Suokirjosiipi (Pyrgus centaureae) on paksupääperhosten heimoon kuuluva melko pienikokoinen, soilla elävä perhoslaji. Suomessa se on nykyisin pahoin taantunut soiden ojitusten vuoksi.
Koko ja ulkonäkö Suokirjosiiven siivissä on tumman ruskeansävyisellä pohjalla selkeärajaisia, melko nelikulmaisen muotoisia valkoisia laikkuja ja siipiä peittää valkea karvoitus. Siipien pohjaväri on vaaleampi pohjoista kohti siirryttäessä. Takasiivissä on valkeita laikkuja ja etureunassa suuri valkoinen laikku. Siipien alapinnat ovat ruskeanharmaat, laajalti valkotäpläiset ja siipisuonet ovat kirkkaan valkoiset. Takasiipien alapinnan keskiosassa on yhtenäinen valkoinen vyö, jonka keskisarassa olevassa osassa on likimain suorakulmainen mutka. Siipiripset ovat valkoiset, suonten kohdilta tummat. Siipien kärkiväli on 26–28 mm.Svenska fjärilar Suomen perhostutkijain seura: Pyrgus, Spialia, Muschampia, Carcharodus ja Erynnis -lajit Norges sommerfugler
Toukka on mustaa päätä lukuun ottamatta kellertävä, sitä peittää lyhyt ja tankea karva.
Laji muistuttaa suuresti muita Pyrgus-suvun perhosia. Tärkeä erottava tuntomerkki on verraten suuren koon lisäksi elinympäristö.
Levinneisyys ja lentoaika Suokirjosiipi on pohjoinen laji, jonka levinneisyys maailmalla ulottuu Norjasta, Ruotsista ja Suomesta Pohjois-Venäjän ja Siperian poikki Pohjois-Amerikkaan ja Labradorille saakka. Eteläisimmät elinalueet ovat Altai- ja Sajanvuoristoissa sekä Coloradossa. Suokirjosiipi on harvinaistunut Etelä-Suomessa soiden ojituksen takia ja nykyisin se esiintyy lähinnä Kainuun ja Lapin alueilla sekä Pohjanmaalla. Perhoset lentävät yhtenä sukupolvena kesäkuun alusta heinäkuun loppupuoliskolle.Perhosviki Yksittäisellä elinpaikalla lentoaika on varsin lyhyt.
Elinympäristö ja elintavat Suokirjosiipiä tavataan soilla sekä tunturien koivuvyöhykkeellä, sillä sen toukka syö lakan lehtiä. Perhonen ei siedä lainkaan elinpaikkansa ojittamista ja aikaisemmin lähes koko Manner-Suomessa tavattu perhonen onkin nykyisin hävinnyt kokonaan rannikolta ja on muutoin Etelä- ja Keski-Suomessa erittäin paikoittainen. Toukkakehitys on kaksivuotinen, minkä vuoksi tietyllä suolla perhosia voi havaita yleensä vain joka toinen vuosi.
Naaras munii munat yksitellen ravintokasvien lehdille ja toukka, jonka elintavat tunnetaan muutoin huonosti, elää silkkirihmalla yhteen sidottujen lehtien välissä. Laji talvehtii toukkana kahdesti. Ensimmäisen talven pienenä, toisen täysikasvuisena toukkana tai ehkä joskus kotelona.
Suomessa suokirjosiipi on vuoden 2010 uhanalaisarvioinnissa luokiteltu silmälläpidettäväksi (NT)Jari-Pekka Kaitila, Kari Nupponen, Jaakko Kullberg & Erkki Laasonen 2010. Perhoset. Julk.: Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.). Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. . Se on myös yksi Suomen kansainvälisistä vastuulajeistaSuomen kansainväliset vastuulajit: perhoset.
Tieteellinen lajinimi centaureae viitannee virheellisesti kaunokkeihin (Centaurea) perhosen ravintokasveina.
Ravintokasvi Toukan ravintokasvina on muurain (Rubus chamaemorus), pienenä toukkana ehkä myös vaivaiskoivu (Betula nana). Pohjois-Amerikassa myös hanhikit (Potentilla) sekä mansikat (Fragaria).
Lähteet
Aiheesta muualla LuontoPortti: Suokirjosiipi (Pyrgus centaureae) Suomen Perhoset: Suokirjosiipi Perhosopas: Suokirjosiipi (Pyrgus centaureae) Keskisuomalainen: Suokirjosiipi ITIS: Pyrgus centaureae Bestimmungshilfe des Lepiforums Moths and Butterflies of Europe and North Africa
Luokka:Paksupäät