Tom Jones

Tom Jones (oik. Thomas John Woodward, s. 7. kesäkuuta 1940 Treforest, Pontypridd, Glamorgan, Wales, BritanniaTom Jones BBC Music) on walesilainen laulaja.

Lempinimellä ”Walesin tiikeri” tunnettu Jones on esittänyt yli kuusi vuosikymmentä kestäneen uransa aikana muun muassa rockia, popmusiikkia, rhythm and bluesia, countrya, soulia sekä elektronista tanssimusiikkia. Jones oli eräs 1960-luvun British Invasionin keskeisimpiä laulajia ja aikansa seksisymboleja. Hänen tuotantoaan on myyty kansainvälisesti yli 150 miljoonaa kappaletta.Tom Jones yllättää gospelilla

Jones aloitti uransa vuonna 1963 The Senators -yhtyeen laulajana. Jonesin läpimurto tapahtui vuonna 1965, kun BBC:n kieltämä single ”It’s Not Unusual” muodostui hitiksi brittiläisessä piraattiradiossa. Muita hänen varhaisia hittikappaleitaan olivat muun muassa ”What’s New Pussycat”, ”Delilah”, ”Green, Green Grass of Home” sekä James Bond -elokuvan Pallosalama tunnussävel ”Thunderball”. Vuodesta 1968 alkaen hän teki konsertteja Las Vegasissa ja vuosina 1969–1971 esiintyi omassa televisio-ohjelmassaan Yhdysvalloissa. 1970- ja 1980-lukujen kuluessa Jonesin ura hiipui vähitellen, mutta vuonna 1987 levytetty versio kappaleesta ”Kiss” palautti hänen suosionsa. Jonesin uran myöhempiä hittejä ovat olleet muun muassa ”If I Only Knew” ja ”Sex Bomb”.

Musiikillisen uransa lisäksi Jones on toiminut myös näyttelijänä, ensimmäisen kerran vuonna 1979 televisioelokuvassa Pleasure Cove. Vuonna 1996 hän esiintyi Tim Burtonin elokuvassa Mars hyökkää!. Vuodesta 2012 lähtien hän on toiminut brittiläisen The Voice UK -laulukilpailun tähtivalmentajana.

Jones on voittanut muun muassa parhaan uuden artistin Grammy-palkinnon vuonna 1966, MTV Video Music Award -palkinnon vuonna 1989 sekä kaksi Brit Award -palkintoa, vuosina 2000 ja 2003. Hän sai Brittiläisen imperiumin ritarikunnan OBE-kunniamerkin vuonna 1999, ja kuningatar Elisabet II löi Jonesin ritariksi maaliskuussa 2006.

Varhainen elämä

Thomas John ”Tommy” Woodward syntyi 7. kesäkuuta 1940 Treforestin kylässä Pontypriddin kaupungin kupeessa Rhonddan laaksojen hiilikaivosalueella Etelä-Walesissa. Hänen vanhempansa olivat kaivosmies Thomas Woodward (k. 1981Eggar, s. 261) ja äiti Freda Woodward (o.s. Jones, k. 2003Russell, s. 179), ja hänellä on isosisko Sheila.Eggar, s. 17–20

12-vuotiaana Tomilla diagnosoitiin tuberkuloosi, joka piti hänet vuoteenomana 14-vuotiaaksi saakka.Eggar, s. 14–15

Tomin vanhemmat olivat innokkaita laulajia ja hänen setänsä lauloivat mieskuorossa, kuten miehillä oli Walesissa usein tapana. George-setä opetti Tomille laulamista ja esiintymistä, ja Edwin-setä käytti nuorta Tomia baareissa esiintymässä. Tom kuunteli 1950-luvulla ikätovereidensa tapaan yhdysvaltalaista rock'n'roll-musiikkia. Hän lisäsi usein omaa tulkintaansa koulussa laulamiinsa tuttuihin kappaleisiin ja osoitti jo nuorena taipumusta soololaulajaksi.Eggar, s. 21–24

