Helvetti kristinuskossa

pienois|Hieronymus Bosch, Maallisten ilojen puutarha, noin 1500–1505. Kolmiosaisen maalauksen viimeinen osa kuvaa kristinuskon helvettiä. Kristinuskossa helvetti on paikka tai tila, johon ihminen saattaa joutua kuolemansa jälkeen tekemiensä rikkomusten vuoksi. Valtaosa kristinuskon suuntauksista uskoo, että helvetti on ikuinen kärsimyksen paikka, jonne päätyy myös Saatana. Kristinuskon helvetti perustuu tiettyihin Uuden testamentin kohtiin, joista varhaiset kirkkoisät rakensivat opillisen järjestelmän. Kristillisessä teologiassa on yhä vallalla perinteinen näkemys piinahelvetistä, minkä lisäksi esiintyy näkemystä tyhjiinraukeamisesta. Näiden lisäksi löytyy näkemys kaikkien pääsemisestä taivaaseen.

Uuden testamentin vaihtoehdot

Tuonela (, Šeʾôl; , Hádēs), joka on Vanhassa testamentissa paikka jonne kuolleet joutuivat, mainitaan 65 kertaa Vanhassa testamentissa ja 11 kertaa Uudessa testamentissa. Helvetti- eli gehenna-sana (m.kreik. γέεννα) mainitaan Uudessa testamentissa 12 kertaa.

Kristinuskon käsitys helvetistä perustuu lähes kokonaan Uuteen testamenttiin. Vanhassa Testamentissa helvettiä eli šeolia ei juuri mainita Danielin kirjaa lukuun ottamatta, ja kysymys kuolemanjälkeisen elämän olemassaolosta on tulkinnanvarainen. Uudesta testamentista löytyvät tuhoutuminen olemattomiin, sielujen rappeutuminen varjomaisiksi haamuiksi, ikuinen piinahelvetti ja oppi pelastautumisesta. Jeesuksen puheissa lähetetään syntiset ikuiseen tuleen itkemään ja kiristelemään hampaitaan. Paavalin mukaan taas pelastuksen ja ikuisen elämän vastakohta oli kuolema ja häviäminen olemattomiin.Kuula 2006, s. 71–90.

Kristinuskon valtasuuntaus valitsi vaihtoehdoista piinahelvetin, vaikka se perustui vain kouralliseen Uuden testamentin tekstejä. Näistä tärkeimmät maininnat löytyvät Matteuksen evankeliumista ja Johanneksen ilmestyksestä. Kilpailevana vaihtoehtona olisi voinut olla Paavalin kirjeiden ja Johanneksen evankeliumin näkemys kadotettujen tuhoutumisesta. Kristikunnan alun teologiassa keskusteltiin mahdollisesta syntisten sielujen olemattomiin häviämisestä eli tyhjiinraukeamisesta sekä kaikkien mahdollisuudesta pelastua. Nämä näkökulmat hävisivät ja viimeistään keskiajan kynnyksellä piinahelvetistä tuli ainoa mahdollinen tulkinta.Kuula 2006, s. 71–90.

Pelkästään syntiset ihmiset eivät joudu helvettiin viimeisen tuomion jälkeen, vaan sinne joutuvat myös Saatana sekä langenneet enkelit eli demonit. Saatana on kristityille Jumalan vastustaja ja vihollinen. Hän keksii ovelia juonia pahuuden edistämiseksi. Uudessa testamentissa käydään maailmojen sota, jossa on kolme suurta ratkaisutaistelua. Ensimmäisessä sodassa Saatana pudotettiin alas taivaasta. Toisen sodan Saatana hävisi Jeesukselle hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan. Kolmas ja viimeinen sota käydään historian loppuessa.Kuula 2006, s. 71–90.

