Suomen juutalaisluovutuksilla viitataan jatkosodan aikaisiin tapauksiin, joissa Suomi luovutti Saksalle juutalaisia pakolaisia ja sotavankeja. Luovutetut joutuivat keskitysleireille tai Einsatzgruppen-ryhmien tai muiden saksalaisten organisaatioiden teloittamiksi. Suomi luovutti kahdeksan juutalaista pakolaista ja joitakin kymmeniä juutalaisia sotavankeja. Jälkeenpäin on arvioitu, että luovutusten syy oli Saksan painostus.
Luovutetut Luovutetut olivat seuraavat kahdeksan juutalaispakolaista, jotka marraskuun alussa 1942 kuljetettiin höyrylaiva S/S Hohenhörnillä Tallinnaan, josta heidät vietiin edelleen Auschwitzin tuhoamisleirilleKahdeksan natsi-Saksalle luovutettua (Gideon Bolotowskyn puhe luovutettujen muistomerkillä Tähtitorninmäellä 6.11.2014)
Heinrich Huppert (s. 16. marraskuuta 1896 Wien, Itävalta) Kurt Huppert (s. 29. elokuuta 1931 Wien, Itävalta) Franz Olof Kollmann (s. 15. toukokuuta 1941 Helsinki, Suomi) Georg Kollmann (s. 19. marraskuuta 1912 Wien, Itävalta) Janka Kollmann, o.s. Holčerová (s. 10. syyskuuta 1910 Nyiregyháza, Unkari) Elias Kopelowsky (s. 22. syyskuuta 1881 Ilgen) Hans Robert Martin Korn (s. 26. kesäkuuta 1919 Bielitz, Puola) Hans Edward Szybilski (s. 29. elokuuta 1907 Elberfeld)
Antero Holmilan kirjassaan esittämien virheellisten tietojen mukaan Elias Kopelowsky olisi ammuttu jo Tallinnassa, kun taas muut kuljetettiin sieltä edelleen Auschwitziin. Elina Sana on selvittänyt asiakirjojen perusteella, että kaikki kuljetettiin Auschwitziin. Holmilan tiedot perustuivat virolaisen tutkijan Anton Weiss-Wendtin kirjaan Murder Without Hatred – Estonians and Holocaust (2009). Weiss-Wendt on myöhemmin myöntänyt tiedon virheeksi uudemmassa kirjassaan On the Margins – Essays on the History of Jews in Estonia (2017).
Elias Kopelowsky oli varakas ja naimaton latvialainen puutavarakauppias, joka oli asunut hotelli Tornissa elokuusta asti. Hän oli luovutusaikaan täyttänyt juuri 60 vuotta. Valpo nouti hänet hotelli Tornista 29. lokakuuta 1942 ja luovutti myöhemmin Gestapolle. Ei ole saatu selville, mitä tapahtui Kopelowskyn Suomeen jääneelle omaisuudelle.
Itävallasta pakomatkalle lähteneet Georg ja Janka Kollmann sekä Georgin pikkuveli Stefan Kollmann päätyivät Helsinkiin kesällä 1938. Veljekset olivat opiskelleet hammaslääketiedettä. Georg ja Janka Kollmann asuivat Helsingin Munkkiniemessä Munkkiniemen puistotien varrella, ja heidän poikansa Franz Olof syntyi toukokuussa 1941. Valpo pidätti Janka ja Franz Kollmannin kotoaan lokakuun lopulla 1942, ja Georg Kollmann tuotiin Valpon säilöön Suursaaren pakkotyöleiriltä. Stefan Kollmann muutti Hauholle ja solmi avioliiton suomalaisen naisen kanssa.
Liikemies Heinrich Huppert oli tullut Wienistä Suomeen elokuussa 1938 kahden lapsensa, teini-ikäisen tyttärensä Fritzlin ja 7-vuotiaan poikansa Kurtin kanssa. Perheen äiti jäi Wieniin. Suomessa Huppert toimi kiertelevänä kauppiaana, ja hän asui lastensa kanssa Helsingissä Hakaniemen torin laidalla Viherniemenkadulla. Talvisotaan hänet määrättiin autonkuljettajaksi, mutta hänet otettiin turvasäilöön, josta hänet vapautettiin sodan jälkeen. Kesällä 1940 Huppert pidätettiin epäiltynä salakuljetuksesta ja tuomittiin sakkoihin säännöstelymääräysten rikkomisesta. Huppertin ollessa kesällä 1941 matkalla Rovaniemelle hänet otettiin kuulusteltavaksi. Hänen ei todettu syyllistyneen mihinkään, mutta hänet päätettiin karkottaa Suomesta ”maanpetoksellisen toiminnan” vuoksi. Valpo haki Huppertin turvasäilöstä lokakuun lopulla 1942, ja karkotuspäätökseen kirjattiin, että poika Kurt seurasi isäänsä. Tytär Fritzl jäi Suomeen, mutta hänen myöhempiä elämänvaiheitaan ei tiedetä.
