Toinen ristiretki oli vuosina 1147–1149 käyty aseellinen konflikti kristittyjen ja muslimien välillä. Ristiretken aloittamisen syynä oli, että muslimikomentaja Imad ad-Din Zengin oli valloittanut kristittyjen Edessan kreivikunnan vuoden 1144 joulupäivän jälkeen. Kreivikunta oli ollut Lähi-idän ensimmäinen ristiretkivaltio ja erityisen tärkeä kristityille, koska se toimi hyvänä suojana Jerusalemin kuningaskunnalle. Roomalaiskatolisen kirkon paavina ollut Eugenius III pyysi apua Ranskan kuningas Ludvig VII:ltä ja sai munkki Bernhard de Clairvaux'n avulla Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Konrad III:n liittymään joukkoineen armeijaansa. Heidän lisäkseen armeijaan liittyi muutamia muita aatelisia joukkoineen. Armeija marssi kahtena erillisenä joukkona perätysten Bysantin pääkaupunkiin Konstantinopoliin, jossa heidät vastaanotti keisari Manuel I Komnenos.
Kristityt armeijat hyökkäsivät seldžukkeja vastaan, mutta he kärsivät suuret tappiot. Tappion jälkeen ristiretkeläiset yrittivät piirittää Damaskosta, mutta epäonnistuivat tässäkin. Toinen ristiretki päättyi näin ollen kristittyjen täydelliseen tappioon ja muslimien voittoon. Sen seurauksena kristityt menettivät Jerusalemin ja johti kolmannen ristiretken alkamiseen.
Toisen ristiretken yhteydessä annettu ristiretkijulistus johti taisteluihin Lähi-idän ohella myös Itämeren etelärannikolla ja Iberian niemimaalla.
Tausta Edessan valloitus Kristityt saivat jalansijaa Lähi-idästä ensimmäisen ristiretken onnistumisen ansiosta. Onnistuminen johtui pitkälti muslimien sisäisestä hajaannuksesta, mutta pian ristiretken jälkeen he alkoivat taas koota omia rivejänsä. Saraseenien joukosta nousi 1120-luvun loppupuolella kunnianhimoinen seldžukki, Mosulin kuvernööriksi noussut Imad ad-Din Zengi. Hän taisteli paljon toisia muslimihallitsijoita vastaan. Antiokian ruhtinaskunnan hallitsija Bohemond II:n kuoltua vuonna 1130 valtio vajosi sisäisiin ongelmiin. Ongelmat lientyivät nopeasti kun Raymond de Poitiers (n. 1105–1149) löysi tiensä kuningaskunnan johtoon naimalla vuonna 1136 Bohemondin alaikäisen tytär Constancen.Ristiretket, s. 55.
Tilanne Lähi-idässä muuttui äkisti, kun Edessan kreivikuntaakin itselleen havitellut Bysantin keisari Johannes II Komnenos kuoli huhtikuussa 1143 ja marraskuussa samana vuonna Jerusalemin kuningas Fulk menehtyi niin ikään. Ydinalueilta puuttui nyt ammattitaitoinen johto. Marraskuun aikoihin Edessan kreivikunnan hallitsija Joscelin II lähti joukkoineen auttamaan Diyarbakiria-muslimiliittolaistaan Imad ad-Din Zengin ahdisteluilta. Se oli kreivikunnan tulevaisuuden kannalta kohtalokas päätös, sillä Zengi katsoi tilaisuutensa tulleen ja valloitti piirityksen jälkeen joukkoineen joulupäivänä vuonna 1144 Edessan kaupungin ja heti perään lopun kreivikunnan. Edessa oli heti perustamisensa jälkeen ollut toimiva puskurivyöhyke muslimihyökkääjiä vastaan ja suojasi Antiokian ruhtinaskuntaa ja ennen kaikkea Jerusalemin kuningaskuntaa, tämän vuoksi Edessan menetys oli eurooppalaisille vakava asia.
