thumb|Yrjö Leino vuonna 1948. Yrjö Kaarlo Leino (peitenimi Antti Tammi; 28. tammikuuta 1897 Helsinki – 28. kesäkuuta 1961 Helsinki) oli suomalainen kommunistipoliitikko, joka toimi jatkosodan jälkeen niin sanottuina vaaran vuosina ministerinä kolmessa hallituksessa, vuosina 1945–1948 sisäministerinä. Hän joutui eroamaan saatuaan eduskunnalta henkilökohtaisen epäluottamuslauseen niin sanotun Leinon vankien tapauksen vuoksi, ja myös hänen uransa Suomen Kommunistisessa Puolueessa (SKP) päättyi Neuvostoliiton johdon käännyttyä häntä vastaan. Leino oli kansanedustajana vuosina 1945–1951.
Leinon puolisona hänen poliittisen uransa huippuvuosina oli SKP:n johtoon kuulunut Hertta Kuusinen.
Lapsuus ja nuoruus Yrjö Leinon vanhemmat olivat nahkuri Oskar Leino ja tehtaantyöläinen Mandi Leino (o.s. Enfors). Yrjö oli perheen ainoa lapsi, ja vanhempiensa erottua vuonna 1912 hän jäi asumaan äitinsä kanssa.Leino, Olle 1973, s. 21.
Leino kävi Helsingin normaalilyseota, mutta ei valmistunut ylioppilaaksi. Toimittuaan ensin linnoitustöissä Helsingissä ja sekalaisissa maataloustöissä hän valmistui vuonna 1921 Kurkijoen maamiesopistosta maatalousteknikoksi. Valmistumisensa jälkeen hän siirtyi ensin opettajaksi Liperiin Siikasalmen maamieskouluun, jossa hän viipyi vuoteen 1924. Liperin-vuosiensa jälkeen Leino osti Lövkullan maatilan Kirkkonummelta, mutta oman tilan pito vei hänet pian talousvaikeuksiin.Leino, Olle 1973, s. 25. Hän joutui myymään Lövkullan 1930-luvun alkuvuosina. Näihin aikoihin hän myös erosi ensimmäisestä vaimostaan Alli Simolasta ja muutti Oitmäen kansakoululle, jossa hänen toinen vaimonsa Ulla Smedberg (o.s. Helenius) toimi opettajana. Tämäkin avioliitto päättyi sittemmin eroon.Leino, Olle 1973, s. 42.
Ennen puolueeseen liittymistään Leino oli peitenimellä Antti Tammi vuosina 1926–1927 ilmestyneen Talonpojan Sanomien toimittaja. Nimellinen vastaava päätoimittaja oli Matti Läheniemi, mutta käytännössä lehden teki Leino.
Poliittisessa vankeudessa Leino suuntautui 1930-luvulle tultaessa kohti äärivasemmistoa. Etsivä keskuspoliisi oli alkanut pitää häntä silmällä sen jälkeen, kun hänen vieraanaan Lövkullassa oli alkuvuodesta 1926 käynyt SKP:n hyväksi maanalaista työtä tehnyt Anton Järvinen (”Iso-Antti”). Saman vuoden kesällä vieraana oli ollut myös Arvo ”Poika” Tuominen, joka oli juuri vapautunut vankilasta.Leino, Olle 1973, s. 31.
Vuonna 1934 Leino avusti Toivo Antikaista, joka oli lähetetty Neuvostoliitosta Suomeen maanalaiseen työhön. Antikainen pidätettiin Leinon luota marraskuussa 1934. Leino tuomittiin vuonna 1935 kolmen ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen valtiopetoksen valmistelusta. Lisäksi hänet tuomittiin menettämään seitsemäksi vuodeksi kansalaisluottamus. Leino kärsi rangaistuksen Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Arvo ”Poika” Tuominen kirjoitti teoksessaan Maan alla ja päällä, että vankeusaikana Leinosta olisi lopullisesti tullut kommunisti. Leino vapautui vankilasta 1938, mutta Valpo (entinen Etsivä keskuspoliisi) tarkkaili häntä edelleen. Vapauduttuaan hän osallistui tuolloin kielletyn Suomen Kommunistisen Puolueen maanalaiseen toimintaan.Leino, Olle 1973, s. 50.
Sotavuodet Talvisodan aikana Leino pysytteli maan alla ja pakoili viranomaisia yhdessä useiden muiden kommunistien kanssa. Näinä aikoina hän tutustui tulevaan vaimoonsa Hertta Kuusiseen. Välirauhan aikana vuonna 1940 Leino vangittiin turvasäilöön. Jouluna 1940 hänet kuljetettiin Vaasan vankilaan, josta hänet siirrettiin keväällä 1941 Köyliön vankileirille. Jatkosodan alettua kommunistivankeja alettiin kerätä sotilaskoulutukseen. Syyskuussa 1941 Leino karkasi vankijunasta, joka oli viemässä turvasäilöön määrättyjä miehiä Riihimäeltä taistelemaan rintamalle Erillinen pataljoona 21:een.Leino, Olle 1973, s. 63–64. Leino jatkoi salaista toimintaansa SKP:ssa sodan loppuun saakka, ja hänen yhdyshenkilönään toimi Martta Koskinen siihen saakka, kunnes Koskinen vuoden 1942 lopulla vangittiin. Useita muitakin Leinon avustajia joutui Arno Anthonin johtaman Valpon käsiin jatkosodan aikana.Leino, Olle 1973, s. 67.
