Sommen taistelu käytiin ensimmäisessä maailmansodassa länsirintamalla Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan sekä Saksan välillä. Taistelu alkoi 1. heinäkuuta 1916 ja kesti noin viisi kuukautta. Ympärysvaltojen hyökkäys Saksan asemiin ei johtanut toivottuun läpimurtoon, ja taistelusta tuli pitkä ja molemmille osapuolille raskas kulutustaistelu. Ympärysvallat menettivät taistelussa yli puoli miljoonaa miestä ja saksalaiset lähes yhtä paljon. Pelkästään taistelun ensimmäisenä päivänä Yhdistynyt kuningaskunta kärsi noin 60 000 miehen tappiot.
Sommen taistelu oli ensimmäinen, jossa panssarivaunuja käytettiin suuressa mittakaavassa. Myös ilma-asetta käytettiin ennennäkemättömän laajasti. Sekä saksalaiset että ympärysvallat uudistivat taistelun seurauksena taktiikkaansa, ja vuosina 1917–1918 asemasota muuttui vähitellen liikkuvammaksi.
Tausta pienois|vasen|Länsirintama vuosina 1915–1916.
Ranska oli ensimmäinen maailmansodan kahtena ensimmäisenä vuotena kärsinyt raskaita tappioita. Helmikuussa 1916 alkanut Verdunin taistelu kulutti ranskalaisten voimia entisestään.Newark 2002, s. 70–73. Ranskalaisten pyynnöstä Yhdistynyt kuningaskunta päätti aloittaa Sommejoen laaksossa suurhyökkäyksen, joka pakottaisi saksalaiset siirtämään joukkoja pois Verdunista.Newark 2002, s. 70–71; Clodfelter 2008, s. 425. Verdunin taistelu oli kuluttanut myös saksalaisten voimia. Kallis mutta tulokseton hyökkäys söi kenraali Erich von Falkenhaynin arvovaltaa, kun taas itärintamalla menestyneet Paul von Hindenburg ja Erich Ludendorff lisäsivät valtaansa.
Osapuolet
Ympärysvallat pienois|vasen|Brittiläisen Intian armeijan sotilaita Sommella.
Sota oli kuluttanut sekä Ranskan että Yhdistyneen kuningaskunnan voimia. Brittiläinen siirtoarmeija oli menettänyt suuren osan ammattisotilaistaan, joista monet olivat taistelleet jo buurisodissa. Ranskaan marraskuussa 1914 lähetetyt seitsemän jalkaväkidivisioonaa olivat kesään 1916 mennessä kärsineet 90 000 miehen tappiot. Sotamarsalkka John French oli tappioiden ja sota-ajan poliittisten kiistojen lannistama, eikä hänestä ollut aseistetuista siviileistä muodostetun armeijan komentajaksi. Brittiläisen 1. armeijan komentaja kenraali Douglas Haig sen sijaan oli taitava juonittelija, ja joulukuussa 1915 hän kuninkaan ja sotakabinetin tuella syrjäytti Frenchin.Keegan 2000, s. 286–288. Hän hallitsi sotatoimien vaatiman huollon ja insinööritaidon hyvin, mutta taktikkona hän oli kokematon.Keegan 2000, s. 290.
Sommen operaatio oli ennen muuta Haigin hanke.Keegan 2000, s. 286. Lopullinen hyökkäyssuunnitelma oli kuitenkin kompromissi. Haig toivoi nopeaa läpimurtoa, vaikka sellaiseen yritykseen liittyikin suuria riskejä. 4. armeijan komentaja Henry Rawlinson suhtautui uhkapeliin epäillen, ja tavoitteita maltillistettiin. Rawlinson olisi halunnut valmistella hyökkäystä pitkällä tykistötulella ja edetä syvyyssuunnassa vain vähän matkaa. Haig myöntyi pitkään tulivalmisteluun mutta vaati samalla nopeaa etenemistä syvälle vihollisen asemiin. Rawlinson pysyi esimiehelleen uskollisena mutta ilmaisi yksityisesti pitävänsä suunnitelmaa epärealistisena ja sen onnistumista toiveajatteluna. Haig sen sijaan pysyi optimistisena ja toivoi brittiläisen ratsuväen voivan jo ensimmäisen hyökkäyspäivän aamuna murtautua Bapaumen läpi saksalaisten linnoittamattomaan selustaan. Haig jopa uskoi saaneensa taistelusuunnitelmiinsa jumalallista johdatusta.
