Suomen Valtakunnan Urheiluliitto SVUL ry, lyh. SVUL toimi 1906–1994 Suomen suurimpana urheilun ja liikunnan keskusjärjestönä, jonka seuraaja Suomen Liikunta ja Urheilu perustettiin vuonna 1993. SVUL perustettiin nimellä Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto, mutta otti myöhemmän nimensä 1961. Keskusjärjestöasemansa poistaessaan liitto oli noin 1,2 miljoonan henkilöjäsenen ja 4 300 jäsenseuran järjestö.
SVUL perustettiin virallisesti 11. maaliskuuta 1906, mutta aikaisemminkin jo 1800-luvun loppupuolella oli ollut yrityksiä suomalaisen urheiluliiton perustamiseksi. Viktor Damm yritti perustaa suomenkielisen työväen urheiluliiton vuonna 1897 ja Ivar Wilskman yleisen kaksikielisen urheiluliiton vuonna 1899, mutta molemmat yritykset epäonnistuivat. Kesäkuussa 1900 Wilskmanin johdolla pidetyssä kokouksessa perustettiin suomenkielinen Suomalainen Voimistelu- ja Urheiluliitto, mutta se ei saanut senaatin hyväksyntää, joten se joutui toimimaan epävirallisena. Liitto järjesti kuitenkin kaksi yleistä voimistelujuhlaa, 1900 Helsingissä ja 1903 Viipurissa. Liitto ei ollut niinkään kilpaurheilujärjestö, vaan se toimi yhdyssiteenä silloisille helsinkiläisille, tamperelaisille ja viipurilaisille urheiluseuroille. Nopeasti syntyi tarve määrittää kilpaurheilun säännöt ja oli myös halua saada liitosta kaksikielinen. Uuden liiton perustamisesta alettiin keskustella loppuvuodesta 1902. Vuoden 1905 suurlakko yhdisti kansaa sen verran, että Ivar Wilskman onnistui ajamaan läpi alkuperäisen ideansa kaksikielisestä liitosta. Alkuvuodesta 1906 suomenkielinen liitto lakkautettiin ja tilalle perustettiin kaksikielinen SVUL. Samalla kilpaurheilun asema vahvistui.Halila-Sirmeikkö: SVUL 1900–60, s. 45–52, 66–67
Historia Toiminta Venäjän vallan aikana pienoiskuva|SVUL:n ensimmäinen toimitusvaliokunta – jäsenet vasemmalta: Juho Tamminen, Ivar Wilskman, Arvo Vartia, Gösta Wasenius, Aksel Ek ja Kaarle Majantie. SVUL pyrki ottamaan toimintaansa heti alussa mahdollisimman laajasti Suomen liikuntakulttuurin eri lajit. Liittoon tulivat ajankohdan näkyvimpinä urheilulajeina voimistelu, yleisurheilu, paini ja hiihto. Keskeinen elin SVUL:n toiminnassa oli toimitusvaliokunta, jossa puheenjohtajana toimi liiton puheenjohtaja Ivar Wilskman sen jälkeen Kaarle Majantie. Toimitusvaliokuntatoiminta ei ollut sopiva toimintamuoto kovin kauan urheilutoiminnan laajetessa. Työtaakka tuli liian suureksi keskitetylle mallille. Aktiivina toimijana uuden toimintamallin käyttöönotossa oli Lauri Pihkala. Niinpä vuodesta 1910 lähtien siirryttiin jaostohallintoon, jossa omina jaostoinaan