Välirauhan tultua SKP:n toiminta laillistettiin syyskuussa 1944, ja suurelle yleisölle siihen asti jokseenkin tuntemattomastaLeino, Olle 1973, kuvaliite s. 5. Leinosta tuli Paasikiven toisen hallituksen toinen sosiaaliministeri marraskuussa 1944.
Tutkija Ilkka Hakalehto esitti vuonna 2001 teorian, että Leino olisi ollut sodan aikana päämajan valvontaosaston agentti. Hakalehto perusteli tätä muun muassa sillä, että Leinoa ei pidätetty kertaakaan sen jälkeen, kun hän pääsi tai hänet päästettiin pakoon syksyllä 1941, vaikka lukuisia hänen avustajiaan jäi kiinni. J. K. Paasikivi ja Urho Kekkonen järjestivät Leinolle taloudellisen toimeentulon sen jälkeen, kun hänen poliittinen uransa päättyi. Erkki Tuomiojan mukaan Hakalehdon aineisto ei kumonnut aiempaa tutkimusta, mutta Leinon kaksoisagenttiroolia voi sen perusteella pitää jollain tapaa mahdollisena.
Eduskunta- ja ministerivuodet Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa Leino valittiin kansanedustajaksi Kuopion läänin läntisestä vaalipiiristä SKDL:n edustajana. Eduskunnassa hän pysyi vuoteen 1951., viitattu 19.5.2021
Paasikiven kolmanteen hallitukseen Leino tuli sisäministeriksi vuonna 1945. Myös seuraavassa, Pekkalan hallituksessa, hän oli sisäministeri.Ministerin tiedot: Leino, Yrjö Kaarlo, Valtioneuvosto, viitattu 19.5.2021 Hänen sisäministerikauteensa liitetään usein termi vaaran vuodet, koska sisäministeriön hallinnonala oli kommunistien hallussa ja heidän pelättiin suunnittelevan Suomen muuttamista kansantasavallaksi. Lisäksi sisäministeri Leino oli valvontakomission määräiltävissä. Leinon tärkeimmät operaatiot olivat: Suomen valtiollisen poliisin valtaaminen kommunistimielisillä henkilöillä toukokuusta 1945 alkaen. Koska uusilla toimijoilla ei ollut vaadittavaa poliisikoulutusta, heidän virka-asemansa oli ”virkaatekevä” tai ”ylimääräinen”. Punainen Valpo alkoi koota ilmiantoja ja kortistoja venäläisten tai kommunistien arvostelemisesta sekä suomalaisten aikaisemmasta toiminnasta esimerkiksi suojeluskuntajärjestössä.Uola, s. 82–87. Virkakunnan puhdistaminen oikeistolaisista. Asia tuli esille kommunististen kansanedustajien kesäkuussa 1945 tekemässä välikysymyksessä, jonka mukaan ”fasistisen hengen henkilöitymät” ja ”hitleriläiset” on erotettava valtion virkakunnasta sekä armeijan, oikeuslaitoksen, diplomaattikunnan, oppilaitosten ja liikeyrityksien henkilöstöstä. Vuonna 1946 asetettiin niin sanottu puhdistuskomitea asiaa järjestelemään. Puhdistusoperaatio onnistui vain pieniltä osin (sisäministeriö ja Yleisradio).Uola, s. 101–102, 147–118. Näkyvimpien vastustajien sulkeminen turvasäilöön. Se oli mahdollista, koska Suomessa säädettiin vuonna 1939 määräaikainen tasavallan suojelulaki sodan varalta. Sodan aikana lakia käytettiin kommunistien sulkemiseen turvasäilöön, ja sodan jälkeen kohteena olivat oikeistolaiset. Säilössä saatettiin pitää henkilöitä, vaikka heitä vastaan ei useinkaan voitu nostaa syytettä.Uola, s. 134–139, 164–168. Niin sanottujen sotasyyllisten ja keväällä 1945 paljastuneeseen asekätkentään osallistuneiden rankaiseminen. Kumpaankin jouduttiin tekemään taannehtiva laki, koska teot eivät olleet rangaistavia sodanaikaisen lain mukaan.