Tykistön rooli oli suunnitelman onnistumisen kannalta ratkaiseva. Haig ja Rawlison toivoivat raskaan tykkitulen tuhoavan saksalaiset puolustajat niin, että jalkaväki voisi vallata vihollisen asemat kohtaamatta merkittävää vastarintaa. Suunnittelutyön alussa Haig katsoi, ettei jalkaväen tulisi hyökätä ennen kuin armeijakuntien johtoporras oli todennut vihollisen asemat tuhotuiksi. Myöhemmin tästä edellytyksestä luovuttiin. Tykistön roolia pidettiin niin tärkeänä, että jalkaväen taktiikassa luovuttiin tulen ja liikkeen käytöstä ja vaadittiin sen sijaan nopeaa etenemistä ei-kenenkään-maan poikki. Pelkona oli, että kokemattomat joukot suojautuisivat vihollistulelta eivätkä enää pääsisi uudelleen liikkeelle. Perättäisten jalkaväen aaltojen oli edettävä vihollisasemiin tasaista vauhtia, jolloin etumaiset aallot saisivat rohkaisua ja lisävoimia seuraavilta aalloilta. Taktiikka oli reaktio Loosin taistelussa havaittuihin ongelmiin: reservit olivat Loosissa olleet niin kaukana etulinjasta etteivät ehtineet taisteluun ajoissa.Keegan 2000, s. 290–291.
Ranskalaisten oli määrä osallistua hyökkäykseen brittien tukena. Verdunin taistelun vuoksi Ranskan armeija ei kuitenkaan voinut tarjota Yhdistyneelle kuningaskunnalle riittävää tukea. Britteinsaarten kansalaisten ohella Sommen taisteluun osallistui Kansainyhteisön alueelta ja siirtomaista värvättyjä sotilaita. Sommejeon pohjoispuolella toimivat Rawlinsonin johtama 4. armeija ja päähyökkäyksestä pohjoiseen sijoitettu 3. armeija, jota komensi Edmund Allenby. Ranskan asevoimista alueella toimi Pohjoisen armeijaryhmä, jota komensi Ferdinand Foch ja johon kuuluivat 6. ja 10. armeija.
Sommen rintama oli ennen kesän 1916 hyökkäysoperaatiota ollut pitkään hiljainen. Ranskalaiset eivät olleet erityisesti panostaneet alueen infrastruktuuriin tai sinne sijoitettuihin joukko-osastoihin. Kun brittiläisen siirtoarmeijan rintamaosuutta elokuussa 1915 laajennettiin etelään, alueeseen alettiin kiinnittää suurempaa huomiota. Haigin ottaessa talvella 1915–1916 siirtoarmeijan komennon Sommella ei kuitenkaan vielä ollut suuriin hyökkäyksiin soveltuvaa infrastruktuuria. Haigin johdolla Albertin pikkukaupunki muutettiin valtavaksi sotilasleiriksi ja rintaman taakse rakennettiin useita uusia teitä.Keegan 2000, s. 289–290. Alueelle koottiin 20 ympärysvaltojen divisioonaa. Useimmat oli muodostettu sodan sytyttyä, ja niiden miehistö koostui vapaaehtoisista siviileistä, jotka olivat saaneet vain lyhyen koulutuksen. Myös vakinaisen armeijan divisioonat olivat sotavuosien aikana muuttuneet, eikä niiden sotilailla useinkaan ollut merkittävää taistelukokemusta.