Teini-ikäisenä Tom oli jengiläinen, tappelija ja pikkurikollinen, mutta hänen onnistui välttää rikosrekisteri perheensä hyvän maineen ansiosta. Jonesin mukaan hänen huono menestyksensä koulussa johtui lukihäiriöstä. Tomin tyttöystävä Linda tuli raskaaksi 15-vuotiaana, ja pari meni naimisiin vuonna 1957. Heidän poikansa Mark syntyi kuusi viikkoa häiden jälkeen, kun Tom oli 16-vuotias. Tom elätti perhettään pienipalkkaisilla tehdas- ja rakennustöillä.Eggar, s. 31–36

Ura

Laulajanuran alku

Jones aloitti keikkailun paikallisilla esiintymislavoilla vuonna 1957 yhä Tommy Woodward -nimisenä. Vuonna 1961 hän liittyi laulusolistiksi yhtyeeseen nimeltä The Senators ja otti taiteilijanimekseen Tommy Scott. Yhtye kiersi Rhonddan laaksoseudun klubeja ahkerasti, mutta Walesin ulkopuolella yhtyeestä ja Jonesista ei edelleenkään tiedetty mitään. Vuonna 1963 Senators nauhoitti Lontoossa seitsemän kappaletta, mutta levy-yhtiöt eivät olleet kiinnostuneita julkaisemaan niitä. Yhtyeen onni kääntyi, kun tunnettu lontoolainen DJ Jimmy Savile, johon Jones oli tutustunut, toimitti yhtyeen demon Decca-yhtiöön. Deccan Peter Sullivan kiinnostui yhtyeestä ja meni katsomaan heidän esiintymistään Pontypriddin työväenkerholle, missä Jonesin taidot tekivät häneen vaikutuksen. Jones oli jo tuolloin paitsi hyvä ja omaperäinen laulaja, myös karismaattinen ja kesytön lavaesiintyjä. Vuonna 1964 Jones teki managerisopimuksen lontoolaistuneen walesiläisen laulajan ja lauluntekijän Gordon Millsin kanssa, ja Senators muutti asumaan Lontooseen.Eggar, s. 38–51

Jones oli käyttänyt taiteilijanimeä Tommy Scott, mutta Lontoossa Mills nimesi hänet vuoden 1963 hittielokuvan Tom Jones – hulivilihurmuri mukaan Tom Jonesiksi. Jones oli sattumalta myös Tomin äidin tyttönimi, mutta manageri ei sitä tiennyt. Samalla Jonesin yhtye nimettiin The Playboysiksi ja myöhemmin Squiresiksi. Jones ja yhtye tekivät keikkoja muun muassa Rolling Stonesin lämmittelijänä, mutta Jonesin miehekäs lavaesiintyminen, nahkahousut ja puoliavoin paita herättivät managereissa vastustusta aikana, jolloin mieslaulajilta odotettiin siistiä pukeutumista. Jonesin ja Playboysin ensisingle "Chills and Fever" ei menestynyt, ja kuusi kuukautta Lontoossa rähjäisissä oloissa rutiköyhänä elänyt Jones oli murtunut ja epätoivoinen. Hän harkitsi kotiin palaamista ja jopa metrojunan eteen heittäytymistä.Eggar, s. 70–77