olivat voimistelu, yleisurheilu, paini ja atletiikka sekä hiihto, luistelu ja pyöräily. Muodostui siis neljä urheilujaostoa. Jaostoista voimistelua johdettiin vuosina 1910–1914 Viipurista – Suomen silloinen voimistelukeskus näkyvimpänä seuranaan Viipurin Reipas. Vastaavasti yleisurheilujaoston sijaintipaikka vuosina 1910–1914 oli Tampere johtavana seurana Tampereen Pyrintö. Muut jaostot toimivat Helsingistä käsin, jonne voimistelu ja yleisurheilukin siirtyvät vuonna 1914. Painin vahvoiksi seuroiksi muodostuivat alkuvaiheessa helsinkiläiset Atleettiklubi ja Jyry.Halila-Sirmeikkö: SVUL 1900–60, s. 78–92
Virallisesti vuonna 1906 luodun SVUL:n keskeisiä toimintamuotoja oli kansallisten mestaruuskilpailujen järjestäminen. Yleisurheilussa syntyivät Kalevan kisat, kun vuonna 1909 Henkivakuutusyhtiö Kalevan virkailijat lahjoittivat arvokkaan kunniapalkinnon, Kalevan maljan, josta tuli kiertävä parhaan yleisurheiluseuran palkinto. Yleisurheilun mestaruuskisat saivat nimensäkin palkinnosta eli alkoivat Kalevan kisat. Vuonna 1909 perustettu Helsingin Kisa-Veikot ottikin kahdeksan ensimmäistä kiinnitystä Kalevan maljaan vuosina 1910–1918. Voimistelun puolella vuotuisia näkyviä tapahtumia olivat yleiset voimistelujuhlat, joita järjestettiin joka kolmas vuosi. Ensimmäiset yksilökohtaiset voimistelun mestaruuskilpailut järjestettiin Viipurissa keväällä 1916.Halila-Sirmeikkö: SVUL 1900–60, s. 117–118
Suomalaiset osallistuivat ensimmäisen kerran virallisiin olympialaisiin Lontoossa 1908. Kisoihin osallistumisessa SVUL:llä ja sen johdolla oli keskeinen rooli. Kisoihin osallistumisen rahoitus ja valmennus olivat SVUL:n päätehtäviä. Olivathan SVUL:n urheilumuodot, voimistelu ja yleisurheilu, keskeisimpiä suomalaisten osanoton urheilumuotoja. Varsinainen läpimurto suomalaisten osallistumisessa olympialaisiin tapahtui vuoden 1912 Tukholman kisoissa.
SVUL oli aluksi vahvasti ruotsinkielinen, mutta vähitellen suomenkielisten määrä SVUL:n johdossa kasvoi, joten ruotsinkieliset perustivat oman järjestönsä Finlands Svenska Gymnastik- och Idrottsförbundin (FSGI) vuonna 1912. Ruotsinkieliset olisivat halunneet, että SVUL ja FSGI olisivat toimineet tasa-arvoisina rinnakkaisliittoina, mutta SVUL suostui hyväksymään FSGI:n omaksi piirijärjestökseen. FSGI liittyi SVUL:ään vuonna 1914. FSGI:stä tuli vuonna 1917 Svenska Finlands Idrottsförbund (SFI). SVUL ja SFI riitautuivat 1930-luvulla ja SVUL jopa erotti SFI:n vuonna 1939. Tilanne rauhoittui 1940-luvun puolivälissä, jolloin SFI korvattiin Finlands Svenska Centralidrottsförbundilla. Sen seuroista tuli myös SVUL:n seuroja.
