thumb|Akseli Gallen-Kallela: Sammon puolustus (1896). Väinämöinen puolustaa Sampoa Louhelta.
Väinämöinen on itämerensuomalaisen kansanrunouden ja mytologian tärkeimpiä hahmoja. Hän on Suomen kansalliseepoksen Kalevalan keskushenkilö, joka esiintyy monen tarun pääosassa. Varhaisin kirjallinen maininta Väinämöisestä on hämäläisenä jumalana ja virrentakojana Mikael Agricolalta vuonna 1551.
Väinämöinen on niin luojajumala, kulttuuriheeros, šamaanisankari, merisankari kuin kosiomieskin. Hän on suuri tietäjä sekä taitava seppä, laulaja ja kanteleen soittaja.
Etymologia Väinämöisen nimen uskotaan juontuvan sanasta väinä, joka tarkoittaa leveää, hitaasti virtaavaa jokea tai merensalmea. Sanasta juontuu esimerkiksi nimi Väinäjoki. Väinä-alkuisia paikannimiä on etenkin Ylä-Satakunnassa. Väinämöisen toisintoniminä esiintyvät muun muassa Uvantolainen ja Suvantolainen. Ne ja samankaltaiset nimet on ilmeisesti johdettu sanasta uva/uvve, joka viittaa niin ikään tyvenesti virtaavaan jokeen.Haavio 1950, s. 301. Väinämöinen-nimi esiintyy itämerensuomalaisessa runoaineistossa yli 200 eri asussa, muun muassa Väilämöinen, Viänämöinen, Vainämoinen ja omistusmuodoissa Wäinämöisen, Väinämöizen, Väinämyösen.
Maininnat ja luonnehdinnat kirjallisuudessa pienoiskuva|upright|”Virrentakoja” Väinämöinen kuvataan taiteessa usein soittamassa kannelta. Robert Stigellin veistämä patsas Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla, 1887.
Ensimmäinen kirjallinen maininta Väinämöisestä on Mikael Agricolan vuonna 1551 julkaisemassa Psalttarin suomennoksen alkupuheessa. Agricola mainitsee hämäläisten ja karjalaisten epäjumalien luettelossaan ”virrentakoja” Väinämöisen kolmantena: ”Aeinemöinen wirdhet tacoi”.Haavio 1950, s. 9.
Tähtientutkija Sigfrid Aronus Forsius sepitti muutamaa vuosikymmentä Agricolan jälkeen tämän luettelon pohjalta latinankielisen runon, jossa hän kertoi Väinämöisen (”Eunemoines”) sepittäneen virtensä matkamiehen viihdykkeeksi. Agricolan lyhyttä kuvausta Väinämöisestä käytettiin lähteenä monessa muussakin Suomessa 1600- ja 1700-luvuilla kirjoitetussa ruotsin- tai latinankielisessä teoksessa, kuten väitöskirjoissa. Nimen kirjoitusmuoto vaihteli: Thomas Hiärnellä nimi on muodossa ”Ainemoinen”, Petrus Bångilla ”Änevainen” ja ”Äinimäinen”, Georgius Kijlillä ”Ainomoinen” ja Nicolaus Hahnilla ”Äinimeinen”. Vuonna 1748 julkaistussa Christian Limnellin väitöskirjan latinankielisessä referaatissa nimi alkaa ensimmäisen kerran V:llä, ”Waeinomoinen”. Samalla hänen takomansa virret mainitaan loitsuiksi. Koska Limnell oli itse hämäläinen, hänen arvellaan ottaneen jotain aitoa kansanomaista ainesta uusien tietojensa pohjaksi.Haavio 1950, s. 9–11.
