Vesikauhu (myös rabies, eläimillä raivotauti) on rabiesviruksen aiheuttama tappava virusinfektio. Rabiesvirus on lyssaviruksiin kuuluva RNA-virus, joka infektoi keskushermoston ja aiheuttaa aivotulehduksen. Rabiesvirus leviää infektoituneista eläimistä ihmisiin syljen välityksellä, yleensä pureman kautta. Yleisimpiä rabiesviruksen kantajia ovat koirat ja lepakot, mutta lähes kaikki nisäkkäät voivat kantaa virusta. Suurin osa ihmisten vesikauhutapauksista aiheutuu raivotautia sairastavan koiran puremasta. Vesikauhua esiintyy eri puolilla maailmaa, erityisesti Aasiassa ja Afrikassa aiheuttaen kymmeniä tuhansia kuolemia vuosittain. Suomi julistettiin rabiesvapaaksi maaksi vuonna 1991, ja Suomessa tapaukset ovat nykyään erittäin harvinaisia.
Vesikauhuun ei ole olemassa parantavaa hoitoa, mutta sitä voidaan ehkäistä rokotteilla. Altistuessaan rabiesvirukselle tulisi hakeutua lääkäriin, joka määrää sarjan rabiesrokotuksia viruksen leviämisen ehkäisemiseksi. Rokote on tärkeä saada mahdollisimman nopeasti altistumisesta, sillä oireiden alettua vesikauhu on kuolemaan johtava sairaus. Ajoissa annettu rokote estää rabiesvirusta pääsemästä keskushermostoon ja aiheuttamasta tulehdusta aivoissa. Rokottamattomilla ihmisillä ja eläimillä vesikauhu johtaa aina kuolemaan. Koirien rokottaminen on tehokas tapa ehkäistä vesikauhua ihmisillä, sillä koirat ovat usein läheisessä kontaktissa ihmisten kanssa.
Leviäminen Vesikauhu siirtyy ihmiseen useimmissa tapauksissa sairaan eläimen pureman välityksellä. Myös muu kontakti sairaan eläimen sylkeen aiheuttaa tautiriskin, koska virus voi esimerkiksi joutua ihmisen elimistöön silmien limakalvojen kautta eläimen nuollessa ihmisen kasvoja. Lisäksi rabies voi levitä ihmisestä ihmiseen kudos- ja elinsiirtojen välityksellä, jos luovuttajana toimii taudin kantaja. Suuri joukko lajeja, mukaan lukien esimerkiksi koirat, kissat, hevoset, ketut ja lepakot sekä muun muassa näätäeläimet voivat sairastua ja näin levittää tautia. Jyrsijät eivät kuitenkaan korkeamman ruumiinlämpönsä takia ole yhtä herkkiä raivotautivirukselle. Yleisimmin rabiesviruksen isäntäeliöt kuuluvat lahkoihin Carnivora tai Chiroptera. Raivotautisen eläimen syljessä elävä virus pääsee pureman synnyttämästä haavasta ihmisen vereen. Virus kulkeutuu uhrin hermoja pitkin aivoihin. Viruksen aiheuttamat oireet voivat ilmetä eri tavoin. Useimmiten rabies-infektio ilmenee raivokkaana tautimuotona, jonka oireisiin kuuluu aggressiivisuus, lihasjäykkyys, kouristelut, ärtyvyys, tajunnan häiriöt ja raivonpuuskat. Hermoston lamaantumisen seurauksena oireet voivat esiintyä myös paralyyttisena rabieksena, joka näkyy esimerkiksi apaattisuutena. Etenkin villieläimet voivat infektion saadessaan olla kesyn oloisia.
