Deminutiivi (myös diminutiivi, latinan verbistä deminuere tai diminuere ’pienentää’) on sananmuoto, yleensä johtamalla muodostettu substantiivi, joka ilmaisee kantasanaansa pienempää kokoa tai määrää (esimerkiksi suomen tyttönen ’pieni tyttö’). Deminutiiveilla ei useinkaan ilmaista pelkästään pientä kokoa vaan joko positiivista (hellittelevää) tai negatiivista (väheksyvää) tunnetta tai suhtautumista.
Deminutiivien merkitys ja käyttö Deminutiivien tehtävä ei usein niinkään ole semanttinen (sanan merkitykseen liittyvä) kuin pragmaattinen ja tilannesidonnainen, ei niinkään yhden sanan merkitystä kuin koko puheaktin tehtävää koskeva. Deminutiiveilla ilmaistaan usein läheisyyttä, tuttavallisuutta tai hellyyttä. Deminutiiveja voidaan käyttää myös tuttavallisina puhuttelumuotoina (esimerkiksi suomen kultaseni, veliseni). On väitetty, että deminutiivijohtimen ja possessiivisuffiksin yhdistelmä on pohjoissaamessa suorastaan kieliopillistumassa vokatiivinpäätteen kaltaiseksi puhuttelumuodon merkitsimeksi: bussážan ’kisuseni’, Linážan ’Linaseni’.
Toisaalta deminutiiveilla voidaan ilmaista säälittelevää, ivallista tai vähättelevää asennetta, kuten esimerkiksi saksankielisessä itävaltalaisessa lehtijutussa, jossa poliitikon kerrotaan kehitelleen ein Visiontscherl ’jonkinlaisen hassun pikku vision’. Lapselle suunnattua puhetta matkivaa deminutiivien käyttöä (diminutivum puerile) voidaan käyttää halveksivan tai alentuvan suhtautumisen ilmaisemiseen. Saksankielisessä kirjallisuudessa tunnetaan esimerkkinä tapaus, jossa oikeusistunnossa liikenneonnettomuuden aiheuttamista käsiteltäessä tuomari kysyy naisautoilijalta, ”käänsittekö te sitä pikku (ohjaus)pyörykäistä (Raderl)”.
Deminutiiveja esiintyy usein lapsille suunnatussa puheessa ilmaisemassa hellittelyä. Tutkimuksissa on todettu, että kielissä, joissa deminutiiveja voidaan säännöllisesti muodostaa, tämä pragmaattinen käyttö väistyy semanttisen (’pienuuden’ merkityksen) tieltä lapsen kasvaessa. Lasten kielessä tai lapsille suunnatussa puheessa saatetaan käyttää deminutiiveja myös siksi, että deminutiivijohdosten taivutus on joskus säännöllisempää ja kieltä omaksuvalle lapselle helpompaa kuin johtamattomien kantasanojen, jotka saattavat edustaa harvinaisia tai epäsäännöllisiä taivutustyyppejä.
Deminutiivit voivat menettää deminutiivisen merkityksensä ja leksikaalistua ilmaisemaan jotakin muuta, tai vaihtoehtoisesti merkitykseltään laajempi johdin voi kehittää myös deminutiivista käyttöä. Esimerkiksi italian -in-suffiksilla muodostetaan normaalisti deminutiiveja (naso ’nenä’ → nasino ’pikku nenä, nenukka’), mutta sanasta casa ’talo’ muodostettu casino ei tarkoita ’pientä taloa’ vaan ’ilotaloa, bordellia’. Deminutiivijohdoksien kaltaisia ovat usein leksikaalistuneet pienten olioiden (eläinten tai niiden poikasten, pienten kasvien) tai esineiden nimitykset, esimerkiksi tšekin zvoneček tai italian campanella ’kissankello’ (”kellonen”), tšekin mlýnek tai italian macinino ’kahvimylly’ (”pikku mylly, pikku kone”). Vastaavantapaisia deminutiivisuutensa menettäneitä esimerkkejä ovat suomen neulanen ’havupuun lehti’ ja poikanen ’eläimen jälkeläinen’, jotka eivät merkitse pelkästään ’pientä neulaa’ tai ’pientä poikaa’, tai pääskynen, leivonen ja kyyhkynen, jotka ovat linnunnimien pääsky, leivo ja kyyhky neutraaleja rinnakkaismuotoja.
