János József Kádár, alun perin Czermanik tai Csermanek (26. toukokuuta 1912 Fiume, Itävalta-Unkari, nyk. Rijeka Kroatiassa – 6. heinäkuuta 1989 Budapest, Unkari) oli Unkarin sosialistisen työväenpuolueen pääsihteeri vuosina 1956–1988 ja Unkarin pääministeri 1956–1958 ja 1961–1965. Kádárin aikaista kommunismia kutsutaan gulassikommunismiksi eli kadarismiksi.
Perhe ja nuoruus
János Kádár syntyi 1912 tuolloin Unkarin kuningaskuntaan kuuluneessa Fiumen kaupungissa (nyk. Rijeka), aviottomana lapsena. Hänen äitinsä Borbála Czermanik oli kotoisin nykyisen Slovakian alueelta, Nitran alueen Ógyallasta (slov. Hurbanovo), köyhän talonpoikaisperheen tytär, joka työskenteli Adrianmeren rannalla tasokkaan lomakodin sisäkkönä. (Myöhemmissä asiakirjoissa nimi kirjoitettiin Csermanek. Maanalaisessa kommunistiliikkeessä toimiessaan János Csermanek alkoi käyttää nimeä Kádár, jonka hän otti viralliseksi nimekseen 1945.) Hänen isänsä János Krezinger palveli sotilaana Fiumeen sijoitetussa joukko-osastossa, ja hänen ja Borbála Csermanekin suhde lienee ollut ohimenevä pikaromanssi. Kádár tapasi isänsä ensi kerran vasta 1960-luvulla.
Varhaislapsuutensa Kádár vietti Unkarissa, Somogyn läänin Kapolyssa, mistä Borbála Csermanek oli löytänyt sijaiskodin pojalleen, kun lähistöllä asunut Krezingerin perhe ei suostunut auttamaan tai edes tapaamaan poikansa aviottoman lapsen äitiä. Borbála Csermanek kävi siellä säännöllisesti tapaamassa poikaansa, ja heti kun se oli mahdollista, vuonna 1918, hän vei János-pojan mukanaan Budapestiin, missä sitten elätti poikaansa ja itseään siivoojana, pyykkärinä ja erilaisilla tilapäistöillä. Perheen arki oli köyhää ja ankeaa, mutta äiti piti ankaran huolen poikansa koulunkäynnistä. Käytyään neljä luokkaa kansa- ja neljä luokkaa kansalaiskoulua Kádár pääsi vuonna 1927 kirjoituskonemekaanikon oppiin ja sai kisällinkirjan vuonna 1929, mutta ei pystynyt työskentelemään alalla kuin puoli vuotta, minkä jälkeen hän elätti itseään tilapäistöillä. Muodollisen koulunkäynnin vähäisyyttä nuori Kádár paikkasi ahkeralla itseopiskelulla ja hankki itselleen hyvän yleissivistyksen.
Borbála Csermanekille syntyi, ilmeisesti jälleen lyhyeksi jääneestä suhteesta, vuonna 1920 toinen poika Jenő. János Kádárin ja hänen pikkuveljensä suhde oli läheinen, ja poliittisestikin he olivat samanmielisiä. Jenő Csermanek työskenteli suutarin kisällinä, osallistui kommunistisen puolueen toimintaan ja kuoli tapaturmaisesti vuonna 1948, pudottuaan parvekkeelta, jonne oli kiinnittämässä lippua vappujuhlaa varten. Seuraavan vuoden alussa kuoli myös äiti Borbála, joka loppuun saakka oli ollut pojalleen hyvin läheinen ja tärkeä ihminen.
Vuoden 1940 tienoilla János Kádár tutustui ammattiyhdistyksen kirjastonhoitajana toimineeseen Mária Tamáskaan. He seurustelivat vähän aikaa, Mária meni sitten naimisiin toisen työväenliikkeestä tutun toverin, Ottó Rónan kanssa, mutta tämä avioliitto päättyi eroon 1948. Mária Tamáska ja János Kádár palasivat yhteen, avioituivat seuraavana vuonna ja elivät yhdessä loppuikänsä. Lapsia heille ei syntynyt.