Tuskallisen ja lähes väistämättömän kuoleman aiheuttava vesikauhu on yksi maailman pelätyimpiä ja vaikeimpia sairauksia. Ennen oireiden puhkeamista tauti voidaan estää rokotteilla. Jo puhjenneesta vesikauhusta parantuminen on hyvin harvinaista, ja aikaisemmin oli vallalla sellainen käsitys, että se olisi jopa täysin mahdotontaIsak Rantanen: Suuria lääkäreitä, mutta vuonna 2004 Milwaukeessa Wisconsinissa 15-vuotias tyttö parani oireisesta vesikauhusta sen jälkeen, kun hänet oli nukutettu viikon kestäneen antiviraalisen lääkehoidon ajaksi. Tätä kokeellista Milwaukeen protokollaa on sittemmin kokeiltu 35 oireiseen vesikauhutapaukseen, joista viisi parani. Tutkijat ovat kuitenkin pohtineet, että rabiesviruksesta saattaa olla heikompia kantoja, joista voi parantua. Parantumisia ei siis varmuudella voida todeta Milwaukeen protokollan ansioksi.
Taudinkuva Nimensä vesikauhu on saanut siitä, että jokainen yritys juoda vettä tai muuta nestettä aiheuttaa nielun lihaksissa erittäin kivuliaan kouristuksen. Tähän on syynä nielun lihashermoston lamaantuminen, minkä takia nestemäinen ravinto voi joutua henkitorveen ja synnyttää voimakkaan oksennusrefleksin. Myös syljen nieleminen käy mahdottomaksi, mistä johtuu raivotautisille koirille tyypillinen ”vaahtosuu”. Raivotaudin itämisaika on tyypillisesti 2–3 kuukautta, mutta se voi vaihdella viikosta yhteen vuoteen riippuen tekijöistä, kuten viruskuormasta, viruksen tarttumiskohdasta ja viruksen etäisyydestä aivoihin tai selkäytimeen. Raivotaudin ensimmäisiä oireita ovat kipua ja epätavallista tai selittämätöntä pistelyä sisältävä kuume, sekä haavakohdassa esiintyvä pistely tai polttava tunne eli parestesia. Viruksen levitessä keskushermostoon kehittyy etenevä ja kuolemaan johtava aivojen ja selkäytimen tulehdus.
Levinneisyys pienoiskuva|Vesikauhusta vapaat maat merkittyinä vihreällä vuonna 2010. Alueilla, joilla hygienia on huono, lääkintäpalvelut kaukana ja paljon eläimiä irrallaan, vesikauhu on vielä nykyäänkin melko merkittävä kuolinsyy. Vuosittain vesikauhuun kuolee maailmanlaajuisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä, erityisesti Aasiassa ja Afrikassa. Tehokkaiden rokotteiden ja immunoglobuliinien olemassaolosta huolimatta niiden saatavuus on heikompaa Afrikassa ja Aasiassa kuin esimerkiksi Euroopassa. Tämä on myös yksi syy sille, miksi vesikauhun aiheuttamien kuolemien määrä on näillä alueilla korkea.
Viruksen leviämiseen eri lajien välillä on eniten vaikuttanut ihmisten aiheuttama infektiota kantavien eläinten liikkuminen. Yli 99 % ihmisen saamista tartunnoista on koiran aiheuttamia. Myös esimerkiksi luonnon pinnanmuodoilla on vaikutusta viruksen leviämiseen tai sen leviämisen estämisessä.
Aiheuttaja Vesikauhua aiheuttava lyssaviruksiin kuuluva rabiesvirus on negatiivissäikeinen yksijuosteinen RNA-virus, joka kuuluu Rhabdoviridae virusheimoon. Rabiesviruksen virioni on luodinmuotoinen ja sitä ympäröi isäntäsolun solukalvosta muodostunut vaippa. Rabiesviruksen genomi on melko pieni, noin 12 kb ja se koodaa viittä eri proteiinia: glykoproteiinia (G), fosfoproteiinia (P), matriksiproteiinia (M), nukleoproteiinia (N) ja RNA-polymeraasin alayksikköä (L). Näihin eri virusproteiineihin kohdistuu erisuuruinen valintapaine, jolla on vaikutusta viruksen mutatoitumiseen ja leviämiseen.
