Andy Warhol (oikealta nimeltään Andrew Warhola, 6. elokuuta 1928 Pittsburgh, Pennsylvania, Yhdysvallat – 22. helmikuuta 1987 New York) oli yhdysvaltalainen kuvataiteilija ja elokuvantekijä. Warhol aloitti uransa 1950-luvulla mainospiirtäjänä. Hän oli 1960-luvun alussa suosioon nousseen pop-taiteen tunnetuimpia edustajia. Hänen töistään, kuten Campbellin keittopurkkeja kuvaavista maalauksista ja sarjasta silkkipainettuja Marilyn Monroen kasvokuvia, muodostui pop-taiteen kuuluisimpia teoksia. Vuodesta 1963 alkaen Warhol saavutti mainetta myös underground-elokuvien tekijänä, ja 1970-luvulla hänestä tuli kysytty kuuluisuuksien muotokuvien maalaaja.
Warholin New Yorkiin perustama The Factory -studio oli tunnettu taiteilijoiden tapaamispaikka ja aikansa dekadentin elämäntyylin symboli. Warhol perusti myös Interview-lehden ja aloitti 1970-luvun lopulla oman televisio-ohjelman.
Warhol tunnettiin taiteensa lisäksi myös epätavallisesta ulkonäöstään ja harkitun erikoisesta julkisesta käyttäytymisestään. Hän oli tuottelias elämänsä loppuun asti. Warhol kuoli vuonna 1987 yllättäen leikkauksen komplikaatioihin. Monista hänen töistään on maksettu nykytaiteen korkeimpia hintoja, enimmillään useita kymmeniä miljoonia euroja.
Tausta ja varhaisvaiheet
Andy Warholin vanhemmat Julia (Julija) ja Andrew (Andri) olivat kotoisin nykyisen Slovakian rajalla sijaitsevasta Mikován kylästä. He olivat kansallisuudeltaan ruteeneja. Muutama vuosi häiden jälkeen Andri muutti 1910-luvulla Yhdysvaltoihin Pittsburghiin, ja Julija seurasi häntä vuonna 1921.Bockris 1990, s. 14–17.
Andrew Warhola syntyi Pittsburghin teollisuuskaupungissa 6. elokuuta 1928. Hänellä oli kaksi vanhempaa veljeä. Perheen kotikielenä oli ruteeni.Bockris 1990, s. 20–25. Warholat olivat hartaita idän katolisia, ja myös Andy oli koko elämänsä hyvin uskonnollinen. Andrew Warhola vanhempi työskenteli Eichleay-yhtiössä, jonka alaa oli tien- ja talonrakennus, ja myöhemmin sekatyömiehenä. Julia oli osa-aikainen siivooja ja myi tekemiään käsitöitä ovelta ovelle. Andy oli lapsena erityisen läheinen äitinsä kanssa, joka opetti Andyn piirtämään. Naapurustossa asui paljon lapsia, mutta Andy oli omissa maailmoissaan viihtyvä taiteellinen älykkö, joka viihtyi paremmin tyttöjen seurassa kuin poikien urheiluleikeissä.
Andy sairasteli lapsena usein. Vakavin sairaus oli hänen kahdeksanvuotiaana sairastamansa tanssitauti. Toipilasaikana hänellä oli aikaa tutustua populaarikulttuuriin kuten elokuviin ja sarjakuviin. Sairauksista jäi hänelle elinikäinen ihottuma.Bockris 1990, s. 27–30. Andyn John-veli otti vastuun perheen taloudesta, kun perheen isä sairastui ja kuoli Andyn ollessa teini-iässä. Isä oli ollut toiveikas koulussa menestyneen Andyn tulevaisuuden suhteen, ja John kertoi myöhemmin, että isän kuolemalla oli ollut hyvin suuri vaikutus Andyyn. Isän kuoleman seurauksena Julia-äidistä ja Andysta tuli entistäkin läheisemmät.Bockris 1990, s. 33–34.