Deminutiivien muodostus Joissakin kielissä deminutiivien muodostus on rekursiivista, eli deminutiivijohdin voidaan liittää sanaan useaan kertaan. Näin esimerkiksi bulgariassa: dete ’lapsi’ → detentse ’pikku lapsi, lapsonen’ → detentsentse ’ihan pieni lapsonen’. Useissa kielissä deminutiiveissa esiintyy tyypillisesti pienuuteen viittaavaa äännesymboliikkaa: liudentuneita konsonantteja, suppeita ja etuvokaaleja kuten i, toonikielissä korkeaa sävelkorkoa.
Deminutiivijohdokset ovat usein substantiiveja, mutta on kieliä, joissa samalla tavalla voidaan johtaa deminutiiveja myös adjektiiveista tai verbeistä. Salish-kieliin kuuluvassa halkomelemin kielessä, jota on puhuttu Kanadan ja Yhdysvaltain rajoilla Tyynenmeren rannikolla, deminutiivit muodostetaan reduplikaation avulla, toistamalla ensimmäinen tavu (q’a:mi ’tyttö’ → q’á-q’emi ’tyttönen’), ja samaa tekniikkaa voidaan soveltaa myös verbeihin (lhí:m ’poimia’ → lhi-lhi:m ’poimia vähäsen’) tai adjektiiveihin (p’eq’ ’valkoinen’ → p’í-p’eq’ ’valkeahko’). Mansin kielen deminutiivisuffikseja -kwe- ja -riś- voidaan käyttää myös verbien taivutuksessa (tätä on nimitetty ”prekatiivi-” tai ”hypokoristiseksi konjugaatioksi”), esimerkiksi akwēkw, wāγ-tāl pat-ǝm-riś-ǝn ’mummo, oletpa sinä väsynyt’ [”voimattomaksi tulit-raukka-sinä”]. Adverbeista muodostetaan deminutiivijohdannaisia useissa kielissä, esimerkiksi latinassa (saepe ’usein’ → saepi-cul-e), espanjassa (ahora ’nyt’ → ahor-it-a) tai italiassa (presto ’nopeasti’ → prest-in-o).
Deminutiivit ja muu evaluatiivinen morfologia Varsinaiset deminutiivit voidaan pitää erillään hypokorismeista eli erisnimien lempinimi- tai kutsumanimimuodoista (esimerkiksi englannin John → Johnny, italian Giovanni → Gianni, Giannino, Nino, suomen Heikki → Hese). Hypokorismeilla on paljon yhteistä deminutiivien kanssa, mutta niiden levikki maailman kielissä vaikuttaa olevan laajempi kuin varsinaisten deminutiivien, ja niitä muodostetaan muutenkin kuin säännöllisesti johtimien avulla johtamalla.
Samoin deminutiivien kanssa niputetaan toisinaan yhteen hoivakielen sanat. Ne eroavat varsinaisista deminutiiveista siinä, että niitä ei ole muodostettu säännöllisesti johtamalla vaan ääntämystä yksinkertaistamalla, esimerkiksi sanavartaloa typistämällä, äänteitä poistamalla tai korvaamalla (silmä → simmu, kipeä → pipi, polttaa → poppaa).
Deminutiivin vastakohta on augmentatiivi, muoto, jolla ilmaistaan erityisen suurta kokoa (esim. espanjan sillón ’nojatuoli’ sanasta silla ’tuoli’). Augmentatiivijohdoksia esiintyy esimerkiksi romaanisissa kielissä ja japanissa sekä venäjässä. Laajemmin deminutiivien muodostus voidaan nähdä osana evaluatiivista eli arvioita ja asenteita ilmaisevaa morfologiaa, yhdessä augmentatiivien sekä esimerkiksi pejoratiivien eli halventavaa tai paheksuvaa asennetta ilmaisevien johdosten kanssa.