Rabiesvirus pääsee sisään isäntäsoluun klatriinivälitteisellä endosytoosilla, jonka laukaisee viruksen glykoproteiinin vuorovaikutus isäntäsolun solupinnan reseptorin kanssa. In vitro -tutkimuksissa rabiesviruksen käyttämiksi potentiaalisiksi reseptoreiksi on tunnistettu muun muassa hermokasvutekijän reseptori p75NTR ja alatyypin 2 metabotrooppinen glutamaattireseptori (mGluR2). Rabiesinfektion kannalta merkittävä tekijä on isäntäsolun transferriinireseptori 1 -molekyyli (TfR1), jonka endosytoosiin rabiesviruksen endosytoosi on kytkeytynyt. Endosomissa eli endosytoosirakkulassa vallitseva alhainen pH aiheuttaa viruksen vaipan ja endosomin kalvojen fuusion, joka mahdollistaa viruksen genomin pääsyn isäntäsolun solulimaan. Rabiesviruksen polymeraasi, joka koostuu L- ja P-proteiineista, käyttää viruksen ribonukleoproteiinia, eli viruksen RNA-genomia ja siihen kiinnittynyttä N-proteiinia, mallina transkriptiossa, jonka tuotteena syntyy rabieksen lähetti-RNA-molekyylejä, joiden perusteella uusia virusproteiineja tuotetaan.
Rabiesviruksen lisäksi maailmalla esiintyy myös muita rabiesviruksen kaltaisia lyssaviruksia, kuten australialainen lepakkolyssavirus, Duvenhagen virus ja Gannoruwan lepakkolyssavirus. Nämä virukset aiheuttavat myös vesikauhua, mutta ne eroavat patologialtaan rabiesviruksesta, joten nykyiset rabiesvirusta vastaan kehitetyt rokotteet eivät tehoa niihin.
Rokote Vesikauhurokotteen kehittäminen oli nykyaikaisen tieteen suuria sankaritarinoita. Rokotteen kehitti 1880-luvun alkupuolella ranskalainen tiedemies Louis Pasteur. Ensimmäiset Pasteurin pelastamat potilaat olivat 9-vuotias elsassilainen pikkupoika Joseph Meister, joka joutui heinäkuussa 1885 raivotautisen koiran vaikeasti raatelemaksi, ja 15-vuotias paimenpoika Jean-Baptiste Jupille, joka oman henkensä vaarantaen pelasti saman vuoden lokakuussa joukon pienempiä lapsia raivotautisen koiran hyökkäykseltä ja joutui useita kertoja koiran puremaksi. Pojan rohkeus teki syvän vaikutuksen Pasteuriin, joka erityisesti mainitsi siitä esitelmässään Ranskan akatemialle.
Alkujaan Pasteur käytti rokotteen raaka-aineena kaniinin selkäydintä, jonka käyttöön liittyy monenlaisia riskejä, kuten muiden virustautien tarttuminen. Vesikauhurokotteet ovat sittemmin kehittyneet, mutta vielä 1970-luvulla vesikauhurokotekuuri oli käytettyjen menetelmien ja niihin liittyneiden komplikaatioiden vuoksi niin rankka kokemus, että sen läpi käytyään potilas todella tunsi selvinneensä tappavasta taudista. Vesikauhurokotetta ei kuitenkaan tuolloinkaan ollut koskaan syytä jättää antamatta, sillä kyseessä oli – ja on yhä – varsin selkeä valinta kuoleman ja elämän välillä: mikäli tauti puhkeaa, se johtaa melkein aina kuolemaan, mutta ajoissa annettu rokote auttaa aina.