Andy alkoi opiskella piirtämistä yhdeksänvuotiaana paikallisen Carnegie-museon lauantaisilla piirustustunneilla. Hän piirsi kouluvuosinaan ahkerasti ja herätti kuvaamataidonopettajiensa huomion taidoillaan ja omintakeisella tyylillään.Bockris 1990, s. 37–39. Hän kävi myös paljon elokuvissa, ja hän oli kiinnostunut lehtien onnettomuusuutisista.Bockris 1990, s. 42.
High schoolin jälkeen Andy jatkoi opintoja Carnegien teknillisessä korkeakoulussa, sillä sen kuvaamataiteen laitos oli arvostettu. Kielivaikeuksien vuoksi Andylla oli vaikeuksia teoriaopinnoissa, eivätkä taideopettajat useinkaan ymmärtäneet hänen luovia ja omapäisiä aikaansaannoksiaan, jotka vaikuttivat joskus pelkiltä tuherruksilta. Andy erotettiin ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen, mutta syksyllä hän pääsi takaisin kouluun kesätyön ohessa tekemiensä piirustusten ansiosta. Hän kokosi niistä ensimmäisen näyttelynsä ja sai sen esille syyslukukauden alkajaisiksi.Bockris 1990, s. 43–48.
Toisena opiskeluvuonna Andy kiinnostui myös tanssista ja alkoi käydä sinfoniaorkesterin konserteissa. Hän oli niin ystäväpiirissään kuin opettajiensakin parissa suosittu, ja taidekouluyhteisössä hänen homoseksuaalisuutensa hyväksyttiin.Bockris 1990, s. 49–51.
Vuonna 1948 ennen neljättä ja viimeistä college-vuottaan Andy sai töitä tavaratalon näyteikkunoiden taustamaalaajana. Somistajan työssä hän oppi täyttämään kaupallisen taiteilijan vaatimukset, kuten nopean työskentelyn tärkeyden.Bockris 1990, s. 53.
Ura
Mainostaiteilijan ura 1950-luvulla
Pian opintojensa päätyttyä vuonna 1949 Warhol muutti New Yorkin Manhattanille taiteilijaystävänsä Philip Pearlsteinin kanssa.Bockris 1990, s. 60. Hän sai pian myydyksi kenkäpiirroksiaan muotilehdille ja sen jälkeen kansikuvia lehdille, yrityksille ja levy-yhtiöille. Hän ryhtyi myös luomaan itselleen omaperäistä imagoa, johon kuului harkitun rento pukeutuminen ja kuiskaileva puhetyyli. Vuonna 1949 hän otti taiteilijanimen Andy Warhol.Bockris 1990, s. 61–64. Julia Warhol muutti 1952 New Yorkiin asumaan poikansa luokse, ja he muuttivat erilleen vasta vuonna 1971.Bockris 1990, s. 76–77, 283.
Warhol menestyi vuosi vuodelta paremmin kuvittajana, mutta halusi myös vakavasti otettavaksi taiteilijaksi.Bockris 1990, s. 68. Hänen ensimmäinen gallerianäyttelynsä 15 Drawings Based on the Writings of Truman Capote avattiin 16. kesäkuuta 1952 New Yorkissa. Näyttelyä ei kuitenkaan otettu kovin vakavasti, eikä yhtään piirrosta myyty.Bockris 1990, s. 79. Warholin piirrosten aiheena olivat tuohon aikaan usein perhoset, naisten kengät ja pojat.Bockris 1990, s. 90.
Vuonna 1953 Warhol sai agentikseen Fritzie Millerin, jonka ansiosta Warhol sai piirroksiaan pian kaupungin merkittävimpiin lehtiin, kuten Vogueen ja Harper’s Bazaariin, ja alkoi ansaita hyvin.Bockris 1990, s. 79–80. Kaljuuntumisen vuoksi Warhol alkoi pitää harmaata peruukkia. Hän perusteli värin valintaa sillä, että harmaa peruukki sai hänet vaikuttamaan ”ikäistään nuoremmalta”.Bockris 1990, s. 86.
