Saksan Lounais-Afrikka () oli Saksan keisarikunnan siirtomaa nykyisen Namibian valtion alueella vuosina 1884–1915. Siirtomaa oli pinta-alaltaan noin puolitoista kertainen suhteessa emämaahansa.
Lounais-Afrikalle, ja muillekin Saksan siirtomaille, suunniteltiin vuonna 1914 omat liput ja vaakunat, mutta niitä ei koskaan keritty ottaa käyttöön.
Varhainen historia Ensimmäiset nykyisen Namibian alueelle saapuneet saksalaiset olivat 1840-luvulla saapuneet lähetyssaarnaajat. Vuonna 1883 saksalaiset kauppiaat saivat Adolf Lüderitzilta luvan alkaa kehittää strategista satamaa Angra Pequenassa, joka nimettiin sittemmin Lüderitzin mukaan. Virallisesti Namibia ajautui Saksan siirtomaaksi Berliinin konferenssissa vuotta myöhemmin. Vuonna 1886 Saksa ja Portugali sopivat siirtokuntiensa rajasta.
Vuonna 1890 Saksan ja Yhdistynyt kuningaskunan välisen neuvottelujen tuloksena Kaprivin käytävä lisättiin Lounais-Afrikkaan, minkä johdosta siirtokunta sai pääsyn Sambesijoelle.
Siirtomaan omat turvallisuusjoukot perustettiin vuonna 1890.
Väestö ja hallinto Lounais-Afrikka oli ainoa Saksan siirtomaa, johon muutti merkittävä määrä saksalaisia siirtolaisia. Siirtokuntaan saapuneista saksalaisista suurin osa oli kuitenkin miehiä, joten nämä menivät naimisiin paikallisten naisten kanssa. Vuonna 1907 siirtomaahallitus kuitenkin julisti kaikki erirotuisten väliset avioliitot mitättömiksi.
Saksan Lounais-Afrikan hallintokaupunkina toimi vuosina 1885–1891 Otjimbingwe, vuosina 1891–1915 Windhoek ja vuonna 1915 Grootfontein. Siirtomaa oli 835 100 neliökilometrin suuruinen. Vuonna 1902 sen asukasluku oli noin 200 000, josta noin 2 500 oli saksalaisia. Vuoteen 1914 mennessä siirtomaahan oli saapunut yli 9 000 saksalaista.
Kansanmurha
Saksan imperialistinen politiikka Lounais-Afrikassa oli raakaa. Sitä on sanottu 1900-luvun ensimmäiseksi kansanmurhaksi. Saksalaiset tuhosivat alkuperäisväestöä herero- ja nama-kansaa järjestelmällisesti. Puukeihäin aseistettuja kapinoivia hereroja vastassa oli konekiväärein varustautuneet saksalaiset. Perustetuilla keskitysleireillä kuoli ihmisiä nälkään, ja vainajien pääkalloja lähetettiin rotuhygienisiin tutkimuksiin Saksaan. Hereroja ja muuta alkuperäisväestöä surmattiin arviolta 65 000 − 100 000. Heitä raiskattiin, surmattiin ampumalla, myrkyttämällä ja näännyttämällä neljä vuotta. Kansanmurhan jälkeen heitä oli jäljellä 29 000. Suuri osa jäljelle jääneistä hajaantui muualle, ja tässä yhteydessä moni siirtyi nykyiseen Botswanaan, joka oli tuolloin Britannian siirtomaa Betšuanamaa.
Saksalaiset asuttivat alkuperäisasukkaiden maat, ja maita on edelleen heidän jälkeläistensä hallussa. Saksankielisiä on Namibiassa noin 20 000. Hereroja on nykyisin noin 20 000 ja nama-kansaa 16 000.
Saksa menettää siirtomaansa Etelä-Afrikan unionin joukot valloittivat alueen ensimmäisessä maailmansodassa heinäkuussa 1915. Saksalaisiin siirtomaajoukkoihin verrattuna eteläafrikkalaisia oli kymmenkertainen määrä. Sodan jälkeen alue päätyi Ison-Britannian hallintaan, ja vuonna 1919 siitä tehtiin Kansainliiton hyväksymä Etelä-Afrikan mandaatti.
Saksan vaikutus Nyky-Namibiaan Saksalainen arkkitehtuuri näkyy edelleen namibialaisten kaupunkien katukuvassa. Saksaan viittaavia paikannimiä, kuten katukylttejä, on itsenäistymisen jälkeen vaihdettu.
Arviolta 70 % Namibian viljelyskelpoisista maista on valkoihoisten entisten siirtomaaisäntien, ja näiden jälkeläisten, omistuksessa.
Katso myös Saksan Itä-Afrikka Saksan Länsi-Afrikka
Lähteet
Aiheesta muualla
Luokka:Entiset protektoraatit Luokka:Namibian historia Lounais-Afrikka