Poliittisen toiminnan alkuvaiheet Horthyn Unkarissa Vuonna 1931 Kádár liittyi kielletyn Unkarin kommunistipuolueen (KMP, Kommunisták Magyarországi Pártja) nuorisojärjestöön (Kommunista Ifjúmunkások Magyarországi Szövetsége, ’Unkarin kommunististen nuortyöläisten liitto’). Jo saman vuoden marraskuussa hänet pidätettiin mutta vapautettiin todisteiden puutteessa helmikuussa 1932. Seuraavana vuonna hänet valittiin nuorisoliiton paikallisosaston hallitukseen ja pidätettiin uudelleen. Pitkäksi venyneen oikeudenkäynnin jälkeen hän sai vuonna 1936 kahden vuoden vankeustuomion, jonka jäljelle jääneen osan hän suoritti alkuvuodesta 1937 Szegedin Csillag-vankilassa. Siellä hän tutustui myös Mátyás Rákosiin, Unkarin sodanjälkeiseen kommunistidiktaattoriin. pienoiskuva|Kádár nuorena maanalaisen kommunistipuolueen aktivistina. Pidätyskuvia vuodelta 1933. Vankilasta vapauduttuaan Kádár lakkasi joksikin aikaa pitämästä yhteyttä maanalaiseen kommunistipuolueeseen ja liittyi syyskuussa 1937 lailliseen sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, toimien vuodesta 1939 sen paikallisosaston sihteerinä Budapestin Terézvárosin kaupunginosassa. Vuoden 1940 lopulla hän päätyi taas yhteyteen kommunistipuolueen paikallisen osaston kanssa. Toukokuussa 1942 hänestä tuli kommunistipuolueen keskuskomitean sihteeristön jäsen, helmikuussa 1943, kun useita keskuskomitean jäseniä oli pidätetty, puolueen johtava sihteeri. Heinäkuussa 1943, Kominternin lakkauttamisen jälkeen, Kádárin johtama keskuskomitea hajotti KMP:n ja perusti uuden puolueen, peitenimellä Békepárt (’Rauhanpuolue’).
Huhtikuussa 1944 Kádár lähti Jugoslaviaan saadakseen Titon avustuksella yhteyden Moskovassa toimiviin emigranttikommunisteihin mutta joutui rajalla pidätetyksi. Hän onnistui salaamaan henkilöllisyytensä ja sai siten vain kahden vuoden vankeustuomion sotilaskarkuruudesta. Marraskuussa 1944 hän karkasi vankikuljetuksesta ja palasi Budapestiin, missä piileskeli Neuvostoliiton joukkojen saapumiseen asti.
Nousu sosialistisen Unkarin johtajaksi 19.1.1945 Kádár osallistui nyt lailliseksi muuttuneen, uudelleen perustetun Unkarin kommunistipuolueen (Magyar Kommunista Párt) keskuskomitean ensimmäiseen kokoukseen. Hän sai puoluejohdolta ankaria nuhteita KMP:n lakkauttamisesta vuonna 1943, mutta pääsi silti mukaan puolueen johtoelimiin. Hänestä tuli puolueen johtokunnan sihteeristön jäsen, kaaderiosaston johtaja ja toukokuussa 1945 myös politbyroon jäsen, vuoden 1945 lopulla hänet nimitettiin Suur-Budapestin poliisijohdon kakkosmieheksi. Lokakuussa 1946 hänestä tuli MKP:n varapääsihteeri, ja tämän tehtävän hän säilytti myös uudessa Unkarin työväenpuolueessa (Magyar Dolgozók Pártja, MDP), joka syntyi, kun sosiaalidemokraattinen puolue kesäkuussa 1948 sulautettiin kommunistipuolueeseen.
Elokuussa 1948 Kádár nimitettiin sisäministeriksi László Rajkin jälkeen, joka siirrettiin ulkoministerin tehtävään. Sisäministerinä Kádár oli keskeisessä osassa, kun Rajk seuraavana vuonna pidätettiin ja tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä kuolemaan Unkarin valtion vastaisesta vehkeilystä Titon Jugoslavian kanssa. Huhtikuussa 1951 Kádár sitten joutui itse puhdistuksen uhriksi: hänet pidätettiin, erotettiin puolueesta ja tuomittiin lopulta joulukuussa 1952 elinkautiseen vankeuteen. Vuonna 1954 Imre Nagyn hallituksen käynnistämien maineenpalautusprosessien ansiosta hän vapautui vankilasta, pääsi taas puolueen jäseneksi ja syyskuussa 1955 Pestin läänin puoluekomitean johtajaksi. Kun heinäkuussa 1956 Mátyás Rákosi joutui eroamaan tehtävästään ja hänen tilalleen nousi Ernő Gerő, Kádárista tuli MDP:n keskuskomitean ja politbyroon jäsen.
Lokakuussa 1956 yleinen tyytymättömyys vallitsevaan järjestelmään laukaisi Unkarin kansannousun. Puolueen johto erotti pääsihteeri Gerőn ja nimitti Kádárin hoitamaan pääsihteerin tehtäviä 25. lokakuuta, ja 28.10. Kádárista tuli uudelleen järjestetyn keskuskomitean puheenjohtaja. Lokakuun 30:ntenä Kádár nimitettiin ministeriksi Imre Nagyn uuteen hallitukseen, ja seuraavana päivänä Kádár osallistui MDP-puolueen hajottamiseen ja uuden kommunistipuolueen (MSZMP, Magyar Szocialista Munkáspárt ’Unkarin sosialistinen työväenpuolue’) perustamiseen; hänet valittiin MSZMP:n toimeenpanevan komitean puheenjohtajaksi. 1. marraskuuta Kádár uuden puolueen perustamisesta kertovassa radiopuheessaan ylisti kansannousua ja Rákosin diktatuurin kukistumista, mutta siinä vaiheessa, kun etukäteen nauhoitettua puhetta lähetettiin radiosta, Kádár itse oli jo Ferenc Münnichin kanssa kaikessa hiljaisuudessa siirtynyt Neuvostoliiton lähetystöön neuvottelemaan. Samana iltana hänet lennätettiin Moskovaan, missä hän 3.11. suostui ryhtymään Neuvostoliiton tuella uuden hallituksen pääministeriksi.