Deminutiivit maailman kielissä Grambank-tietokannan mukaan produktiivista (eli jatkuvasti uusia muodosteita synnyttävää) deminutiivien muodostusta on tietokannassa kuvatuista kielistä 661:ssä, 813 kielessä tällaista ei ole, ja 720 kielen osalta tiedot puuttuvat. Grambankiin otetuista Euroopan kielistä lähes kaikissa on tällainen säännöllinen deminutiivien muodostus, selvästi deminutiivittomiksi on merkitty vain ruotsi, fääri ja liivi.
Suomi On kyseenalaista, onko suomen kielessä säännöllistä, produktiivista deminutiivien muodostusta. Tutkimuskirjallisuudessa deminutiivijohtimiksi on luokiteltu useita johtimia, joilla voi olla affektinen (puhujan tunteisiin tai asennoitumiseen liittyvä) merkitys mutta jotka eivät ole kovin produktiivisia vaan esiintyvät vain muutamissa sanoissa. Ei myöskään ole selvää, onko affektisuus kaikissa näissä välttämättä ”pienentävää” tai ”hellittelevää”. Tällaisia johtimia ovat esimerkiksi -re (kumpare, lampare, kokkare), -ikka tai -ukka (hanikka, mötikkä, nulikka, perukka, pussukka), -kko (lammikko, kepakko, miekkonen), -isko, -iska ja -uska (horisko, rötiskä, läpyskä), -li(ini) (paituli, äityli, laiheliini), -ula, -ura, -elo, -ero (nappula, rimpula, häkkyrä, kuikelo, nynnerö), -o, -u (jänö, nenu, poju). Joillain näistä johdoksista ei ole selvää kantasanaa vaan perusvartalona on äännesymbolinen aines, ja joillakin johtimilla on myös ei-affektista ja ei-deminutiivista käyttöä. Esimerkiksi -kko muodostaa myös neutraaleja kollektiivisanoja (aallokko, pensaikko) tai kuuluvuussuhdetta ilmaisevia johdoksia (älykkö, karjakko).
Toisinaan deminutiivijohtimeksi mainittu -ke esiintyy paitsi affektisissa (rohjake, niljake) myös lukuisissa 1800-luvun lopulta lähtien luoduissa uudissanoissa, eikä sen ydinmerkitys ole ’pienuus’ vaan ’jonkin kaltaisuus’: ruusuke ei ole ’pieni ruusu’ vaan ’ruusua muistuttava esine’, korvake ei ole ’pieni korva’ vaan ’korvan kaltainen osa’.
Selvimmin deminutiivinen johdin on -(i)nen (kirjanen, palanen, kupponen, lapsonen, oravainen, ihanainen), jolla kuitenkin on muitakin merkityksiä ja tehtäviä. Deminutiivinen on myös -ut, joka esiintyy lähinnä vanhassa runokielessä (päivyen auer ja yöhyen usma; vuottavi poiuttaan) sekä muutamissa neutraalistuneissa substantiiveissa (neitsyt, tiehyt) ja adjektiiveissa (ehyt, kevyt, ohut, lyhyt).
Deminutiivisuudelle sukua on slangisanojen johtaminen, johon voi liittyä affektisuutta, niin että slangijohdoksia ei voi täysin pitää erillään affektisista johdoksista. Tämä johtaminen ei muuta sanan varsinaista merkitystä, ja siihen kuuluu yleensä kantasanan vartalon typistämistä ja muuntelua: kylpyhuone → kylppäri, roskakori → roskis, limonadi → limu, limsa, materiaali → matsku, remontti → remppa.