Toiminta itsenäisessä Suomessa sotien välisenä aikana Suomalaisen urheilun järjestökentän kahtiajako Suomen itsenäistymistä seurannut kansalaissota vaikutti suomalaiseen urheiluelämään ratkaisevasti – se jakoi suomalaisen urheiluliikkeen kahtia so. porvarillisiin, jotka toimivat edelleen SVUL:n alaisuudessa ja kapinallisiin punaisiin, joiden osallistuminen SVUL:n toimintaan pyrittiin estämään kansalaissodan päätyttyä. Erottaminen eteni SVUL:n piirien järjestäessä vuosikokouksiaan syyskaudella 1918. Käytännöksi muodostui se, että SVUL:n piirit erottivat seurat, jotka avoimesti olivat olleet mukana punakaartissa. Asian lopullinen päätös tapahtui 24. marraskuuta 1918, jolloin SVUL:n keskusjohdon enemmistön kannaksi muodostui se, että oli erotettava ne seurat, jotka osastoina olivat osallistuneet kapinaan sekä ne seurat, joiden jäsenistä puolet tai enemmän oli tuomittu kapinaan osallistumisesta. Lisäksi kansalaisluottamuksensa menettäneet oli erotettava.Halila-Sirmeikkö: SVUL 1900–60, s. 489–490
Työväen urheilu irtautui SVUL:stä vuonna 1919, kun perustettiin Työväen Urheiluliitto, ja Suomen urheilu jakautui liittotasolla kahtia. Vuonna 1917 SVUL:ssä oli ollut 43 000 jäsentä, mutta TUL:n perustamisen jälkeen enää 22 000 jäsentä. Jatkossa SVUL kasvoi kuitenkin nopeasti TUL:ia suuremmaksi. SVUL:n ja TUL:n välit olivat rikkonaiset pitkään. Siinä missä ruotsinkieliset saatiin ”ruotuun”, TUL ei suostunut mihinkään yhteistyöhön. Se johti siihen, että TUL:n urheilijat eivät osallistuneet muun muassa olympialaisiin vaan 1920- ja 1930-luvuilla järjestettiin niin sanottuja työläisolympialaisia. Vasta kun Suomelle myönnetyt vuoden 1940 kesäolympialaiset lähestyivät, saatiin vuonna 1939 jonkinlaista sopua aikaiseksi. Vaikka kotikisat eivät toteutuneetkaan, solmivat SVUL ja TUL yhteistyösopimuksen elokuussa 1940. TUL:n urheilijat osallistuivat ensimmäisen kerran olympialaisiin vihdoin vuonna 1948 Lontoon kisoissa.
Suhde suojeluskunta- ja lottaliikkeeseen SVUL:n urheilijat olivat olleet keskeisessä asemassa sisällissodassa Mannerheimin johtamissa hallituksen valkoisessa armeijassa. He kuuluivat sotilaina armeijassa keskeisen osan muodostaneissa suojeluskuntajoukoissa. Suojeluskuntaliikkeessä korostettiin liikunnan merkitystä, ja suojeluskuntien yhteyteen kevätkesällä 1918 perustettiinkin urheiluseuroja, jotka liittyivät SVUL:n jäseniksi. Suojeluskunnatkin ryhtyivät järjestämään omia urheilu- ja etenkin hiihtokilpailuja.Halila-Sirmeikkö: SVUL 1900–60, s. 502–503
Pian tuli kysymykseksi määritellä suojeluskuntien ja urheilujärjestöjen, erityisesti suhde SVUL:oon. Lauri Pihkala esitti, että pienemmillä paikkakunnilla urheiluseurat voisivat sulautua osaksi suojeluskuntaa, kun taas suuremmilla paikkakunnilla oli vara pitää urheiluseurat ja suojeluskunta erillään. Suojeluskuntain ylipäällikkö kutsui voimistelunopettaja K. E. Levälahden puheenjohtajaksi komiteaan suunnittelemaan suojeluskuntien liikuntakasvatusta. Vuonna 1920 perustettiin suojeluskuntain yleisesikuntaan erityinen osasto liikuntakasvatuksen johtamista varten päällikkönään Levälahti.Halila-Sirmeikkö: SVUL 1900–60, s. 503–504
Vaikka SVUL:n puolella oli aluksi epäilyksiä hajaannuksesta, tilanne kehittyi luottamukselliseksi järjestöjen välillä. Suojeluskuntien johtajakasvatus, kilpailutoiminta ja yleinen koulutus tukivat välillisesti myös SVUL:n toimintaa. Vallitsi siis eräänlainen personaaliunioni järjestöjen välillä. Suojeluskuntien liikuntakasvatukseen kuuluivat voimistelu, hiihto, pesäpalloilu, murtomaajuoksu, suunnistus ja poikaurheilu.