Saksan keisarikunta pienois|pysty|Ilmakuva saksalaisten juoksuhautaverkostosta.
Sommen laaksossa ei ollut käyty merkittäviä taisteluja sitten vuoden 1914, ja saksalaiset olivat rakentaneet alueelle koko länsirintaman vahvimmat puolustusasemat. Kovaa ja kuivaa maaperää oli helppo kaivaa, ja kymmenen metrin syvyyteen sijoitetut bunkkerit kestivät tykkitulta hyvin. Konekivääriasemat oli sijoitettu niin, ettei niitä päin voinut turvallisesti hyökätä mistään suunnasta, ja niiden edusta oli suojattu piikkilangalla. Etulinjan ja selustan välillä oli syviä juoksuhautoja, jotka mahdollistivat turvallisen viestinnän ja joukkojen siirrot, ja maan alle oli vedetty puhelinlinjoja. Ei-kenenkään-maa oli puuton eikä tarjonnut hyökkääjälle suojaa.Keegan 2000, s. 289. Saksalaiset olivat harjoitelleet juoksuhautojen nopeaa miehittämistä ja maan alle varastoitujen konekiväärien kantamista etulinjaan.Keegan 2000, s. 295.
Taistelun alkaessa saksalaisilla oli alueella 6 divisioonaa ja reservissä vielä 20 pataljoonaa. Osa divisioonista oli viettänyt Sommella yli vuoden ja tuoreimmatkin useita kuukausia, joten ne tunsivat alueen hyvin. Joukot toimivat kenraali Fritz von Belowin komentaman 2. armeijan alaisuudessa.
Taistelun kulku
Valmistelut
Ympärysvallat valmistelivat Sommen taistelua viikon kestäneellä tykistötulella, jonka aikana ammuttiin kolme miljoonaa laukausta. Kenttätykkejä oli noin tuhat, raskaita tykkejä 180 ja raskaita haupitseja 245. Kenttätykkien tärkein tavoite oli katkaista saksalaisten asemia suojaava piikkilanka. Raskailla tykeillä yritettiin vaimentaa saksalaisten tykistö ja tuhota juoksuhaudat ja muut tukikohdat.Keegan 2000, s. 291. Lisäksi saksalaisten asemien alle kaivettiin räjähtein täytettyjä tunneleita.
Laajuudestaan huolimatta tulivalmistelu oli tehoton.Clodfelter 2008, s. 425–427. Saksalaisten betonibunkkerit olivat niin kestäviä, etteivät useimmat ympärysvaltojen kenttätykit kyenneet niitä tuhoamaan. Ammukset upposivat pehmeään maaperään, jolloin räjähdysten vaikutus jäi vähäiseksi. Yrityksistä huolimatta ympärysvaltojen tykistö ei kyennyt lamauttamaan saksalaisten tykistöä. Ilmatiedustelu näki pommituksen mylläämän maaston, mikä antoi virheellisen vaikutelman siitä, että saksalaisten asemat oli tosiaankin tuhottu. Räjähdysten myllertämä maan ja piikkilangan sekoitus oli jopa eheää maaperää ja sen päälle levitettyä piikkilankaa tehokkaampi este. Ympärysvaltojen asemista katsottuna ei-kenenkään-maa näytti autiolta.Keegan 2000, s. 294. Yöllä 26.–27. kesäkuuta lähetetyt tiedustelupartiot havaitsivat saksalaisten asemien olevan edelleen vahvat, mutta hyökkäyssuunnitelmaa ei muutettu.Keegan 2000, s. 292.
Ensimmäinen päivä pienois|vasen|Brittiläisen järeän haupitsipatterin tuliasema Sommella.