Varhaisen kristillisyyden helvettioppi

Kristinuskon helvettiopiksi vakiintui kolme asiaa. Ensinnäkin oppi ihmiskunnan kahtia jaosta hyviin ja pahoihin, mikä tarkoitti, että kaikkien pelastuminen ei ole mahdollista. Toiseksi oppi siitä, että sielu on ikuinen, joten helvettikin on ikuinen. Kolmanneksi kehittyi oppi kiirastulesta.Kuula 2006, s. 93–100.

Kristinuskon levittäminen oli myös helvettiopin levittämistä. Kari Kuulan mukaan ensiksi pakanoille eli ei-kristityille kerrottiin huono sanoma, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat synnin vallassa ja matkalla kadotukseen. Tämän jälkeen kerrottiin hyvä sanoma, jossa Kristuksen puoleen kääntyvät vapautuvat synneistä ja helvetin otteesta. Kristittyjen mukaan parannus on tehtävä tämän elämän aikana, sillä tuonpuoleisessa se ei ole enää mahdollista. Ei-kristitylle kuulijakunnalle käsite synti ei ollut uutta, mutta ikuinen tuonpuoleinen kauhu oli.Kuula 2006, s. 93–100.

Kuulan mukaan Helvetti antoi myös kristinuskon marttyyreille voimaa ja lohdutusta kestää kidutukset, sillä vainoajia tultaisiin rankaisemaan teoistaan tuonpuoleisessa. 200-luvun kirkkoisien Irenaeuksen ja Tertullianuksen mukaan helvetissä tullaan rankaisemaan ruumiillisesti tulella polttamalla. Kuitenkaan tuli ei kuluta kohdettaan vaan polttaa ihmistä ikuisesti, joten se on moninkertaisesti kauheampaa. Myös rangaistuksella on aste-eroja riippuen ihmisen maanpäällisistä synneistä.Kuula 2006, s. 93–100.

Kristinuskon ylösnousemus ja viimeinen tuomio tulevat tapahtumaan historian päättyessä, joten sielujen täytyy odottaa sitä jossain. Syntyi käsite sielujen varastopaikasta, jota jotkut nimittivät Abrahamin helmaksi ja vielä useammat Haadekseksi. Välitilalla ei ollut suurtakaan merkitystä helvettikäsitykselle. Useimpien mukaan sielu on samassa helvetissä, jossa ensimmäisessä ollaan ilman ruumista ja toisessa ruumiin kanssa. Tosin ruumiin saamisen arveltiin lisäävän helvetin tuskaa.Kuula 2006, s. 93–100.

Vanhan testamentin hepreankielinen šeol käännettiin kreikankielellä Haadekseksi. Vastaavasti latinankielisessä Raamatussa, Vulgatassa, puhuttiin jo infernuksesta. Näin jo kristittyjen raamatunkäännökset tekivät Vanhan testamentin epämääräisestä tuonpuoleisesta selkeän kuolemanjälkeisen välitilan tai helvetin.Kuula 2006, s. 93–100. Virallisesti sielun katoaminen kuoleman jälkeen eli tyhjiinraukeaminen torjuttiin Konstantinopolin toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 553. Näin piinahelvetti jäi ainoaksi oikeaksi tulkinnaksi tuhanneksi vuodeksi, kunnes reformaation yhteydessä otettiin esille toisenlaisiakin näkemyksiä.Kuula 2006, s. 93–100.

Piinahelvetin ja kiirastulen kirkkoisä Augustinus

pienois|Venäläinen puupiirros helvetissä asuvasta hirviöstä. Kirkkoisä Augustinus vaikutti kirkolliseen helvettikäsitykseen enemmän kuin kukaan muu hänen jälkeensä. Häntä voidaan pitää myös kiirastuliopin isänä. Parhaiten Augustinus tunnetaan armo-opistaan, mutta hänen helvettioppinsa ovat kolikon toinen puoli. Augustinukselle maailmanhistoria on hyvän ja pahan – Jumalan ja Saatanan – välistä taistelua. Se tulee päättymään pahan lopulliseen kuoliniskuun ja syntisten joutumiseen ikuiseen helvettiin.Kuula 2006, s. 101–115.