Viro Viron kielessä deminutiiveja muodostetaan produktiivisesti johtimella -ke(ne). Johtimen jälkiosa -ne jää nominatiivissa usein pois, mutta muut sijamuodot muodostetaan -ne-johdosten tapaan: talleke ’karitsainen’: genetiivi tallekese. Viron -ke(ne)-johdokset ilmaisevat tyypillisesti joko positiivista, hellittelevää suhtautumista (näin etenkin elävien olentojen nimityksistä muodostetut: emake ’äitikulta, äityli’, linnuke ’lintunen’, kassike ’kisu’, koerake ’hauva’) tai pientä kokoa ja vähäistä merkitystä (näin etenkin elottomien esineiden nimityksistä muodostetut: lauake ’pieni pöytä’, majake ’pikku talo, mökkeröinen’, raamatuke ’kirjanen, pieni kirja’, tänavake ’pikku katu’, soovike ’vähäinen pikku toivomus’). Varsinkin elottomien esineiden nimitysten yhteydessä deminutiivisuus voi ilmentää myös väheksyntää tai vähättelyä: tal on seni ilmunud vaid paar raamatukest ’häneltä on tähän mennessä ilmestynyt vain pari vähäistä kirjaa’.
Voimakkaammin affektinen ja erityisesti hoivakielelle tyypillinen deminutiivijohdin on -u: poisu ~ poju ’pikkupoika, poju’, kiisu ’kisu’, (kutsikas ’koiranpentu’ →) kutsu ’hauveli’, kätu ’känny, pikku kätönen’.
Saksa Saksan yleiskielessä deminutiiveja muodostetaan johtimilla -chen ja -lein, joihin usein liittyy umlaut eli kantasanan vokaalin vaihtuminen etiseksi: Mutter ’äiti’ → Mütterchen ’äitikulta’, Blatt ’lehti’ → Blättlein ’lehtinen’. Etenkin hoivakielessä ja hypokorismien muodostuksessa esiintyy myös -i: Mutter → Mutti ’äiti, äiskä’.
Murteittain saksalaisen kielialueen eteläosassa suositaan johtimia -l, -le, -li tai -erl, jotka voivat esiintyä myös rinnakkain eri vivahteita ilmaisemassa. 1990-luvulla tehdyssä tutkimuksessa wieniläisten vastaajien mielestä Hüttl (sanasta Hütte ’mökki, koppi’) sopi kuvaamaan hataraa ja huonosti kyhättyä koirankoppia, kunnollinen ja mukava pieni koirankoppi taas olisi paremminkin Hütterl. Johdin -chen mielletään näiden rinnalla selvimmin yleiskieliseksi.
Hollannin kieli Pääte on yleensä muotoa -je, tje, -pje, -etje, -kje. Muodot -ke, eke, -ske, -ie ovat myös mahdollisia, mutta niitä ei käytetä kirjakielessä. Brood ⇒ Broodje (leipä) Huis ⇒ Huisje (talo) Kop ⇒ Kopje (kuppi) Tas ⇒ tasje (lautanen) Kaart ⇒ kaartje (kortti)
Latinan kieli
Pääte on yleensä muotoa -culus/-cula/-culum, -ulus/-ula/-ulum, -olus/-ola/-olum tai -ellus/-ella/-ellum. Esimerkkejä: mus ⇒ musculus (hiiri) homo ⇒ homunculus (ihminen) malleus ⇒ malleolus (vasara) liber ⇒ libellus (kirja)
Englannin kieli
Päätteet ovat yleensä muotoa -let, -ling, -ette tai -y. leaf (lehti) ⇒ leaflet (esite, lentolehtinen) book (kirja) ⇒ booklet (kirjanen, vihkonen) pig (sika) ⇒ piglet (porsas) duck (ankka) ⇒ duckling (ankanpoikanen) disk (levy) ⇒ diskette (levyke) dog (koira) ⇒ doggy (hauva)
Espanjan kieli
Espanjassa deminutiivi muodostetaan -ito/-ita, -illo/-illa tai -cito/-cita -päätteillä. novo ⇒ noviecito Paco ⇒ Paquito Juana ⇒ Juanita torta ⇒ tortilla
Venäjän kieli Deminutiiveja дева (neito) ⇒ девочка (pikkutyttö) ⇒ девчонка (tyttö), девушка (neiti) стол (pöytä) ⇒ столик (pikkupöytä, myös pöytä)