Quantum praedecessores
Euroopassa tiedettiin hyvin Edessan haavoittuvuus, mutta sen kukistuminen tuli silti yllätyksenä. Paavi Eugenius III:n saatua tiedon pyhiinvaeltajilta ja muiden ristiretkivaltioiden hallitsijoilta Edessan menetyksestä hän kirjoitti Quantum praedecessores -bullan () 1. joulukuuta 1145 julistaen toisen ristiretken alkaneeksi. Määräys jätettiin aluksi huomiotta, vaikka Ranskan kuningas Ludvig VII oli harkinnut uutta retkeä jo itsenäisesti, mutta hänen paroninsa suhtautuivat suunnitelmaan vastahakoisesti. Sekä paavi että kuningas Ludvig pyysivät keväällä 1146 apua aikansa Ranskan eräältä arvostetuimmalta henkilöltä, munkki Bernhard de Clairvaux'lta. Hän saarnasi retken puolesta Ranskassa ja onnistui saada tuhannet ihmiset vastaanottaman ristin (eli siis liittymään mukaan ristiretkelle). Uusi ristiretki-innostus levisi ympäri Eurooppaa.Ristiretket, s. 60.
Kesällä munkki Bernhard matkusti Saksaan, jossa hän taivutteli sistersiläismunkki Radulfin lopettamaan juutalaisvainot ja taivutteli keisari Konrad III:n mukaan suojelemaan Pyhää maata valloittajilta. Keisari Konrad ja kuningas Ludvig olivat ensimmäisiä monarkkeja, jotka olivat vastaanottaneet ristin eli sitoutuneet lähtemään ristiretkelle. Saksan kuningaskunnassa ristiretken suunnasta ei oltu aivan yksi mielisiä. Keisari Konrad oli halukas Lähi-itään, mutta Saksassa toivottiin myös paavin siunausta ristiretkelle Koillis-Saksaan, lähelle Jyllantia slaavilaisia vendejä vastaan. Paavi esitti hyväksyntänsä 13. huhtikuuta 1146 Divina dispensatione -bullassa.Ristiretket, s. 61.
Hyökkäykset pohjoiseen
Kun sotilaita värvättiin ristiretkeä varten, niin eteläsaksalaiset osoittivat suurempaa halukkuutta osallistua Pyhän maan valloitukseen kuin pohjoissaksalaiset. Pohjoissaksalaiset kertoivat olevansa halukkaampia hyökkäämään Pohjois-Saksassa eläneiden slaavilaisheimojen, vendien kimppuun.
Reconquista ja Lissabonin miehitys
Pyreneiden niemimaa eli nykyisen Espanjan ja Portugalin alue oli jo ennen ensimmäistä ristiretkeä ollut suurimmaksi osaksi muslimivalloittajien hallinnassa. Tilanne näytti kristittyjen kannalta huolestuttavalta, joten paavi Eugenius III määräsi keväällä vuonna 1147 ristiretken laajentamista koskemaan myös Iberiaa. Toukokuussa joukko englantilaisia, saksalaisia, flaameja ja normandilaisia ristiretkeläisiä oli lähtenyt Etelä-Englannista Dartmouthista ja huonon sään sekä merenkulun vuoksi joutuivat nousemaan maihin kesäkuun 16. päivänä Portossa, nykyisen Portugalin pohjoisrannalla. Maissa ollessaan ristiretkeläiset suostuteltiin tapaamaan kuningas Alfonso I, joka pyysi matkalaisia auttamaan maurien hallitseman Lissabonin valtaamisessa. Ristiretkeläiset suostuivat pyyntöön ja Lissabonin piiritys aloitettiin 1. heinäkuuta. Piiritys keski aina lokakuun loppuun saakka ja päättyi maurien tappioon. Osa retkeläisistä jäi Iberiaan kun toiset jatkoivat talven mentyä ohitse meriteitse Pyhälle maalle.