Kádár palasi Unkariin 4.11. aamunkoitteessa, uuden "Unkarin vallankumouksellisen työläisten ja talonpoikien hallituksen" johtajana. 7.11. hän saapui Budapestiin kansannousua kukistavan neuvostoarmeijan kyydissä ja vannoi virkavalansa. Aluksi uusi hallitus lupasi kansannousuun osallistuneille armahduksia, ja myös Jugoslavian lähetystöön paenneelle Imre Nagylle annettiin turvatakuut, mikä käytännössä merkitsi vain, että Nagya eivät tämän turvapaikasta lähtiessä pidättäneet Unkarin vaan Neuvostoliiton viranomaiset. Uuden, väliaikaisen keskuskomitean kokouksissa joulukuun alussa linjattiin kuitenkin, että kansannousu oli ollut "vastavallankumous", jonka kukistamiseksi aseelliset taistelut olivat oikeutettuja. Kansannousun jälkeen siihen osallistuneita teloitettiin tai kuoli vankilassa kaikkiaan 230, vankilaan joutui jopa 22 000 henkeä. Kesäkuussa 1958 teloitettiin myös kansannousuhallituksen pääministeri Imre Nagy.
”Gulassikommunistisen” Unkarin johtajana
Kansannousun aikana lakkautetun MDP:n jatkajaksi perustettu Unkarin sosialistinen työväenpuolue (MSZMP) organisoitiin Kádárin johdolla uudeksi valtiopuolueeksi. Kesäkuussa 1957 Kádár valittiin virallisesti MSZMP:n ensimmäiseksi sihteeriksi. Tammikuuhun 1958 sekä syyskuusta 1961 kesäkuuhun 1965 hän hoiti puoluejohtajuuden ohella myös pääministerin tehtäviä, mutta käytännössä hän pysyi maan ykkösmiehenä ja johtohahmona koko ajan, 1980-luvulle saakka. 1960-luvun alkuvuosiin mennessä Kádár onnistui ainakin osaksi syrjäyttämään kansannousun kukistamisessa myötävaikuttaneet vanhat stalinistit ja erottamaan puolueesta mm. Neuvostoliittoon siirtyneen Rákosin sekä Gerőn. Samaan aikaan maatalouden kollektivisointi saatettiin loppuun luomalla osuustilojen tai "tuotanto-osuuskuntien" (termelőszövetkezet) järjestelmä.
1960-luvulta lähtien alkoi kehittyä järjestelmä, jota sittemmin on nimitetty gulassikommunismiksi, jääkaappisosialismiksi (fridzsiderszocializmus) tai kádárismiksi. Kansan muistissa sitä leimaa ennen kaikkea pyrkimys elintason nostamiseen, ja sen turvallisuus ja vakaus kontrastoituu etenkin järjestelmänvaihdosta seuranneeseen, taloudellisesti epävakaaseen ja vaikeaan 1990-lukuun. 1960-luvun puolestavälistä lähtien ei enää ollut poliittisia oikeudenkäyntejä, useimmat kansannousun jälkeen vangitut oli vapautettu, eikä tavallisten ihmisten arkea enää leimannut pelko ja turvattomuus, vaikka poliittinen poliisi oli edelleenkin tärkeä voimatekijä ja kaikki tiesivät, että mielipiteen ilmaisemisella oli rajansa. Vapauden rajoituksia kompensoi jossain määrin elintason nousu, ja Kádárista tuli vähitellen monien silmissä tämän suhteellisen hyvinvoinnin – "sosialistisen leirin hauskimman parakin", kuten asia lännessä ilmaistiin – takuumies, eräänlainen "hyvä kuningas". Katolisen kirkon kanssa, joka perinteisistä kirkkokunnista sitkeimmin oli edustanut aatteellista vastarintaa sosialistista järjestelmää vastaan, solmittiin 1964 "osittainen sopimus", joka avasi jälleen yhteydet Vatikaaniin ja teki mahdolliseksi yhteistoiminnan kehittämisen. Tämäkin on toki nähtävä osana Kádárin järjestelmän kirkkopolitiikkaa, joka viime kädessä pyrki "hajota ja hallitse" -tekniikalla murtamaan keskinäisen luottamuksen sekä kirkkokuntien sisällä että niiden välillä.
Kádárin Unkari osallistui muiden Varsovan liiton maiden mukana vuonna 1968 Prahan kevään kukistamiseen, vaikka Kádár olikin yrittänyt loppuun saakka välttää konfliktiin osallistumista ja toimia välittäjänä Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian uudistusmielisten välillä. Samaan aikaan Kádár käynnisti myös erinäisiä talousreformeja, joiden tarkoitus oli turvata elintason nousu ja kansan tyytyväisyys. Järjestelmä oli kuitenkin kannattamaton, ja 1970-luvun öljykriisin myötä elintason turvaaminen johti toivottomaan velkaantumiseen.