Nykyisin Suomessa on käytössä inaktivoituun virukseen pohjautuva rokote. Ennaltaehkäiseviä rokotteita annetaan henkilöille, jotka ovat tavallista useammin tekemisissä mahdollisesti rabieettisten eläinten kanssa, esimerkiksi eläinlääkäreille, nisäkästutkijoille ja rabieksen suuren esiintyvyyden alueelle muuttaville. Rabiekselle esimerkiksi pureman kautta altistuneelle annetaan rokotussarja, joka olisi aloitettava heti altistuksen jälkeen. Ennalta rokottamattomille annetaan neljä tai viisi rokoteannosta kuukauden aikana.
Suomessa Termistö Ensimmäinen suomenkielinen kirjallinen maininta vesikauhusta on 1700-luvun lopulla julkaistussa Eläinten Tauti-kirjassa, jonka laati Christfried Ganander. Hän käytti taudista nimitystä vesikauhu, joka on käännös kansanomaisesta ruotsin sanasta vattuskräck. Sittemmin myös Gustaf Renvallin 1800-luvun puolella ilmestyneessä sanastossa käyttöön tuoma sana raivotauti on yleistynyt erityisesti lääketieteellisenä terminä, koska ”vesikauhu” ei välttämättä ole riittävän yksiselitteinen ilmaus. thumb|Kyltti, joka kieltää eläinten maihintuonnin vesikauhuriskin vuoksi Arbroathin satamassa Skotlannissa.
Estomenetelmät 1800-luvulla tiedettiin jo suurin piirtein, mikä oli vesikauhun aiheuttaja; ajan käsitysten mukaan se oli sairaan koiran syljen sisältämä hirvittävä myrkky. ”Hirvittävän myrkyn” leviämistä ihmisiin pyrittiin hillitsemään karskiotteisin, mutta luultavasti ainakin jossakin määrin tehokkain menetelmin: 1860-luvun lääketiede suositteli polttamaan koiran puremaksi joutuneen henkilön vaatteet, koska ovat ne niihin jääneen vaahdon tai kuolan takia tuiki vaaralliset koskea. Haava tuli puhdistaa ja saastunutta verta imeä kuppaussarvin, ja lääkäri saattoi polttaa haavan kalilipeää eli kaliumhydroksidia käyttäen. Jos tartunta pääsi leviämään, tilanteelle ei ollut tehtävissä mitään.
Viranomaiset thumb|Raivotautinen koira Koiravero otettiin 1800-luvun lopussa käyttöön nimenomaan vesikauhuriskin vähentämiseksi; jo aikaisemmin oli annettu koirien kytkettynä pitämistä ja kuonokoppapakkoa koskevia määräyksiä. Vesikauhun leviämistä koetettiin hillitä myös nimittämällä erityisiä virkamiehiä, rankkureita, huolehtimaan irrallaan olevien kissojen ja koirien kiinniottamisesta ja lopettamisesta.
Pasteurin hoito Suomessa 1880-luvulla tieto uudesta, tehokkaasta hoidosta levisi Suomeenkin, ja vuonna 1886 suomalainen lääkäri matkusti vesikauhutartunnan saaneiden potilaidensa kanssa Ranskaan hakemaan apua kuuluisalta Pasteurilta. Kaikki kuusi potilasta onnistuttiin pelastamaan. Samana vuonna avattiin Pietarissa paikallinen Pasteur-instituutti, josta suomalaiset potilaat vastedes hakivat apua tartuntoihinsa.
Suomeen perustettiin oma Pasteur-laitos vuonna 1916. Tarvetta olikin, sillä ensimmäisen maailmansodan aikana vesikauhutapaukset lisääntyivät huomattavasti. Tehokkaan hoidon ansiosta kuolemantapaukset saatiin kuitenkin lähes kokonaan estettyä, ja 1920-luvun lopussa aloitettiin myös koirien rokottaminen.
Vesikauhu sodanjälkeisinä aikoina Raivotauti onnistuttiin hävittämään Suomesta 1930-luvulla, vaikkakin 1950-luvulla tautia esiintyi taas melko paljon rajaseudun koirissa. Ihmisten vesikauhukuolemat onnistuttiin estämään vuosikymmenten ajan kokonaan.