Naisten maapuolustushenkisen Lotta Svärd-järjestö perustettiin 1919. Aluksi naisjärjestön liikunta-asiat olivat järjestäytymättömiä, mutta vuodesta 1924 lähtien otettiin käyttöön hiihto- ja kävelykuntoisuusmerkit. Myöhemmin liikuntatoimintaan liitettiin voimistelu, pesäpalloilu, yleisurheilu ja soutu. Lotta Svärd-järjestön työ naisten liikuntakulttuurin hyväksi oli ennen kaikkea harrastusta herättävää eli aktiivisuus koitui SVUL:n hyväksi.
Menestystä olympialaisissa, mutta osallistuminen kyseenalaistetaan Olympialaisten menestysvuosina 1912–1936 SVUL:lla ja sen urheilujaostoilla oli keskeinen rooli luoda valmennustyöllään menestys Suomen joukkueelle. SVUL:lla ja sen urheilujaostoilla oli ollut Tukholman vuoden 1912 aikaisessa Suomen olympialaisessa komiteassa vain kaksi edustajaa, johon 1920-luvun alussa tuli kahden edustajan lisäys. Valmennustyön rahoituskin tapahtui pääosin urheiluliittojen ml. SVUL:n omalla vastuulla. Vasta vuonna 1932 rahoituskäytäntöön tuli muutos eli olympiakomitea myönsi lajiliitoille avutuksia valmentautumiseen. Harjoittelun päärahoittaja siinäkin tilanteessa oli edelleen SVUL. Olympialaisiin osallistumisen suhteen 1920-luvulla Suomessa oli myös kiistaa. Vuoden 1920 Antverpenin kesäkisoihin nosti keskustelua SVUL:n vuosikokouksessa vuonna 1920, koska jotkut edustajat – Aksel Ek ja Lauri Pihkala etunenässä – olisivat luopuneet olympialaisiin osallistumisesta, koska saksalaiset eivät saaneet osallistua kisoihin. Vuonna 1928 puuhattiin jälleen olympialakkoa ennen Amsterdamin kisoja puuhamiehinä Lauri Pihkala, Viljo J. Penttala ja Yrjö Salminen. Tavoite heillä oli vaikuttaa Suomen liikuntakulttuurissa muuhunkin kuin huippu-urheiluun. Alustava päätös olympialakosta kuitenkin lopulta peruttiin.
SVUL sai ensimmäisen kunniapuheenjohtajan vuoden 1924 liittokokouksessa, jolloin liiton perustaja ja monivuotinen puheenjohtaja Ivar Wilskman nimittiin tähän kunniatehtävään. SVUL:n puheenjohtaja vaihtui jo aiemmin, kun Majantie pyysi eroa pääkaupungista muuton takia, hänen seuraajakseen valittiin Aksel Ek, yleisurheilutaustainen urheilumies, joka oli ollut SVUL:n järjestötyössä jo 1910-luvulta lähtien. Hän toimi tehtävässä vuoden 1925 loppuun ja uudelleen vuoden 1927 lopulta vuoden 1931 loppuun. Puheenjohtajana välillä 1925–1927 toimi voimistelunopettaja, suojeluskuntajärjestön kapteeni Kustaa Emil Levälahti. Levälahti vetäytyi liiton johdosta 1927, kun Lauri Pihkalan esitys olympialaisista poisjäämisestä vuonna 1928 hyväksyttiin SVUL:n liittohallituksessa.
Mukana urheilulaitosten rakentamisessa pienoiskuva|Urheiluopiston päärakennus Kaskela, pääsisäänkäynti korkeassa keskiosassa. Erik Bryggman (1936).