Väinämöinen mainitaan lisäksi mahdollisesti jo 1600-luvulta peräisin olevassa karhunpeijaisrunossa, jonka tuntematon on merkinnyt muistiin. Runossa Väinämöistä rukoillaan hiihtämään karhu hikeen, ja hänen kerrotaan olevan runojen ensimmäinen keksijä sekä lisäksi huomattava seppä. Väinämöinen mainitaan sepäksi myös ensimmäisissä julkaistuissa kansanrunon säkeissä, jossa hänen nimensä tavataan, satakuntalaisen C. R. Giersin väitöskirjassa vuodelta 1767: ”Täsäpä wanha Wainemoinen Waskiakin waleli Nuolet raudasta rakensi”. Myös Christfried Gananderin Mythologia Fennicassa (1789) ja Reinhold von Beckerin lehtiartikkelissa vuodelta 1809 Väinämöisen kerrotaan takoneen rautaa.Haavio 1950, s. 11–12.
Kainuussa Paltamon rovasti Juhana Cajanus kirjoitti arkistoon vuonna 1663 kertomuksen, jossa hän mainitsi Väinämöisen yhdeksi Calawa-jättiläisen (”Kalevan”) kahdestatoista pojasta. Tämä kertomus on ollut pohjana monelle myöhemmälle kuvaukselle Väinämöisestä Kalevan poikana aina Kalevalan kirjoittajaan Elias Lönnrotiin saakka.Haavio 1950, s. 13–14.
1700-luvun puolivälissä jotkut kirjoittajat olettivat Väinämöisen olleen naispuolinen vedenhaltija sillä perusteella, että he tulkitsivat nimen etymologiaksi ”wein-emonen”. Tämä etymologia on kuitenkin hylätty, sillä runoissa Väinämöiselle annettiin pelkästään miehen tekoja ja hänet myös selvästi erotettiin vetten valtiattaresta ja jumalattaresta.Haavio 1950, s. 15.
Gabriel Haberfelt mainitsee väitöskirjassaan vuodelta 1766 Väinämöisen suomalaisena Orfeuksena, kreikkalaisen mytologian soittotaiturina.Haavio 1950, s. 16–17.
Turkulaisen H. G. Porthanin aikana 1760-luvulla alettiin kerätä suomalaista kansanrunoutta. Tutkijat saivat silloin käytettäväkseen useita Väinämöisestä kertovia runoja, kuten kalanluisen ja koivuisen kanteleen syntyrunot, kilpalaulantarunon, laivaretkirunon sekä useita loitsuja. Runoja ja loitsuja julkaistiin esimerkiksi Christian Erici Lencqvistin väitöskirjassa 1782. Lencqvist loi samalla Väinämöisestä ensimmäisen kokonaiskuvan, jossa hän kertoo Väinämöisestä soittotaidon ensimmäisenä keksijänä, kanteleen keksijänä ja taitavana soittajana, tulen tuojana maan päälle, laivanrakentajana sekä salaman valtiaana. Kilpalaulantaruno kuvasi Lencqvistin mukaan Väinämöisen jopa koko maailman muodostajana, eikä yksikään jumala ollut Väinämöistä korkeampi.Haavio 1950, s. 17–20. Mythologia Fennicassa (1789) voidaan nähdä kaksi Väinämöis-kuvaa: kertovien runojen runoilija- ja laulaja-Väinämöinen, ja loitsujen jumala-Väinämöinen.Haavio 1950, s. 21–22. Reinhold von Becker julkaisi vuonna 1819 Turun Viikkosanomissa laajan ja tunnetun kuvauksensa Väinämöisestä. Siinä hän kuvaili Väinämöistä muun muassa sepäksi, merenkävijäksi, soturiksi, puolijumalaksi, sankariksi, parantajaksi ja laulajaksi.Haavio 1950, s. 24–26.
Elias Lönnrotin pieni mutta historiallisesti merkittävä maisterinväitöskirja De Väinämöine priscorum Fennorum numine vuodelta 1827 pyrki selittämään Väinämöisen syntymäaikaa ja -paikkaa, epiteettejä, ominaisuuksia ja toimia. Väinämöis-runoihin tutustuminen antoi Lönnrotille kimmokkeen lähteä omille runonkeruumatkoille, joiden pohjalta hän myöhemmin kirjoitti ja julkaisi Kalevalan.Haavio 1950, s. 26–29.
pienoiskuva|Väinämöinen soittaa kanteletta. Turun Akatemiatalon seinällä oleva, vuonna 1814 valmistunut Erik Cainbergin reliefi, on luultavasti ensimmäinen kuva Väinämöisestä.
