pienoiskuva|Fender Precision Bass|alt= Fender Precision Bass (P-Bass) on Fender -kitarayhtiön ensimmäinen massatuotantoinen lankkukoppainen sähköbasso.Denyer, Ralph – Suuri kitarakirja (s. 60) ()
1940-luvulla sähköisellä äänentoistolla alkoi olla entistä suurempi rooli populaarimusiikissa, ja tätä myötä myös sähköinen äänenvahvistus alkoi kehittyä. Vuonna 1950 Leo Fender kehitti prototyypin ensimmäisestä sähköbassosta: Fender Precision Bass.
Tekniikka ja rakenne
Ensimmäiset sähköbassot olivat malliltaan ja periaatteeltaan tavallisia akustisia kontrabassoja, joiden soittajat asettivat sähkökitaran sähkömagneettisen mikrofonin kontrabassonsa alle, ja yhdistivät tämän muunneltuun, bassotaajuuksia paremmin toistavaan kitaravahvistimeen. Vaihtoehtoisesti kitaristit soittivat kappaleiden basso-osuudet käyttäen kitaroidensa paksuimpia ja matalimmilla sävelillä soivimpia kieliä.
Fender Precision Bass oli ensimmäinen varsinainen sähköbasso, jonka runko oli umpipuuta (ns. lankkubasso) ja siinä olivat sähkömagneettiset mikrofonit. Precision Bass ( = tarkkuus) sai nimensä basson kaulassa olevista nauhoista. Kontrabasson kaulassa ei ole nauhoja, joten oikeisiin nuotteihin osuminen vaatii ääretöntä tarkkuutta. Precision Bass toi basisteille mahdollisuuden soittaa bassoaan helpommin, ja saada sävelet nuotilleen. Precision Bassista on kuitenkin valmistettu myös nauhatonta mallia.
Mikrofonit
thumb|Bassokitaran mikrofonit: ylempänä jaettu P-basson mikrofoni ja alempana yksikelainen jazzbasson stack-mikrofoni, molemmat Seymour Duncanin valmistamia.|273x273px
P-bassossa mikrofoni oli alun perin yksikelainen, mutta vuonna 1957 kehitettiin ns. jaettu mikrofoni jossa mikrofoni jaettiin kahteen erilliseen osaan. Tässä mikrofonityypissä kela on kahden yksittäisen magneettisydämen ympärillä, ja kelat ovat limittäin toistensa päällä, kytkettynä sarjaan. Tämä rakenne ja kytkentä estää yksikelaisille mikrofoneille tyypillisen huminan.
Näissä mikrofoneissa on yhteensä kahdeksan napapalaa, jotka vastaanottavat paremmin perinteisen yksikelaisen P-basson kielten voimakkaasti värähtelevien kielten signaalin.
P-basso on säilyttänyt suosionsa basistien keskuudessa näihin päiviin saakka sen omintakeisen soinnin ja vähäisen häiriöalttiudensa tähden. P-bassoja on saatavilla useilta eri valmistajilta korkealuokkaisista huippuinstrumenteista aina huokeisiin malleihin saakka.
P-basson mikrofoni on myös muodostunut äänentoistoteknologiassa omaksi käsitteekseen jaettuna mikrofonina. Erillisiä jaettuja P-Bass -mikrofoneja valmistavat useat valmistajat, tunnetuimmista mainiten esimerkiksi EMG, Seymour Duncan, Bartolini ja DiMarzio.
Tunnettuja Precision-basson soittajia
thumb|Iron Maidenin kitaristi Janick Gers, ja basisti Steve Harris soittamassa perinteistä Fender Precision Bassia.|273x273px
Trevor Bolder (Uriah Heep) Cliff Burton (Metallica) Geezer Butler (Black Sabbath) John Deacon (Queen) Mike Dirnt (Green Day) Andy Rourke (The Smiths) John Entwistle (The Who) Roger Glover (Deep Purple) Colin Greenwood (Radiohead) Stuart Hamm (Steve Vai, Joe Satriani...) Steve Harris (Iron Maiden) John Paul Jones (Led Zeppelin) Duff McKagan (Guns N' Roses, Velvet Revolver) John Myung (Dream Theater) Demis Roussos (Aphrodite's Child) Paul Simonon (The Clash) Tina Weymouth (Talking Heads) Roger Waters (Pink Floyd)
Joillekin tunnetuille basisteille, kuten esimerkiksi Duff McKaganille ja Green Dayn Mike Dirntille Fender on suunnitellut omat Signature- eli nimikkomallit Precision Bassista.
Lähteet Denyer, Ralph – Suuri kitarakirja ()
Viitteet
Aiheesta muualla
Luokka:Fenderin bassokitarat