Augustinuksen mukaan suurin osa ihmisistä tulee joutumaan helvettiin. Taivaaseen pääsevät vain harvat ja valitut. Näkemystään hän perusteli Jumalan oikeudenmukaisuudella. Samoihin aikoihin vaikuttanut Johannes Krysostomos laski, että tuhansista ihmisistä tuskin satakaan pelastuu. Tämä ajattelutapa oli hyvin yleinen suurten teologien keskuudessa keskiajalla ja pitkälle nykyaikaan asti. Alkuaikojen kirkkoisien näkemys pelastuvien pienestä määrästä selittyy osittain kristittyjen vähemmistöasemalla myöhäisantiikkin aikana. Samalla kristittyjen sisällä vaikutti erilaisia suuntauksia, joista kirkkoisät tuomitsivat monet harhaoppisina ja pelottelivat vastapuolta helvetillä.Kuula 2006, s. 101–115.

Ennen Augustinusta myöhäisantiikin aikana esiintyi näkemys kaikkien pelastumisesta. Kirkkoisä Klemens Aleksandrialaisen mukaan Jumala kurittaa kasvatustarkoituksessa vain lyhyen aikaa tuonpuoleisessa. Syntisten sielut puhdistetaan, heidät käännetään oikeaan suuntaan ja he palaavat Jumalan yhteyteen. Kirkkoisä Origeneksen mukaan myös Saatanakin tulee lopulta pelastumaan. Origenes esitti, että helvetti on syntisille ikuinen, mutta historian lopussa sielut palaavat takaisin alkutilaan Jumalan yhteyteen. Origeneksen pelastusmallia kutsutaan nimellä apokatastasis pantoon tai lyhyemmin apokatastasis-oppi. Kirkkoisä Gregorios Nyssalainen seurasi Origeneksen perusajatusta ja ymmärsi helvetin rangaistuksen olevan parantavaa kurittamista, joka kestää kauan mutta ei loputtomasti.Kuula 2006, s. 121–132.

Augustinus hyökkäsi apokatastasis-oppia vastaan rajusti. Hän esitti myöhemmin yleisesti hyväksytyn opin, jonka mukaan kuoleman hetkellä syntisen tahto jäätyy paikoilleen, eikä hän voi enää parantua tai muuttua. Näiden ajatusten pohjalta Konstantinopolin toinen kirkolliskokous hylkäsi Origeneksen ajatukset harhaoppisina. Yleisin perustelu vastustaa kaikkien pelastumista oli käytännöllinen: mikäli ikuinen helvetti poistuisi, moraalilta putoaisi pohja ja kristinuskon harjoittaminen tulisi tarpeettomaksi.Kuula 2006, s. 101–115.

Augustinuksen käsityksiä kehiteltiin edelleen keskiajalla. Välitila hylättiin tarpeettomana ja sielujen arveltiin menevän kuoleman jälkeen välittömästi helvettiin. Samaten rangaistukset jaettiin kahteen lajiin: tulessa kärsimiseen sekä Jumalan läheisyyden puutteeseen. Oppineet pitivät kauheampana rangaistuksena pelastuksen ja Jumalan läsnäolon menettämistä. Sen sijaan kansan parissa saarnaajat maalailivat kuulijakunnalle mieluummin ruumiillisia rangaistuksia. Kirkkoa pidettiin ainoana paikkana, missä sielut olisivat turvassa helvetiltä. Kirkosta erottaminen merkitsi helvetin vaaraa, ja se toimikin papiston aseena kristinuskon moraalia rikkovia, maallisia ruhtinaita ja harhaoppisia vastaan.Kuula 2006, s. 101–115.