Jalkaväen hyökkäys alkoi 1. heinäkuuta 1916. Sitä edelsi aamuvarhaisella ammuttu tunnin kestänyt tulivalmistelu, jonka aikana saksalaisten asemiin ammuttiin 224 000 kranaattia. Hieman ennen hyökkäystä saksalaisten juoksuhautojen alle asennetut maanalaiset miinat räjäytettiin, jolloin niiden nostattama maa-aines hautasi puolustajat. Eloonjääneille miinojen räjähdys oli merkki siitä, että hyökkäys oli alkamaisillaan, ja tykkitulen lakattua saksalaiset miehittivät nopeasti etulinjan. Ympärysvaltojen jalkaväki hyökkäsi koko 40-kilometrisen rintaman leveydellä. Tykistö ampui niiden eteen keskityksen, jonka oli tarkoitus edetä samaa tahtia jalkaväen kanssa ja estää saksalaisia miehittämästä etulinjaansa. Tykistölle asetetut kunnianhimoiset tavoitteet osoittautuivat nopeasti epätodellisiksi. Saksalaisten asemat eivät suinkaan olleet tyhjät, ja ympärysvaltojen jalkaväki joutui hyökkäämään voimakkaan vihollistulen läpi.Keegan 2000, s. 291–292.
Brittiläinen 4. armeija hyökkäsi Sommen pohjoispuolella 24 kilometrin laajuisella rintamalla ja Émile Fayollen johtaman 6. armeijan viisi ranskalaista divisioonaa lähinnä joen eteläpuolella 13 kilometrin leveydeltä. Brittijoukot saavuttivat aluksi menestystä Albertin pikkukaupungin itä- ja kaakkoispuolella ja ranskalaiset siirtomaajoukot Péronnen länsipuolella. Thiepvalin ja Beaumont-Hamelin ympäristössä saksalaisten asemat olivat lähes vahingoittumattomat, ja brittiläinen jalkaväki kärsi konekivääritulessa raskaita tappioita.Westwell 2004, ”1. heinäkuuta”. Brittiläinen 3. armeija hyökkäsi kohti Gommecourtia, joka sijaitsee vajaat 40 kilometriä Sommejoesta pohjoiseen, mutta saksalaiset torjuivat kaikki 3. armeijan hyökkäykset.
Ensimmäisen päivän hyökkäykseen osallistui 100 000 ympärysvaltojen sotilasta. Iltaan mennessä 20 000 oli kuollut tai kadonnut ja 40 000 haavoittunut. Puolet tappioista kärsittiin ensimmäisen tunnin aikana, ja kokonaiset divisioonat menettivät lähes koko taisteluvahvuutensa. Sommen taistelun ensimmäisen päivän tappiot ovat suurimmat, joita brittiarmeija koskaan on kärsinyt yhdessä päivässä. Muutamassa tunnissa Brittiläinen imperiumi menetti enemmän miehiä kuin yhdessäkään vuosina 1815–1914 käymässään sodassa. Suurin osa sotilaista kuoli ympärysvaltojen omiin asemiin tai niiden läheisyyteen. Parhaiten hyökkäys onnistui etelässä, missä ranskalaiset tunkeutuivat Montaubanin ja Fricourtin seuduilla syvälle saksalaisten asemiin.
Saksalaisten tappiot olivat arviolta 6 000–8 000 miestä, ja he tekivät useita onnistuneita vastahyökkäyksiä. Monet saksalaiset olivat järkyttyneitä teurastuksen mittakaavasta ja kieltäytyivät ampumasta haavoittuneita brittisotilaita, jotka yrittivät palata omille linjoilleen. Saksan sodanjohdolle oli kuitenkin šokki, että ympärysvallat kykenivät hyökkäämään niin suurella voimalla ja paikoin jopa valtaamaan saksalaisten asemia.Keegan 2000, s. 296.
Verinen heinäkuu pienois|Brittisotilaat kaivamassa juoksuhautaa Bazentinin lähistöllä 14. heinäkuuta 1916.