Warholin toinen näyttely, jonka piirrosten aiheena oli tanssija John Butler, ei herättänyt sekään huomiota. Kaupallisen taiteen maailmassa hän oli kuitenkin jo tähti ja sai huippupalkkioita, jopa 30 000 – 50 000 dollaria vuodessa.Bockris 1990, s. 90–91. Hän sai mainostöistään myös useita palkintoja.Shanes 2005, s. 20. Vuonna 1955 Warhol teki huomiota herättäneen sarjan I. Millerin kenkäkaupan mainoksia The New York Timesin sunnuntainumeroihin.Shanes 2005, s. 15. Seuraavana vuonna hän sai myönteistä huomiota, ja hänen näyttelynsä Golden Slippers, joka oli koottu kenkiä esittävistä tahraviivapiirustuksista, esiteltiin kahdella aukeamalla Life-lehdessä.Bockris 1990, s. 101–102, 104. Häntä ei kuitenkaan vielä hyväksytty korkeataiteen piireihin kaupallisen taustansa ja avoimen homoseksuaalisuutensa vuoksi.Bockris 1990, s. 105. Warhol perusti 1957 yhtiön nimeltä Andy Warhol Enterprises, alkoi sijoittaa osakkeisiin ja ryhtyi kartuttamaan omaa taidekokoelmaa.Bockris 1990, s. 104.
Pop-taiteilijan uran alku 1960-luvulla
Pop-taide syntyi Englannissa vuonna 1956, ja vuosikymmenen lopulla Warholin taiteessa alkoi näkyä sen vaikutuksia, kuten toiston käyttö.Bockris 1990, s. 105–106. Amerikkalaistaiteilijoiden Jasper Johnsin ja Robert Rauschenbergin pop-taidetta sivuavat näyttelyt vuonna 1958 tekivät Warholiin vaikutuksen ja vahvistivat hänen haluaan siirtyä mainospiirtämisestä vakavaan taiteeseen.
Vuonna 1960 Warhol alkoi maalata kuvia mainoksista, sarjakuvista sekä arkipäiväisistä esineistä ja tehdä taiteellisia kokeiluja eri tekniikoilla ja materiaaleilla.Bockris 1990, s. 110–111. Sarjakuva-aiheista hän luopui sen jälkeen, kun pop-taiteilija Roy Lichtenstein oli alkanut saada mainetta sarjakuva-aiheisilla maalauksillaan. Imagoa Warhol loi itselleen käyttämällä hopeanväristä peruukkia, vastailemalla kysymyksiin yksitavuisilla ja sekavilla tokaisuilla sekä korostamalla naismaisia elkeitään. Warhol tutustui myös Metropolitan-museon apulaiskuraattoriin Henry Geldzahleriin, josta tuli hänelle loppuelämäksi tärkeä taidekumppani ja ystävä.Bockris 1990, s. 112–114.
pienois|Museum of Modern Art 2018. Seuraavaksi Warhol alkoi maalata sarjoja dollarin seteleistä ja Campbellin tomaattikeittopurkeista. Hän oli joulukuussa 1961 saanut aiheen sisustussuunnittelijalta ja gallerianomistajalta Muriel Latow’lta. Warhol oli kaivannut vaikuttavaa ja yksilöllistä ideaa ja pyysi Latow’lta apua. Tämä ehdotti 50 dollarin maksua vastaan, että Warhol maalaisi sitä, mistä piti eniten maailmassa – rahaa – tai minkä kaikki tuntevat, kuten Campbellin keittopurkkeja. Warhol ihastui ehdotuksiin ja aloitti työt välittömästi.Shanes 2005, s. 25. Kolmenkymmenenkahden Campbell-purkin sarja herätti huomiota, ja maalauksista koottiin vuonna 1962 näyttely Los Angelesiin. Warhol kertoi Time-lehden haastattelussa 11. toukokuuta 1962:Bockris 1990, s. 119–124.