Läpimurto

Vuonna 1965 Jones teki läpimurtonsa. Tammikuussa 1965 Decca julkaisi Jonesin ja studiomuusikoista koostuneen taustabändin levytyksen, Motown-soundia ja puhallinorkesteria yhdistelevän, Peter Sullivanin tuottaman singlen "It's Not Unusual", joka on säilynyt yhtenä Jonesin tunnetuimmista kappaleista. Single nousi maaliskuussa 1965 Englannin listojen kärkeen. Menestystä jatkoi Burt Bacharachin kirjoittama "What's New Pussycat" sekä esiintymiset Ed Sullivan Show'ssa ja Yhdysvaltain konserttisaleissa. Samana vuonna Jones julkaisi kaksi ensimmäistä albumiaan Along Came Jones ja It's Not Unusual. Niitä seurasi raskas Yhdysvaltain-kiertue ja sen myötä pitkän ystävyyssuhteen alkaminen Jonesin idolin Elvis Presleyn kanssa. Vuonna 1965 Jones sai myös esittää James Bond -elokuvan Pallosalama tunnussävelmän "Thunderball". Vuonna 1966 Jones sai Grammy-palkinnon parhaana uutena artistina.Eggar, s. 84–88 thumb|Tom Jones esiintymässä Anthony Newleyn kanssa 1969 Manageri Gordon Millsin tallissa oli samaan aikaan myös Engelbert Humperdinck, jonka kanssa Jones kilpaili 1960-luvun lopulla listasijoituksista. Jones sai lauluntekijöiltään esitettäväkseen seksikkäimmät laulut, ja Humperdinck levytti romanttiset kappaleet.Eggar, s. 95–96

Vuonna 1966 Jones levytti suurimman hittinsä, balladin "Green, Green Grass of Home", jonka hän oli kuullut Jerry Lee Lewisin country-albumilla.Eggar, s. 93–94

Las Vegas

Vuonna 1966 Jonesin manageri Gordon Mills halusi Tom Jonesista tähden Las Vegasiin. Jones oiotti hampaansa ja korjautti nuorena tappeluissa murtuneen nenänsä. Hän vaihtoi myös entisen karkean musiikki- ja pukeutumistyylinsä hienostuneempaan. Ennen Vegasia Jones esiintyi New Yorkin kuuluisassa Copacabanan yökerhossa, jonne kaupungin mafiosot kerääntyivät, ja jota pidettiin porttina mafian johtamaan Vegasiin. Copacabanassa sai alkunsa kuuluisa Jonesin yleisön tapa, jossa naiskatsojat heittelevät Jonesille alushousujaan, joihin Jones niihin aikoihin pyyhki otsansa. Jones kiinnitettiin pian Vegasiin, ja hän aloitti esiintymiset Flamingo-kasinolla maaliskuussa 1968. Hänestä tuli kaupungissa suurmenestys ja yksi maailman parhaiten palkattuja laulajia vaikka ei koskaan aivan saavuttanutkaan Elvis Presleyn menestystäEggar, s. 217. Vuonna 1971 Jones siirtyi Caesars Palacen palkkalistoille ja esiintyi siellä vuoteen 1984 saakka.Eggar, ss. 114–123 Paul Ankan mukaan Jones esiintyi Vegasissa niin monta vuotta siksi, koska hänen peliriippuvainen managerinsa Gordon Mills tarvitsi Jonesin avulla saamiaan tuloja pelivelkojensa maksuunEggar, s. 216. Jones ei itse koskaan ollut kiinnostunut uhkapeleistä.

Tom Jones Show

Vuosina 1969–1971 Jones teki yhdysvaltalaiselle ABC-televisiokanavalle varietee-televisio-ohjelmaa Tom Jones Show, jota kuvattiin Lontoossa ja Los Angelesissa. Ohjelmassa oli sketsejä, Jonesin lauluesityksiä ja vierailevia esiintyjiä, joiden kanssa Jones lauloi myös duettoja. Ohjelma oli tyyliltään viihteellinen, mutta Jones kutsui vieraikseen myös vanhoja rock'n'roll-idoleitaan, kuten Little Richardin ja Jerry Lee Lewisin. Jonesilla oli usein vaikeuksia show’nsa tanssiosuuksien, näyttelemisen ja etenkin spontaanin jutustelun kanssa, vaikka hänen taitonsa kehittyivätkin ajan myötä. Ohjelma teki Jonesista tunnetun Yhdysvaltain joka kolkassa, mutta vähensi hänen suosiotaan Britanniassa, osin siksi että siellä jaksot nähtiin vain mustavalkoisina.Eggar, s. 152–163

