pienoiskuva|Rauno Niemisen valmistama kolmikielinen jouhikko. Jouhikko (myös jouhikannel, jouhikas tai jouhkannel) on polvien välissä soitettava suomalais-karjalainen lyyrasoitin, jota soitetaan jousella. Se kuuluu perinteisiin suomalaisen kansanmusiikin soittimiin. Jouhikon lähimmät sukulaiset ovat Virossa hiiukannel tai rootsikannel ja Ruotsissa tal(l)harpa tai stråkharpa,, jota myös soitetaan käyrällä (eli jousellaKäyrä, Tietosanakirja, osa 5, palsta 308, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1913), mutta jonka sävelet saadaan pienillä puukoskettimilla eli avaimilla, joiden lyhyet nappulat jakavat kielet.Jouhikantele, Tietosanakirja. Osa 3, palsta 1447, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1911 Jouhikon tunnetuin länsieurooppalainen sukulaissoitin on walesilainen crwth. Shetlannissa jouhikon kaltainen jousisoitin on nimeltään gue ja Saksassa rotte.
Jouhikko kehittyi, kun lyyraa alettiin soittaa jousella, luultavasti Britteinsaarilla, josta se kulkeutui Shetlanninsaarten ja Norjan kautta Ruotsiin ja päätyi Viroon ja Suomeen.
Jouhikossa on ollut perinteisesti kahdesta neljään kieltä, joista yhdellä tai kahdella soitetaan melodiaa, muut kielet ovat bordunakieliä. Yleisimmän G-vireisen jouhikon viritys on a1-d1-g1.
Jouhikon kielet valmistetaan punotuista hevosen jouhista. Kumulaatikko on noin 50–80 cm:n pituinen. Jouhikkoa on useita eri tyyppejä, jotka kaikki eroavat tavallisesta kanteleesta siinä, että ne ovat käyrällä soitettavia ja niiden toisessa päässä on reikä, niin että soittaja voi samalla pitää kiinni soittimesta ja kielten alta käsin sormien yläpinnalla tai kynsillään jakaa kielet. Soitin pidetään soitettaessa polvilla. Yksinkertaisimmissa jouhikanteleessa on vain kaksi kieltä ja soikea, kapea aukko sivussa. Tässä soittimessa on vain toista kieltä voitu käyttää sävelmien muodostamiseen; toiseen kieleen eivät sormet yltäneet, vaan se soi polvella aina samana sävelenä. Soittimen kehittyessä kielten luku on lisätty kolmeksi tai neljäksi ja vasemman käden aukko laajennettu melkein koko soittimen levyiseksi, jolloin sävelmää voi soittaa useammalla kielellä. Kielet viritetään kvintteihin.
1900-luvun alkuun asti jouhikko oli erityisesti tanssien säestyssoitin Itä-Suomessa ja Karjalassa. Suomalaisista etnomusikologeista jouhikkoa ovat tarkastelleet väitöskirjoissaan Otto Andersson vuonna 1923 ja Rauno Nieminen vuonna 2008.
thumb|Jouhikko Death Hawks -yhtyeen esityksessä Flow Festivaaleilla 10. elokuuta 2014.|alt=
Lähteet
Kirjallisuutta Andersson, Otto: Stråkharpan: En studie i nordisk instrumenthistoria, 1923. Nieminen, Rauno: Jouhikko The Bowed Lyre, 2007. Nieminen, Rauno: Soitinten tutkiminen rakentamalla, esimerkkinä jouhikko, 2008. Krohn, Ilmari: Suomen Kansan Sävelmiä. Kantele- ja jouhikkosävelmiä, V jakso. 1928. Perustuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemaan kokoelmaan Suomen Kansan Sävelmiä (Eerola, Tuomas & Toiviainen, Petri). Suomalaisten kansansävelmien elektroninen tietovaranto. http://www.jyu.fi/musica/sks/
Levytyksiä Hiien Hivuksista — Jouhikko Music from Finland. CD-levy, Kansanmusiikki-instituutti KICD 82, 2003.
Aiheesta muualla
Sibelius-Akatemian jouhikkosivut. Video jouhikonsoitosta Kansanmusiikin ja -tanssin edistämiskeskuksen sivustolla.
Luokka:Suomalainen kansanmusiikki Luokka:Jousisoittimet