Warhol teki kesällä 1962 Campbellin keittopurkkien lisäksi muitakin toistoon perustuvia maalaussarjoja, kuten sarjan Coca-Cola-pulloista. Hän otti käyttöön silkkipainomenetelmän eli serigrafian, jolla hän pystyi toistamaan samoja kuvia nopeasti eri värisinä. Ensimmäinen tällä tekniikalla valmistunut teos oli näyttelijä Marilyn Monroen valokuvasta tehty 23 erivärisen muotokuvan sarja. Warhol alkoi saada tunnustusta ja mainetta vakavana kuvataiteilijana.Bockris 1990, s. 126–129. Taidekriitikot sanoivat hänen olevan pop-taiteen lipunkantaja ja purkavan korkeakulttuuriin kytketyt mystifioinnit.Bockris 1990, s. 136. Pop-taiteen arvostelijat taas ottivat Warholin kohteekseen ja kutsuivat hänen töitään muun muassa ”sisällyksettömiksi huijauksiksi”.Bockris 1990, s. 131. Kielteisesti Warholiin suhtautuivat etenkin abstraktin ekpressionismin edustajat, kuten Willem de Kooning ja Mark Rothko.Bockris 1990, s. 134.
pienois|Warholin lehmätapettia ja Mao-serigrafia Warhol-näyttelyssä Belfastissa 2013. Vuonna 1963 Warhol vuokrasi ateljeen tyhjäksi jääneeltä paloasemalta ja palkkasi assistentin auttamaan serigrafioiden tekemisessä. Keväällä ja kesällä 1963 Warhol maalasi joukon merkittäviä muotokuvia, kuten sarjan 180-senttisiä, hopeanvärisiä kuvia laulaja Elvis Presleystä. Warhol pyrki koko ajan löytämään uusia, tyrmistyttäviä ideoita. Välillä hän kuvasi synkkiä aiheita, kuten väkivaltaa, onnettomuuksia ja kuolemaa.Bockris 1990, s. 137–142. Warholin vuosien 1961–1966 maalaukset voidaankin jakaa kahteen luokkaan: yhtäältä kulutustuotetta kuvaaviin teoksiin, kuten Coca-Cola-pulloihin, elokuvatähtiin ja etsintäkuulutettuihin, toisaalta tilannekuviin, kuten kuolema- ja onnettomuuskuviin.Shanes 2005, s. 55. Warholin maalaukset eivät kuitenkaan olleet yhteiskuntakriittisiä. Hän sanoi itse: ”Minulla on tunne, että edustan taiteessani Yhdysvaltoja, mutta en ole yhteiskuntakriitikko. Minä maalaan ne maalauksiini siksi, että ne ovat minulle tutuinta. En yritä millään tavalla kritisoida Yhdysvaltoja, en lainkaan yritä näyttää rumuutta. Olen vain puhdas taiteilija.” Warhol kokeili pornografisiakin maalauksia, kunnes huomasi, että niitä oli mahdotonta saada kaupaksi.
Marraskuussa 1963 Warhol siirsi ateljeensa varasto- ja tehdasrakennukseen East 47th Streetille, Yhdistyneiden kansakuntien rakennuksen lähistölle. Tila sijaitsi viidennessä kerroksessa, se oli kooltaan 30×12 metriä, ja siinä oli aiemmin ollut hattutehdas.Bockris 1990, s. 157. Paikka sai nimekseen The Factory eli Tehdas. Siellä alkoi pian käydä paljon erikoislaatuisia ihmisiä, kuten hylkiöitä ja taiteilijoita, ja hopeanväriseksi sisustetusta huoneesta tuli siten jatkuva happening.Bockris 1990, s. 161–163.