Leinon epäitsenäinen asema valvontakomissioon nähden ilmeni selvimmin, kun hän luovutti valvontakomissiolle 20 hengen ryhmän, niin sanotut Leinon vangit. Ryhmä koostui Suomen kansalaisista ja Suomessa Nansenin passilla oleskelevista pakolaisista (lähinnä venäläisistä emigranteista). Tapahtuma alkoi, kun Leino määrättiin valvontakomission puhutteluun hotelli Torniin 20. huhtikuuta 1945. Kokemattomuutensa vuoksi Leino pyysi mukaansa Valpon silloisen päällikön Niilo Saarnion. Valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov kertoi Leinolle ja Saarniolle, että valvontakomissio on paljastanut erittäin vaarallisen terroriryhmän, jonka jäsenet on viipymättä pidätettävä. Leino ja Saarnio totesivat, että ainoa vaihtoehto siinä tilanteessa oli totella Savonenkovin määräystä. Leino järjesti suomalaisia poliiseja tekemään pidätykset. Vangit kuljetettiin heti pidätystä seuranneena aamuna Leinon tietämättä Neuvostoliittoon. Vangittujen katoamista ei milloinkaan selvitetty pidätettyjen omaisille. Leino kertoi tapahtuneesta presidentti Paasikivellekin vasta myöhemmin.Uola, s. 150–164.Leino, Olle, 1973, s. 153.
Sisäministerinä Leino oli valtakunnan poliisivoimien ylin johtaja. Toukokuussa 1945 Valpon apulaispäälliköksi nimitettiin Aimo Aaltonen, josta tuli Valpon todellinen vahva mies. Alusta lähtien Leino ja Aaltonen tulivat keskenään toimeen melko huonosti. Aaltosen johdolla Valpon henkilökuntaan palkattiin luotettavia kommunisteja, joilla oli kuitenkin suuria vaikeuksia selviytyä virkansa hoidosta. Valvontakomission ilmaistua tyytymättömyytensä Valpon tehottomaan toimintaan Leino erotti Aaltosen ja sai samalla tästä verivihollisen, joka odotti sopivaa tilaisuutta kostoon.Leino, Olle 1973, s. 76.
Leino oli keväällä 1948 SKDL:n edustajana mukana valtuuskunnassa, joka neuvotteli Moskovassa neuvostojohdon kanssa YYA-sopimuksesta. Tosiasiassa hänet oli jo syrjäytetty kommunistiliikkeessä, ja hänen nimityksensä valtuuskuntaan huononsi neuvostojohdon luottamusta valtuuskuntaan. Tätä eivät valtuuskunnan nimittänyt presidentti J. K. Paasikivi eivätkä valtuuskunnan muut jäsenet kuitenkaan vielä tienneet. Ennen valtuuskunnan lähtöä Moskovaan Paasikivi jopa kutsui Leinon kahdenkeskiseen keskusteluun Presidentinlinnaan ja pyysi tätä vetoamaan appensa Otto Wille Kuusisen kautta Neuvostoliiton johtoon, jotta suomalaisten näkemykset YYA-sopimuksesta otettaisiin huomioon. Olle Leinon mukaan ainoa muu valtuuskunnan jäsen, joka ehkä tiesi Leinon ja neuvostojohtajien välirikosta, oli Urho Kekkonen.Leino, Olle 1973, s. 242–243.
Käytännössä Leino pelkäsi joutuvansa Moskovassa kaapatuksi ja oli täysin toimintakyvytön. Hän yritti välttää yksinjäämistä ja takertui epätoivoisesti muihin valtuuskunnan jäseniin. Käytännössä Leinon poliittinen ura oli päättynyt jo vuodenvaihteessa 1947–1948, kun valvontakomission johtaja Andrei Ždanov oli haukkunut Leinon Moskovassa ja käskenyt hänen erota sisäministerin tehtävästä.Uola, s. 313–314. NKP oli edellyttänyt SKP:ltä kunnallisvaalien heikon tuloksen takia linjanmuutosta, mikä neuvostotapaan tarkoitti henkilömuutoksia SKP:n johdossa. NKP:n keskuskomitean nimissä Yrjö Leino oli määrätty pois SKP:n puoluejohdosta ja Suomen sisäministerin paikalta. Samassa yhteydessä SKP oli saanut uutta linjaansa koskevat ohjeet NKP:ltä.
Valtuuskunnan Moskovaan lähtöä edeltävänä päivänä Leino kävi puolustusvoimien komentajan Aarne Sihvon luona ja esitti tälle huolestumisensa sekä äärioikeiston että äärivasemmiston vallankaappausta enteilevästä liikehdinnästä. Hän pyysi, että armeija turvaisi järjestyksen Suomessa YYA-sopimuksesta käytävien neuvottelujen ajan. Tieto tästä kantautui kommunisteille, ja sen vuoksi heidän suhtautumisensa Leinoon muuttui välittömästi avoimen hyljeksiväksi. Alun perin myös Sihvon piti matkustaa Moskovaan osallistuakseen sotilasasiantuntijana YYA-neuvotteluihin, mutta hän jäikin nyt Suomeen.Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 301. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974.
Sisäministerikaudellaan Leino alkoholisoitui nopeasti. Pääministerin sihteeri Toivo Heikkilä kertoi muistelmissaan, että Leino saapui työpaikalleen sisäministeriöön yhä useammin myöhässä ja oli lounastunneilla vähäpuheinen ja äreäilmeinen. Sisäministerinä Leinoon kohdistui valtavia paineita niin kommunistien omasta keskuudesta kuin kommunismin vastustajienkin taholta, ja hän alkoi olla loppuun kulunut sekä henkisesti että fyysisesti.Huttunen 1974, s. 300–301.
Leinon ero