jälkeen runsaasti esirukouspyyntöjä luettavaksi seuraavan yön aikana, jonka vihitty viettää yksin kirkossa. Aikuisena ortodoksiseen kirkkoon liitetylle ei seurakuntaan liittämistä pääsääntöisesti toimiteta, koska heille katsotaan varsinaisen liittämisen voiteluineen riittävän.
Isä arkkipiispa Paavali toi 1970-luvulla Suomeen vanhan, uudelleen elvytetyn kasteliturgia-perinteen, jossa lapsen kaste tapahtuu liturgiajumalanpalveluksen yhteydessä. Kasteliturgian kehitti nykyiseen muotoonsa arkkipiispan suuresti arvostama teologian opettaja, amerikkalainen isä professori Alexander Schmemann. Ensi kerran kasteliturgia toimitettiin Suomessa Varkauden kirkossa; kastettavana oli erään paikallisen papiston jäsenen esikoistytär. Tapaus oli niin merkittävä, että se julkistettiin Aamun Koiton kansikuvana.
Kasteliturgia on edelleen olemassa, joskin käytännön syistä se on melko harvinainen. Nykyisin se toimitetaan etupäässä piinaviikon eli suuren viikon lauantaina, Suurena lauantaina, koska se on alkukirkon aikainen perinteinen kasteen päivä. Kasteliturgian toimittaa pääsääntöisesti piispa, joskin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella alkoivat myös papin toimittamat kasteliturgiat yleistyä. Kastetoimitus alkaa opetettavien liturgian alussa, pienen saaton jälkeen. Koska kasteliturgia tapahtuu yhteisenä jumalanpalveluksena, ei sen yhteydessä suoriteta erikseen seurakuntaan liittämistä vaan itse toimituksen katsotaan kattavan molemmat.