1800-luvun alussa käynnistyi suomalaiset oppineet yli sadaksi vuodeksi kahteen leiriin jakanut väittely Väinämöisen luonteesta jumalana tai ihmissankarina. Esimerkiksi K. A. Gottlund kuvaili kirja-arvostelussaan vuonna 1817 Väinämöistä muinaisena sankarina, ei jumalana, ja piti kansanrunoja mystiikan värittämänä historiana. Sen sijaan esimerkiksi Fabian Collan kuvaili vuonna 1838 Väinämöistä jumalhahmona ja runoja epähistoriallisina. Elias Lönnrot piti Väinämöistä historiallisena henkilönä, joka opetti suomalaisille laivakulkua ja pellonviljelystä. Sankaritulkintaa kannattanut Kaarle Krohn ja Väinämöisen kuvaamisesta jumalana vakuuttunut E. N. Setälä väittelivät asiasta vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninäkin.Haavio 1950, s. 22–34. Kaarle Krohnin (1918) mukaan Väinämöinen oli muiden Kalevalan päähahmojen tapaan muinainen Itämeren viikinkipäällikkö ja -soturi. E. N. Setälä piti Väinämöistä vedenhaltijana. Historioitsija Jalmari Jaakkola kuvasi Suomen varhaishistoria -teoksessaan vuodelta 1935 Väinä-alkuisia nimiä Satakunnasta. Hänen mukaansa Väinämöisen hahmo on syntynyt todellisista aineksista mutta kerännyt ympärilleen paljon taruaineistoa, myös ulkomailta.Haavio 1950, s. 33–40.
Professori Unto Salon mukaan Väinämöinen oli nimestään päätellen alun perin vanha, ehkä myöhäiskivikautinen, hiljaa virtaavan veden jumaluus, myöhemmin veden alkujumaluus. Kaikkeen hyvään liitettävä myyttisankari Väinämöisestä tuli Kokemäenjoen vesistöalueella Muinais-Hämeessä ehkä joskus vuosien 550–800 välillä. Tästä on Salon mukaan todisteena se, että Agricola mainitsee Väinämöisen juuri hämäläisten jumalaksi, sekä se, että Ylä-Satakunnassa on paljon väinä-alkuisia paikannimiä.
Elämä ja teot Kalevalan Väinämöinen thumb|Akseli Gallen-Kallela: Iso hauki (1909). Väinämöinen valmistautuu perkaamaan ison hauen.
Kalevalassa Väinämöinen on Ilmattaren, ilman immen ja meren poika. Hän viettää meressä kelluvan äitinsä kohdussa kolmekymmentä vuotta ja alkaa synnyttyään autella maailman luomisessa. Kalevalan tarinoissa Väinämöinen mm. yrittää saada puolisokseen Ainon, Joukahaisen sisaren, mutta Aino hukuttautuu. Lisäksi hän veistää veneen laulamalla, rakentaa hauenluisen kanteleen, käy Tuonelassa, lähettää Ilmarisen Pohjolaan takomaan sampoa ja myöhemmin on mukana varastamassa sitä takaisin. Kalevalan lopuksi Marjatta, jonka esikuvana on ollut neitsyt Maria, synnyttää pojan, Karjalan kuninkaan. Väinämöinen suuttuu tästä ja purjehtii pois maailmasta luvaten kuitenkin palata sitten kun häntä taas tarvitaan. Kalevalan lopputapahtumat kuvaavat pakanallisten jumalien väistymistä kristinuskon saapumisen myötä.
Väinämöisen epiteettejä Kalevalassa ovat "vanha" ja "vaka vanha", harvemmin "viisas". Kertosäkeenä käytetään sanoja "tietäjä iänikuinen" tai "laulaja iänikuinen".