Hans Szybilski oli paennut Saksasta alun perin Ruotsiin, josta hänet karkotettiin vakoiluepäilyjen vuoksi. Suomeen hän saapui joulukuussa 1938 ja yritti vielä kerran Ruotsiin, mutta turhaan. Szybilski haettiin Valpon selliin tiettävästi työleiriltä. Hänen viimeinen osoitteensa Suomessa on paikannettu hänen kirjeenvaihtonsa perusteella Vartiovuorenkadulle Turkuun.
Hans Korn, jonka titteli virallisissa papereissa oli teknikko, tuli Suomeen tammikuussa 1940 ja osallistui vapaaehtoisena talvisotaan. Hänet pidätettiin Helsingissä keväällä 1941 irtolaisuudesta ja rajamääräysten rikkomisesta. Saman vuoden kesällä hänet tuomittiin vankeuteen kahdesta varkaudesta ja kahdesta petoksesta. Sisäministeriö määräsi Kornin turvasäilöön, kunnes hänet voitaisiin poistaa maasta. Hänen viimeinen osoitteensa Suomessa oli Korkeavuorenkadulla Helsingin Ullanlinnassa.
Kahdeksasta luovutetusta vain Georg Kollman selvisi tuhoamisleiriltä hengissä ja muutti myöhemmin Israeliin, jossa hän kuoli vuonna 1992. Hänen vaimonsa Janka Kollman sekä heidän puolitoistavuotias lapsensa Franz Olof Kollman murhattiin Auschwitzissa.Suomen juutalaisluovutukset Gesher Hajetsia, viitattu 3.6.2022
Pakolaiset olivat saapuneet Suomeen Saksan miehittämiltä alueilta vuonna 1938. Heistä viisi oli Suomesta turvapaikan saaneita pakolaisia, ja heidän mukanaan lähti vapaaehtoisesti yhden karkotetun vaimo ja karkotettujen kaksi lasta.Jakobson 1999, s. 374. Näiden kahdeksan pakolaisen lisäksi Suomi luovutti yhden pakolaisen ja nimen perusteella mahdollisesti vielä kolme muuta.Heikki Ylikankaan selvitys valtioneuvoston kanslialle, s. 24
Pakolaisten lisäksi Suomi luovutti saksalaisille sotavankeja omilta vankileireiltään. Saksalaisille poliittisten vankien leiriltä toimitettujen 520 neuvostoliittolaisen sotavangin joukossa oli 39 juutalaiseksi merkittyä henkilöä.Heikki Ylikankaan selvitys valtioneuvoston kanslialle, s. 34 Näiden 520 joukosta tutkija Serah Beizer on vielä sotavankien nimien perusteella arvioinut, että kokonaismäärä voisi mahdollisesti olla 74, mutta nimien perusteella luku jää epävarmaksi. Max Jakobsonin mukaan Saksan Gestapo ja Suomen Valpo olivat sopineet luovutuksesta Rangellin hallituksen tietämättä. Päätöksen asiasta teki sisäministeri Toivo Horelli Valpon päällikön Arno Anthonin esityksestä. Päätös oli lainmukainen, koska sisäministerillä oli oikeus päättää ulkomaalaisten oleskeluluvista.
Heinrich Himmlerin vierailu Suomessa Ennen luovutuksia Suomessa oli vieraillut Saksan SS:n valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler heinä-elokuun vaihteessa 1942. Himmler oli tiedustellut pääministeri Jukka Rangellilta Suomen juutalaisten tilannetta, jolloin Rangell oli jälkikäteisen kertoman mukaan korostanut pienen juutalaisvähemmistön sulautuneen suomalaiseen yhteiskuntaan sen tasavertaisina jäseninä ja osallistuneen sotaan muiden suomalaisten rinnalla. Rangell olisi lopettanut keskustelun aiheesta toteamalla: ”Wir haben keine Judenfrage” (”Meillä ei ole minkäänlaista juutalaiskysymystä”). Gideon Bolotowskyn mukaan tästä lausumasta ei kuitenkaan ole todisteena dokumentteja eikä aikalaismuistiinpanoja, vaan hänen mukaansa se on 1950-luvulla syntynyt kertomus, kun geopoliittinen tilanne oli jo erilainen.Gideon Bolotowsky, Suomen juutalaisten luovutus Saksaan olisi vaatinut eduskunnan hyväksynnän. Helsingin Sanomat 2.8.2017, s. B 12 Himmler ei palannut vierailunsa jälkeen asiaan; tosin hänen on Saksaan palattuaan kerrottu kiukutelleen ”tuosta täivaltiosta, jonka niskat Führer voisi vääntää nurin millä hetkellä tahansa”.Heikki Eskelinen: Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917–66, s. 160. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966. Max Jakobsonin mukaan Suomen juutalaisten tuhoaminen kuului kuitenkin Hitlerin Saksan kaavailemaan ”Euroopan juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun”, mikä ilmenee Wannseessa lähellä Berliiniä tammikuussa 1942 pidetyn, asiaa koskeneen salaisen kokouksen pöytäkirjasta. Myös Adolf Hitlerin kesäkuussa 1942 tapahtuneeseen Suomen-vierailun yhteydessä oli liikkunut huhuja hänen suomalaisille esittämistään juutalaisia koskevista vaatimuksista.Jakobson 1999, s. 371–372.
