Vastavärit eli komplementtivärit ovat värejä, jotka yhdistettyinä kumoavat toisensa ja tuottavat valkoisen, harmaan tai mustan värin. Vaihtoehtoisesti vastaväreillä voidaan tarkoittaa värejä, jotka sijaitsevat tietyssä värijärjestelmässä kauimmaisina toisistaan. Sijoitettuina vierekkäin ne muodostavat kumpikin toiselleen suurimman mahdollisen vastakohdan.
Eri värijärjestelmät mallintavat eri ominaisuuksia, ja se, mitkä värit käsitetään toistensa vastaväreiksi, riippuu käytetystä värijärjestelmästä. Värejä voidaan yhdistää joko additiivisesti tai subtraktiivisesti. Additiivista yhdistämistä tapahtuu erivärisiä valoja yhdistettäessä, jolloin pääväreinä pidetään yleensä sinistä, vihreää ja punaista. Subtraktiivista yhdistämistä puolestaan tapahtuu väriaineita sekoitettaessa, jolloin laajin mahdollinen kolmella värillä tuotettava värikirjo saadaan aikaan käyttämällä perusväreinä keltaista, magentaa ja syaania. Värejä yhdistettäessä vastaväripareina pidetään yleensä punaista ja syaania, vihreää ja magentaa sekä sinistä ja keltaistaVärimallit Internetix. RYB-mallissa perusvärejä ovat punainen, keltainen ja sininen, ja vastaväreiksi on katsottu punainen ja vihreä, keltainen ja violetti sekä sininen ja oranssi. Opponenttiprosessiteorian mukaan toistensa vasta- eli opponenttivärejä ovat punainen ja vihreä, sekä sininen ja keltainen. Nämä ovat teorian mukaan ihmisen värinäön psykologiset perusvärit.
Vastavärit eri värimalleissa Väriympyrä 1700-luvulla thumb|Komplementtivärit RYB-mallin mukaan 1700-luvulla kehitetyssä väriympyrässä, jota ovat käyttäneet muun muassa Claude Monet ja Vincent van Gogh, perusväreiksi katsottiin punainen, keltainen ja sininen. Näistä kunkin vasta- eli komplementtiväriksi katsottiin se, joka saadaan kahta muuta yhdistämällä, toisin sanoen punaisen vastaväriksi oli vihreä, keltaisen vastaväri violetti (tai Boutet'n väriympyrässä purppura) ja sinisen vastaväri oranssi. Tätä värimallia sanotaan RYB-malliksi (red-yellow-blue). Mallissa on pelkästään subtraktiivinen värien yhdistäminen.
Valon väreihin perustuva (additiivinen) malli RGB-mallissa (red-green-blue), joka keksittiin 1800-luvulla ja jota täydennettiin 1900-luvulla, käytetään punaisen, vihreän ja sinisen valon yhdistelmiä mustaa taustaa vasten. Näin saadaan additiivinen värien yhdistyminen. Täten muodostetaan muun muassa kaikki tietokonenäytöllä ja väritelevisiossa näkyvät värit. RGB-mallissa päävärit ovat punainen, sininen ja vihreä. Niistä kunkin vastaväri on kahden muun päävärin yhdistelmä, toisin sanoen punaisen vastaväri on syaani, vihreän magenta ja sinisen keltainen. Kahden RGB-mallin mukaan toisilleen vastakkaisen värin, esimerkiksi punaisen ja syaaninvärisen valon yhdistäminen, mikäli valo on tarpeeksi kirkasta, antaa tuloksena valkoisen valon, sillä vastavärit yhdistettyinä sisältävät kaikkia spektrin värejä. Jos valo ei ole tarpeeksi kirkasta, tuloksena saadaan harmaata.
CMYK-värien sekoittamiseen perustuva (subtraktiivinen) malli pienoiskuva|CMYK-mallissa, jota käytetään väripainatuksessa, päävärit magenta, syaani ja keltainen yhdessä muodostavat mustaa, ja vastaväriparit ovat magenta ja vihreä, keltainen ja sininen sekä syaani ja punainen. Väriaineiden värillisyys perustuu siihen, että ne absorboivat osan näkyvästä valosta ja heijastavat loput. Jos kahta väriainetta sekoitetaan, tuloksena saatava seos heijastaa vain sen valon, jota kumpikaan ei absorboi. Kaikki värit voidaan saada yhdistämällä eri suhteissa keltaista sekä syaanin ja magentan väristä väriainetta. Uudemmissa maalaustaiteen oppikirjoissa näitä pidetäänkin subtraktiivisina pääväreinä.esimerkiksi Kaikkia kolmea yhdistämällä saadaan harmaata tai mustaa. Myös tämän mallin mukaan toistensa vastavärejä ovat punainen ja syaani, vihreä ja magenta sekä sininen ja keltainen.