Veropakolaisuus

Vuonna 1974 Britannian verolait olisivat edellyttäneet Jonesin maksavan lähes koko omaisuutensa pois veroina, minkä välttääkseen hän ei enää voinut palata Britanniaan edes lyhyeksi aikaa. Jones joutui elämään Yhdysvaltain ja Barbadoksen välillä matkustellen, sillä hän ei verosyistä saanut myöskään oleskella Yhdysvalloissa kuutta kuukautta kauempaa kerrallaan. Vuonna 1976 Jones muutti vaimoineen Dean Martinilta ostamaansa kartanoon Bel Airissa Kaliforniassa.Eggar, s. 196–199

Suosion notkahdus

Vuoteen 1971 mennessä Jones oli myynyt jo yli 30 miljoonaa levyä. Jones sai 1960-luvun lopulta vuoteen 1972 asti vielä hittejä kappaleilla "Delilah", "She's a Lady", "Till" ja "Young New Mexican Puppeteer", mutta niiden jälkeen hän katosi 15 vuodeksi Britannian hittilistoilta.Eggar, s. 98–103

Jones yritti aloittaa elokuvauraa 1970-luvulla, mutta kaikki hänen elokuvaprojektinsa kariutuivat. Hän esiintyi kuitenkin muutamassa televisioelokuvassa. Vuonna 1980 hän teki lyhytikäisen sarjan Tom Jones: Coast to Coast.Eggar, s. 268–270

1980-luvun alussa Jonesin ura oli aallonpohjassa. Hänen esiintymislavansa pienenivät vuosi vuodelta, ja hän teki joitain country-albumeja, jotka eivät menestyneet country-listojen ulkopuolella.Eggar, s. 270–271 Jonesin pitkäaikainen manageri ja rakas ystävä Gordon Mills kuoli syöpään 1986. Hänen tilalleen Jones otti managerikseen poikansa Mark Woodwardin.Eggar, s. 278

Paluu huipulle

Uusi manageri Woodward alkoi uudistaa Jonesin imagoa ja nuorentaa taustajoukkoja. Jones sai pitkästä aikaa menestystä listoilla vuonna 1987 kun "A Boy from Nowhere" nousi brittilistojen kakkoseksi. Jones esiintyi myös menestysmusikaalissa Matador.Eggar, s. 283–287 Samana vuonna Jones esiintyi Channel 4:n musiikkiohjelmassa The Last Resort. Hänen siinä esittämänsä versio Princen kappaleesta "Kiss" ja siitä seuraavana vuonna levytetty menestyssingle osoittautuivat hänen urallaan käännekohdaksi, joka nosti hänet takaisin maineeseen uudella nuorekkaalla imagolla.Eggar, s. 288–291

1990-luvun alussa Jones teki normaalien kiertueiden ja vaisusti myyneiden levytysten lisäksi useita hyväntekeväisyyskonsertteja ja hyväntekeväisyyslevytyksiä. Hän aloitti myös nuorelle yleisölle tarkoitetun televisiosarjan The Right Time, joka jäi tosin lyhytikäiseksi.Eggar, s. 301–309

Vuonna 1993 Jones teki levytyssopimuksen Interscopen kanssa ja tuloksena oli The Lead and How to Swing It, jonka singlestä "If I Only Knew" tuli hitti Britanniassa.Eggar, s. 310–312 1990-luvulla Jones esiintyi muutamassa elokuvaroolissa omana itsenään.Eggar, s. 315–316

Jones esiintyi Glastonburyn festivaalilla 1995 yhtenä pääesiintyjistä.

Vuonna 1999 Jones levytti albumin Reload, joka sisältää Jonesin ja tunnettujen laulajien duettoja. Reloadista tuli Jonesin ensimmäinen brittilistan ykkösalbumi vuoden 1975 jälkeen, ja myös siltä otetut singlet menestyivät hyvin. Levyn menestyksen ansiosta Madame Tussaudsin vahakabinetti palautti Jonesin galleriaansa 20 vuoden poissaolon jälkeen.Eggar, s. 322–326

2000-luku thumb|upright|Tom Jones vuonna 2009.