Oman versionsa Himmlerin vierailusta kertoi myöhemmin hänen henkilökohtainen hierojansa, virolaissyntyinen Suomen kansalainen Felix Kersten vuonna 1947 julkaistuissa muistelmissaan. Kersten kehitti kuvauksestaan suoranaisen jännityskertomuksen väittämällä, että Himmlerillä olisi ollut salkussaan mukanaan luettelo Suomen juutalaisista, joita tämä olisi vaatinut luovutettaviksi Saksaan, ja että Suomen viranomaiset olisivat saaneet luettelon salaa valokuvatuksi. Kerstenin mukaan pääministeri Jukka Rangell olisi yrittänyt hädissään voittaa aikaa selittämällä, ettei asiasta voitu tehdä päätöksiä, koska eduskunta ei ollut koolla. Tämän jälkeen asia Kerstenin mukaan vain unohtui. Mitkään asiakirjat tai muut tietolähteet eivät kuitenkaan tue Kerstenin väitteitä. Max Jakobsonin mukaan Kerstenillä oli taipumus patologiseen valehteluun, vaikka eräissä tapauksissa tämä todella toimikin juutalaisten ja muiden Hitlerin Saksassa vainon kohteiksi joutuneiden pelastajana. Kersten oli ainoa, joka pystyi lievittämään Himmlerin kouristuksenomaisia vatsakipuja, mitä Kersten käyttikin hyväkseen kiristääkseen päämieheltään lupauksia vainottujen vapauttamisesta.Jakobson 1999, s. 372.
Luovutusten käsittely hallituksessa Juutalaispakolaisten luovutus Saksaan olisi ilmeisesti tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa, ellei Helsingin juutalaisen seurakunnan johto olisi saanut asiasta vihiä ja ryhtynyt vastatoimiin. Seurakunnan lakimies Jonas Jakobson kävi pääministeri Jukka Rangellin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin puheilla, minkä jälkeen Tanner määräsi Valpon keskeyttämään luovutukset, kunnes asia olisi käsitelty hallituksessa. Toisen tiedon mukaan Helsingin juutalaisen seurakunnan aktiivijäsen Abraham Stiller – toimittaja Ruben Stillerin isoisä – puhui asiasta ulkoministeri Rolf Wittingille ja SDP:n kansanedustajalle Sylvi-Kyllikki Kilvelle. Stiller kääntyi kenraali Heikki Kekonin välityksellä myös ylipäällikkö, marsalkka Gustaf Mannerheimin puoleen. Mannerheim piti asiaa ”inhottavana”, mutta katsoi, ettei hän voinut puuttua siihen.
Väinö Tanner ja sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm ottivat asian esille seuraavassa hallituksen iltakoulussa. Koska istunto oli epävirallinen, asian käsittelystä hallituksessa ei ole pöytäkirjaa. Tanner tivasi Horellilta kiivaaseen sävyyn, pitikö paikkansa tieto, että sisäasiainministeriö oli jo tehnyt luovutusta koskevan päätöksen. Jyrkkänä natsismin vastustajana tunnettu K.-A. Fagerholm ilmoitti eroavansa välittömästi hallituksesta, jos karkotukset pantaisiin toimeen. Tilanne oli ajautumassa umpisolmuun, kun sisäministeri Horelli puolestaan raivostui ja uhkasi erota, jos hänen toimivaltaansa kuuluvaan asiaan puututtaisiin.Sakari Virkkunen: Ryti – Myrskyajan presidentti, s. 189. Helsinki: Otava, 1985.
Voimassa ollut sensuuri ei estänyt sanomalehtiä käsittelemästä asiaa. Helsingin Sanomat ja Suomen Sosialidemokraatti tekivät asiasta julkisen skandaalin tuomitsemalla voimakkain sanoin vireillä olleen luovutuksen, kun sen sijaan Uusi Suomi vähätteli tapausta. Ennen luovutusten käsittelyä hallituksessa, 2. marraskuuta 1942, HS totesi pääkirjoituksessaan:
Samana päivänä Eino Kilpi julkaisi Suomen Sosialidemokraatissa pääkirjoituksen, joka noudatti samaa linjaa:
Lisäksi pääministeri Jukka Rangellille luovutettiin adressi, jossa hallitusta varoitettiin niistä kielteisistä ulkopoliittisista seurauksista, joita karkotukset voisivat aiheuttaa. Adressin allekirjoittivat muiden muassa professorit Yrjö Hirn, Robert Brotherus ja Bruno Suviranta sekä Helsingin Sanomien päätoimittaja, entinen ulkoministeri Eljas Erkko.Jakobson 1999, s. 375–376.