Tähän CMYK-malliin (cyan-magenta-yellow) perustuu myös väripainatus. Syaanin, magentan ja keltaisen ohella käytetään usein myös mustaa väriainetta tummien värien aikaansaamiseen, jolloin kyseessä on neliväripaino.
Muita malleja Joissakin värimalleissa, kuten HSV-mallissa neutraalit värit (valkoinen, harmaa ja musta) sijoitetaan keskiakselille. HSV-mallin mukaisesti määritellyt komplementtivärit sijoitetaan toisiaan vastapäätä vaakasuoralle poikkipinnalle. Esimerkiksi CIE 1931 XYZ -väriavaruudessa "dominoivan aallonpituuden" omaava väri voidaan yhdistää johonkin komplementaariseen aallonpituuteen, jolloin saadaan neutraali väri, harmaa tai valkoinen.
Vastaväreihin liittyviä ilmiöitä Vastavärit voivat saada aikaan erikoisia optisia ilmiöitä. Esineen varjo näyttää usein sisältävän jonkin verran esineen värin vastaväriä. Esimerkiksi punaisen omenan varjo näyttää heikosti sinivihertävältä. Tämän vuoksi taidemaalarit, jotka haluavat saada maalauksiinsa terävämpiä ja realistisempia varjoja, maalaavat usein varjopaikat esineen värin vastavärillä.
Rajakontrasteissa vastavärit korostavat toisiaan. Värikontrasti-ilmiöissä käänteisvärit muokkaavat näkökuvaamme: toisiinsa rajautuvat värialueet korostavat viereistä väriä omalla käänteisvärillään. Ilmiössä näkökohteen yksityiskohdat piirtyvät irti taustastaan, jolloin näkökuvan sisältö selkiytyy ja ympäristön ominaisuudet paljastuvat merkittävästi: 'Naapurin' punaisuus tukahduttaa toisessa punaisuutta, josta seuraa, että syaaninsinisyys punaisen käänteisvärinä pääsee esille. Vihreä vuorostaan tukahduttaa toisessa vihreyttä, jolloin magentanpunaisuus vihreän käänteisvärinä voi korostua. Sinisyys taas tukahduttaa toisen sinisyyttä, jolloin keltaisuus käänteisvärinä ’työntyy’ esille. Tummuus korostaa toisessa vaaleutta ja vaaleus tummuutta.
Jos vastavärejä sijoitetaan tarpeeksi pieninä pilkkuina vierekkäin, tuloksena saatava pinta näyttää tarpeeksi kaukaa katsottuna harmaalta.
Jälkikuva Jos katsotaan tiukasti tarpeeksi kauan, noin 30 sekunnista yhteen minuuttiin, yhtä väriä, esimerkiksi punaista, ja sen jälkeen katse käännetän valkoiselle pinnalle, saadaan näkyviin jälkikuva, joka on väriltään alkuperäisen värin vastaväri, tässä tapauksessa syaani (sinivihreä). Tämä on yksi havaintopsykologian tutkimista jälkivaikutuksista, jotka yleensä selitetään näköjärjestelmän tiettyjen osien väsymisellä.
Jälkikuvat ovat näköjärjestelmämme tuottamia näköhavaintoja (suksessiivikontrasti), jotka ovat ärsykekuvaansa nähden käänteisvärisiä. Ne syntyvät kohteesta tulevaan valoon adaptoitumisen eli mukautumisen jälkitilan seurauksena. Näköjärjestelmä pyrkii aina valoärsykkeen jälkeen välittömästi palautumaan tasapainotilaan - 'nollatilaan'. Tästä seuraa, että näemme jonkin aikaa värillisen jälkikuvan, joka on vuorostaan valoärsykkeelle adaptoitumattomien näkösolujen yhteistyön seuraus. Jälkikuvan väreistä siis puuttuvat ärsykekuvan valoihin 'väsyneiden' näkösolujen aktiivisuuden osuus. Kyse on värinäön normaalista toimintatavasta.
Edellä mainitussa tapauksessa verkkokalvon punaista valoa vastaanottavat fotoreseptorit rasittuvat niin, että niiden kyky lähettää informaatiota aivoihin heikkenee. Kun sen jälkeen nähdään valkoista valoa, sen punainen komponentti ei välity yhtä tehokkaasti kuin muut aallonpituudet (värit), ja seurauksena on illuusio siitä, että nähtäisiin punaisen komplementtiväri, sillä kuvaa häiritsee nyt yhden värin, tässä tapauksessa punaisen puute. Kun reseptorit saavat levätä tietyn ajan, illuusio häviää. Katsottaessa valkoista valoa silmään tulee edelleen sinisen ja vihreän ohella myös punaista valoa, mutta koska jälkimmäisten reseptorit eivät ole yhtä väsyneitä, silmä päätyy tiettyyn tasapainotilaan.