Lähi-idän ristiretki Matka Konstantinopoliin Samoihin aikoihin kuin Iberiaan poikennut laivasto lähti matkaa, lähtivät Ludvig VII:n ranskalaiset ja keisari Konrad III:n saksalaiset joukot liikkeelle. Matkalle lähtivät mukaan myös paavi Eugenius III ja Ludvigin puoliso, kuningatar Eleonora Akvitanialainen. Joukot kulkivat erillisissä joukoissa perätysten samaa reittiä pitkin. Saksalaiset ranskalaisten edellä. Bysantin keisari Manuel I Komnenos ei pitänyt lainkaan ristiretkeläisten saapumisesta, koska retket eivät juuri hyödyttäneet Bysanttia. Konradin saapuessa 10. syyskuuta 1147 Konstantinopoliin keisari Manuel oli solminut rauhan Ikonionin seldžukkien kanssa ja joutunut sotaan Sisilian kuningas Roger II:n kanssa. Kuningas Ludvig saapui joukkoineen paikalle 4. lokakuuta 1147. Keisari Manuel tiesi, että ranskalaisten joukosta löytyi häntä kohtaan vihamielisiä ja kuningas Rogeria puoltavia sotureita, mutta pelkäsi keisari Konrad III:n olevan suostuteltavissa kuningas Rogerin ja ranskalaisten rinnalle sotaan häntä itseään vastaan. Tilanteen ratkaisemiseksi hän päästi saapuneet saksalaiset joukot hetimmiten Bosporinsalmen ylitse Vähään-Aasiaan, mutta pyysi keisari Konradilta pientä armeijaa kuningas Rogerin varalta. Konrad ei suostunut Manuelin pyyntöön vaikka he molemmat olivatkin Rogerin vihollisia. Ranskalaiset ylittivät Bosporinsalmen saksalaisten perässä, jotka eivät ehtineet jäädä Konstantinopoliin ranskalaisia odottamaan.
Bysantin valtakunta kieltäytyi antamasta sotilaallista tukea ristiretkeläisille, mutta vaati Ranskan kuningas Ludvig VII:ltä kuitenkin valloitettujen alueiden luovuttamista Bysantille.
Taistelut ja ongelmat Anatoliassa Keisari Konrad III jakoi armeijan kahteen divisioonaan. Hän itse asettui yhden johtoon. Seldžukit tuhosivat sen lähes täydellisesti 25. lokakuuta 1147 Dorylaeumissa käydyssä taistelussa. Saksalaisdivisioonasta jäljelle jääneet näkivät parhaimmaksi perääntyä takaisin Konstantinopoliin. Matkalla Konstantinopoliin saksalaiset olivat jatkuvasti osmanien hyökkäysten kohteena, ja Konrad itsekin haavoittui. Saksalaisten toista divisioonaa johti keisari Konradin velipuoli piispa Otto von Freisingen, joka oli valinnut reitikseen Bysantin keisari Manuel I:n suosittamaa Välimeren suuntaista rannikkoreittiä.
Ranskalaiset tapasivat keisari Konradin joukkojen jäänteet Nikaiassa ja he yhdistivät joukkonsa. Kuningas Ludvig VII:n ja keisari Konrad III:n joukot ajattelivat parhaimmaksi noudattaa keisari Manuelin suositusta ja kulkea piispa Oton joukkojen jalanjälkiä rannikkoa pitkin. Vuoriston rankat talviolosuhteet ja osmanien hyökkäykset Efesoksessa joulukuussa aiheuttivat ristiretkeläisille menetyksiä, mutta taistelut olivat ranskalaisten ja saksalaisten kannalta voitokkaita. Näillä paikkeilla Konrad III tuli sairastui ja halusi palata Konstantinopoliin. Sotilaansa hän jätti kuningas Ludvigin huomaan. Matka jatkui eteenpäin ja tammikuussa 1148 he olivat jo Laodikeassa, suunnilleen samaan aikaan ja samalla alueella piispa Oton johtaman jalkaväkidivisioonan matka loppui, kun osmanit tuhosivat sen.