Väinämöisen ja maailman synty Monissa kansanrunoissa Väinämöinen on olemassa jo ennen maailmaa. Väinämöisen syntymästä kerrotaan joko, että hän syntyi yksin, tai että hänet synnytti neito, jonka nimeksi mainitaan joskus Iro. Eräässä yleisessä kansanrunossa Väinämöinen syntyy yöllä, tekee päivällä pajan, takoo rautaisen hevosen ja ratsastaa sillä veden päällä. Katkera lappalainen (sama kuin Kalevalan Joukahainen) ampuu Väinämöisen hevosen selästä alkumereen. Monissa myyttisissä kertomuksissa toistuva pohjoisessa olevan pahan maan (Lapin tai Pohjolan) ja omien sankarien vastakkainasettelu on siis olemassa jo ennen maailmaa.
Väinämöinen auttaa maailman luomisessa, kuten runossa Väinämöisen ampuminen. Väinämöinen kelluu vedessä, kun vesilintu, usein sotka, pesii hänen polvelleen. Haudonta polttaa kuitenkin polvea, jolloin Väinämöinen vavahduttaa sitä. Linnun munat joutuvat mereen, hajoavat ja synnyttävät maailman. Väinämöinen myös muokkaa maanpintaa ja vedenpohjaa liikkeillään.
Kalevalan kertomus poikkeaa kansanrunoista siinä, että Kalevalassa sotka munii Väinämöistä odottavan ilmattaren polvelle eikä siis Väinämöisen polvelle. Kalevalassa yhteenotto lappalaisen Joukahaisen kanssa on myös sijoitettu maailman syntymisen jälkeen.
Kansanrunojen kerääjät törmäsivät matkoillaan Vienassa vielä 1800-luvullakin ihmisiin, jotka yhä uskoivat maailman syntyneen tällä tavoin.Haavio 1950, 59. Lisäksi monet odottivat Väinämöisen vielä kerran palaavan ihmisiä auttamaan, kuten hän runoissa lupaa.
Käsityksiä maailman syntymisestä linnun munasta, alkumunasta, tunnetaan eri muodoissa eri puolilla maapalloa. Väinämöinen mainitaan Maailmansynty-runon suomalaisissa toisinnoissa mutta ei virolaisissa. Martti Haavion mukaan munamyytti siirtyi suomalais-virolaisena yhteisaikana Virosta Lounais-Suomeen, missä paikallinen runoilija liitti siihen muinaisajan šamaanin ja tietäjän Väinämöisen, josta kerrottiin jo tarinoita. Sieltä toisinto levisi muualle Suomeen kuten Vienaan ja Raja-Karjalaan.Haavio 1950, s. 59, 79–81.
Väinämöinen ja Sampo Väinämöinen on päähenkilönä kertomuksissa sammosta, ihmeellisestä myllyä muistuttavasta esineestä, joka luo viljaa, suolaa ja kultaa. Väinämöinen lähtee Pohjolaan kosimaan Pohjolan tytärtä. Pohjolan emäntä asettaa kosijalle ehdoksi, että Väinämöisen on taottava sampo. Väinämöinen ei tähän pysty, ja hän lähtee pettyneenä kotiin. Hän kuitenkin lähettää sepän, Ilmarisen, takomaan Pohjolaan sammon. Sammon saatuaan Pohjolan Emäntä ei kuitenkaan anna tytärtään Ilmariselle vaan käskee tämän täyttämään vielä lisää tehtäviä. Suoritettuaan tehtävät Ilmarinen saa tyttären vaimoksi. Pohjolan tytär tulee kuitenkin tapetuksi, ja suruissaan Ilmarinen lähtee Pohjolaan kosimaan Louhen toista tytärtä. Huomattuaan, kuinka onnellisia Pohjolan väki oli Sammon ansiosta, hän suuttuu ja kertoo tästä Väinämöiselle ja Lemminkäiselle. Tästä sankarit suuttuvat ja lähtevät sotajoukkoineen Pohjolaan ryöstämään sampoa. Sampo ryöstetään, mutta paluumatkalla Pohjolan emäntä hyökkää ja syntyneessä taistelussa sampo tuhoutuu. Sammon palasia kuitenkin ajautuu rantaan, ja ne saavat maanviljelyn aikaan.
Väinämöisen laulu ja soitto