Historia ja taiteellinen käyttö Väriteoriat Värien vaikutus toisiinsa tunnettiin jo antiikin aikana. Tutkielmassaan Väreistä () Aristoteles totesi, että kun valo osuu toiseen väriin, tämän uuden yhdistelmän vuoksi se saa toisen sävyn tai värin.<ref>De Coloribus (793), lainaus John Gagen teoksessa Couleur et Culture, s. 13</ref> Tuomas Akvinolainen kirjoitti, että purppura näyttää valkoisen vieressä erilaiselta kuin mustan vieressä, ja että kulta näyttää kirkkaammin kiiltävältä sinisellä kuin valkoisella taustalla. Italialainen renessanssiajan arkkitehti ja kirjoittaja Leon Battista Alberti havaitsi, että joidenkin värien kuten punaisen ja vihreän sekä punaisen ja sinisen välillä vallitsee sopusointu , josta hän käytti latinankielistä nimeä coniguatio tai italiankielistä nimeä amicizia. Leonardo da Vinci totesi, että hienoin sopusointu vallitsee niiden värien välillä, jotka ovat tarkoin toistensa vastakohtia, mutta ennen 1700-lukua kukaan ei esittänyt asialle vakuuttavaa tieteellistä selitystä.
Optiikkaa koskevassa teoksessaan vuonna 1704 Isaac Newton esitti ympyrän, joka näytti seitsemän spektrin väriä. Tässä teoksessaan ja aikaisemmassa teoksessaan vuodelta 1672 hän mainitsi havainneensa, että jotkut ympyrän värit olivat toisiaan vastapäätä ja muodostivat suurimman kontrastin. Hänen mukaan tällaisia vastaväripareja olivat punainen ja sininen, keltainen ja violetti sekä vihreä ja "helakanpunaista muistuttava purppura".
Seuraavina vuosikymmeninä tutkijat tarkensivat Newtonin väriympyrää, jossa lopulta oli 12 väriä: kolme perusväriä (keltainen, sininen ja punainen), kolme sekundaarista väriä (vihreä, violetti ja oranssi), jotka saatiin yhdistämällä perusvärit, sekä kuusi lisäväriä, jotka saatiin yhdistämällä perus- ja sekundaariset värit.
Vuonna 1793 amerikkalaissyntyinen brittiläinen tiedemies Benjamin Thompson, Rumfordin kreivi (1753–1814) otti käyttöön termin komplementtivärit. Majatalossa Firenzesä hän teki kokeen kynttilöillä ja varjoilla ja havaitsi, että värillisen valon ja sillä muodostuvan varjon värit olivat täydellisesti vastakkaisia. Hän kirjoitti, että poikkeuksetta jokaisella värillä, olipa sen sävy tai tummuusaste mikä tahansa ja olipa se muodostunut mikä tahansa, oli komplementtivärinsä, jonka kanssa se oli täydellisessä sopusoinnussa ja jota voitiin pitää sen kumppanina. Hän myös selitti löydöstään olevan käytännöllistäkin hyötyä. Tällaisten helposti suoritettavien kokeiden avulla nimittäin naiset saattoivat valita nauhat pukuihinsa ja huoneiden sisustajat järjestää värit täydellisimpään sopusointuun keskenään. Näiden periaatteiden tuntemuksen hyödyt taidemaalareille olivat Thompsonin mukaan liiankin ilmeisiä tarkemmin selostettaviksi.
1800-luvun alussa tiedemiehet ja filosofit kaikkialla Euroopassa alkoivat tutkia värien luonnetta ja vuorovaikutusta. Saksalainen kirjailija Goethe esitti vuonna 1810 oman teoriansa, jonka mukaan kaksi perusväriä olivat ne, joiden välinen vastakohtaisuus oli suurin, nimittäin keltainen ja sininen, jotka esittivät valoa ja pimeää. Hänen mukaansa keltainen oli pimeän himmentämää valoa, sininen valon heikentämää pimeyttä. Sinisen ja keltaisen vastakkaisuudesta syntyi "steigerung" -prosessilla ("nousemisella") kolmas väri, punainen. Goethe myös esitti useita komplementtivärien pareja, jotka "vaativat" toisiaan. Goethen mukaan keltainen "vaatii" violettia, oranssi sinistä, purppura vihreää ja päinvastoin. Goethen ideat olivat hyvin omaperäisin ja usein ristiriidassa tieteellisten tutkimustulosten kanssa, mutta ne tulivat hyvin suosituiksi ja vaikuttivat moniin huomattaviin taiteilijoihin kuten William Turneriin.