Keskiaikaisia oppeja

pienois|pysty|Hieronymus Boschin helvettiä kuvaava maalaus, noin 1490–1516. Keskiajan kristillinen filosofia eli skolastiikka eritteli järjestelmällisesti helvettiä ja kiirastulta. Skolastikot rakensivat kourallisesta Raamatun tekstikohtia yksityiskohtaisen ja kokonaisvaltaisen kuvauksen helvetistä, kiirastulesta ja taivaasta. Rakennelmat pystytettiin antiikin filosofien ja arvostettujen kirkkoisien ajatusten pohjalle.Kuula 2006, s. 115–120.

Filosofi Tuomas Akvinolainen kuvasi hyvin yksityiskohtaisesti helvetin kauhuja. Kadotetut joutuvat liikkumattomaan maanalaiseen helvettiin ruumiillisessa muodossa. Syntiset eivät pysty vuodattamaan kyyneleitä, joten he itkevät mielensä sisällä. Kadotettuja rangaistaan äärimmäisellä kylmällä ja kuumalla. Syntiset eivät saa mukaansa edes hyviä muistoja tuottamaan heille iloa, vaan Jumalan rangaistukset ovat koko ajan mielessä. Kadotetut vihaavat Jumalan heille langettamaa oikeudenmukaista rangaistusta, mutta eivät itse Jumalaa.Kuula 2006, s. 115–120.

Myös kastamattomat lapset joutuvat helvettiin perisyntinsä tähden. Augustinus oli hyvin jyrkkä tästä ja väitti kastamattomina kuolleiden vauvojenkin joutuvan helvettiin. Tuomas oli astetta lievempi ja katsoi, että kastamattomat lapset siirtyvät limbukseen. Siellä ei ole hyvää eikä pahaa. Tämä katolisen kirkon oppi on edelleen voimassa, vaikkakin uudelleenarvioitavana.Kuula 2006, s. 115–120.

Helvetin ohella kirkon oppeihin kuului myös kiirastuli, joka kuitenkin on ilmapiiriltään toiveikkaampi. Helvetin tapaan myös kiirastulessa kärsivät syntiset sielut, mutta eivät ikuisesti, vaan sinne joutuneet pääsevät tietyn ajan kuluttua taivaaseen. Lisäksi he jo kiirastulessa ollessaan saavat maan päältä eläviltä apua messujen, almujen, esirukousten ja hyvien tekojen muodossa. Maanpäällinen apu saattaa lyhentää kiirastulessa vietettyä aikaa.Kuula 2006, s. 133–145. Kiirastuli on sielun viimeinen mahdollisuus vapautua synneistä ja valmistautua kuolemanjälkeiseen elämään taivaassaTerhart & Schulze 2007, s. 56–57..

Oppi kiirastulesta syntyi vähitellen Augustinuksen ajatuksesta, että kaikkia kristittyjä ei ehditä puhdistaa maanpäällisen elämän aikana. Augustinus ei käyttänyt sanaa kiirastuli, vaan puhui puhdistavasta tulesta ja kärsimyksestä. Skolastikot veivät kiirastulen huippuunsa erittelemällä syyllisyyden ja rangaistuksen. Rangaistuksen voi välttää katumuksella. Käytännössä tämä johti syntien tunnustamiseen papille, mikä käytäntö virallistettiin ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1215.Kuula 2006, s. 133–145.

Kiirastuli julistettiin katolisen kirkon viralliseksi opiksi Lyonin toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1274 ja se vahvistettiin vielä Trentonin kirkolliskokouksessa vuosina 1545–1563. Myöhäiskeskiajalla kirkolla uskottiin olevan valta vapauttaa ihminen kokonaan synneistä. Kirkko saattoi jakaa omista taivaassa sijaitsevista hyvien tekojensa varastosta anteeksiantoja ihmisille. Tätä käsitettä nimitettiin aneeksi. Keskiajan loppuvaiheessa ihmiset maksoivat papeille, jotta nämä järjestäisivät yksityismessun tietylle vainajalle. Kiirastuli-oppi oli voimakkaimmillaan 1200–1500-luvuilla.Kuula 2006, s. 133–145.

Danten helvetti