Elintarvikepulan ratkaisemiseksi kuningas Ludvig VII suuntasi joukkonsa Attaliaan, jonka muonavarastot olivat erittäin niukat. Osmanit polttivat heidän edellään maata ja tuhosivat ruokavarastoja. Tätä aiemmin ranskalaiset olivat joutuneet osmanipiirityksen saartamiksi. Osmanit eivät lopulta hyökänneet ja matka Attaliaan jatkui. Paronien mielestä matkaa tulisi jatkaa Antiokiaan meriteitse, sillä maareittiä pitkin joukot eivät selviäisi hengissä määränpäähän asti. Kuningass Ludvig suostui merimatkaan, mutta hänen tilaamista aluksista vain osa saapui kovan merenkäynnin takia ajallaan Attaliaan. Alusten puutteen vuoksi jalkaväki joutui jäämään pois matkasta ja tuhoutui lopulta joko tauteihin tai osmanien hyökkäyksiin.
Matka Jerusalemiin
pienoiskuva|Keisari Konrad III ja Ranskan kuningas Ludvig VII saapuvat Jerusalemiin. Taustalla ranskalaiset ja osmanit taistelevat 1147–1148. Jean Fouquetin kuvitus käsikirjoitukseen Grandes Chroniques de France n. 1455–1460.
Jerusalemissa, jonne Konrad oli jo saapunut, monet ranskalaiset ja saksalaiset merkkihenkilöt kokoontuivat täysivaltaisen hallitsijan, kuningatar Melisenden, tämän pojan Balduin III:n ja Jerusalemin paronien kanssa keskustelemaan parhaasta tavasta edetä. Pohjoisten ruhtinaiden poissaolosta ja ristiretkeläisten jo kärsimistä tappioista huolimatta oli mahdollista koota lähes 50 000 miehen armeija, joka oli tähän mennessä suurin ristiretkeläisarmeija. Merkittävän keskustelun jälkeen, joka paljasti ristiretkeläisten ja Jerusalemin paronien ristiriitaiset tavoitteet, päätettiin hyökätä Damaskokseen. Jerusalemissa keisari Konrad III vakuutti kuningas Balduin III:n hyökkäämään Damaskokseen, vaikka valtakunnilla oli keskenään aselepo. Muut ristiretkeläiset halusivat hyökätä heikompaan Aleppoon, joka olisi ollut portti Edessaan ja hillinnyt Nûr ad-Dinin, Imad ad-Din Zengin pojan, vallan kasvua.
Päätökseen päätymisen kulkua ei tiedetä. Damaskos oli epäilemättä houkutteleva saalis. Sen hallitsija Unur, peläten Nūr al-Dīnin laajenevaa valtaa, oli ainoa muslimihallitsija, joka oli halukkain yhteistyöhön frankkien kanssa. Unurin oli kuitenkin nyt pakko pyytää apua entiseltä viholliseltaan estääkseen heidät. Eikä Nūr al-Dīn hidastellut etenemisessään kohti Damaskosta. Damaskoksen piiritys alkoi heinäkuussa 1148, mutta ristiretkeläiset olivat vedettömällä aavikolla ja vetäytyivät alle viikon kuluttua. Ristiretkeläisten sotaretki oli paitsi huonosti suunniteltu, myös huonosti toteutettu. Neljän päivän piirityksen jälkeen 28. heinäkuuta Nūr al-Dīnin joukkojen lähestyessä kaupunkia kävi ilmeiseksi, että ristiretkeläisten armeija oli vaarallisesti suojassa, ja annettiin määräys perääntyä. Se oli nöyryyttävä epäonnistuminen, joka johtui suurelta osin piirityksen osallistujien ristiriitaisista eduista. Keisari Konrad ja kuningas Ludvig VII palasivat joukkoineen kotiin.