Samastuminen (myös samaistuminen ja samastus) eli identifikaatio on tunne tai kokemus yhteen kuulumisesta esimerkiksi saman alkuperän, olemuksen tai päämäärän vuoksi. Se on sekä arkikielinen ilmaisu että psykologian, psykoanalyysin, retoriikan ja taiteidentutkimuksen alojen käsite.
Sana johtuu latinan kielen sanasta identificare eli tunnistaa tai idem eli sama. Suomen kielessä sanasta on käytössä kaksi eri muotoa, joista yleisesti i:töntä muotoa samastua on pidetty suositeltavampana. Kumpikin on kuitenkin suomen kielen lautakunnan mukaan perusteltavissa ja hyväksyttävissä.
Samastumisilmiö kiinnitti jo antiikin filosofien huomion epiikan ja draaman yhteydessä. Ranskan kielessä vastaava käsite on alkanut esiintyä 1640-luvulta alkaen, jolloin sillä tarkoitettiin jonkin asian tunnistamista, osoittamista tai muovaamista samaksi jonkin toisen asian kanssa. 1800-luvun alkupuolelta käsite löytyy ainakin englantilaisrunoilija Percy Byshe Shelleyn käyttämänä.
Samastuminen retoriikassa Retoriikassa eli puhetaidossa, kuten keskustellessa tai esimerkiksi puheissa, samastumista voidaan käyttää retorisena keinona. Se on yksi retorisen vaikuttamisen keskeisistä välineistä. Esimerkiksi poliitikko voi kertoa jakavansa äänestäjäryhmän kanssa samanlaisen taustan. Identifikaatio on välttämätön yhteisöllisen identiteetin ja sisäryhmän (me) muodostamiseksi, mutta samalla sen avulla luodaan vastakkainasetteluja erottautumalla muista (he).
Samastuminen psykoanalyysissa
Sigmund Freud oli vuonna 1921 ensimmäisiä, jotka käyttivät käsitettä samastuminen sen nykyisessä psykologisessa merkityksessä.S. Freud 2010, s. 67–. Freudin mukaan samastuksessa ”yksilön ego pyrkii mukautumaan jonkin toisen egon kaltaiseksi, toimimaan sen tavoin, jäljittelemään sitä ja tavallaan ottamaan sen sisäänsä”.S. Freud 1964, s. 460–461. Suomennosta muutettu. Samastuminen on varhaislapsuuden tärkeimpiä objektisuhteen muotoja; se on myös varhaisin ja alkuperäisin tunnesitoutumismuoto sekä tärkeä oppimisen ja henkisen kasvun keino.
Samastuminen voi kohdistua paitsi ihmisiin myös muihin ulkomaailman objekteihin; riittää että asianosainen voi ”olla objektin kaltainen siinä ja siinä asiassa”Tähkä 1988, s. 30; ks. myös S. Freud 2010, s. 67–68. Vihattuunkin objektiin voidaan samastua, sillä näin päästään osalliseksi sen voimasta.Niin sanotusta hyökkääjään samastumisesta ks. A. Freud 1969, s. 84–; Hautamäki 1988, s. 86–. Yliminän muodostumiselle taas on edellytyksenä, että lapsi samastuu vanhempiensa kieltäviin, rajoittaviin ja moraalisiin puoliin.Tähkä 1988, s. 38.
Freudin mukaan samastus on tapahtuma, jossa minä pyrkii suuntaamaan viettipohjan (id) libidovarausta itseensä. ”Ehkä samastuminen on yleensäkin edellytyksenä sille, että id luopuu kohteistaan”, hän arvioi.S. Freud 1993, s. 139. Kun eroottinen kohteenvalinta korvataan minän muuntumisella, minä pystyy siten hallitsemaan viettipohjaa. Ensi sijassa ilmiötä esiintyy silloin kun rakkauden kohde on menetetty tai sitä on muutoin vaikea saavuttaa (tältä osin kyseeseen tullevat myös kuvitteelliset hahmot).
Freud jakoi samastumisen kolmeen osaan. Ensisijainen samastus on varhaisin muoto, ja se sijoittuu aikaan, jolloin lapsella ei vielä ole käsitystä minän ja ulkomaailman välisistä rajoista. Ensivuoroisen samastuksen perustana on tunnesuhde objektiin, yleensä äitiin. Toisvuoroinen samastus tarkoittaa sitä, että yksilö samastuu esimerkiksi menetettyyn rakkauden kohteeseen tai vihattuun objektiin. Kolmanneksi yksilö voi samastua johonkuhun toiseen ihmiseen jonkin yhteisen ominaisuuden perusteella; samastuksen ei tarvitse olla seksuaalisesti tai aggressiivisesti latautunutta.S. Freud 2010, s. 70–72.
Samastuksen käsitettä on kehittänyt ja selventänyt Roy Schafer.Schafer 1968. Hän erottaa samastuksen ja sisällytyksen (introjektion). Samastus ja sisällytys ovat sisäistämisen eli internalisaation alalajeja. Samastuksessa yksilö saa kohteen itselleen sulautumalla siihen (sen edustukseen) ja omaksumalla sen käytösmuotoja. Sisällytyksessä jonkin kohteen piirteet sijaitsevat yksilön sisällä mutta niitä ei koeta osaksi psyykkistä itseä. Sisällytys on primaariprosessuaalinen kohde-edustus (objektirepresentaatio). Sisällytys muistuttaa ulkoista, erillistä kohdetta sikäli, että sisällytystä tuntuu mahdolliselta hallita ja sitä koetetaan hallita niin kuin ulkoista kohdetta. Mielessä kuviteltu musiikki, joka vaikuttaa ruumiiseen samoin, joskin lievemmin, kuin todellisuudessa soiva musiikki, sekä musiikki, joka pyörii itsepintaisesti mielessä ("korvamato"), tarjoavat esimerkkejä sisällytyksistä. Tuollaisia sisällytyksiä ei voi paeta, vaan ne seuraavat mukana niin kuin Kuu kulkijaa.Mts. 127.
Robert H. Koffin mukaan samastuksessa on: viettitalouden kannalta kyse siitä, että libidoa pyritään säästämään suuntaamalla sitä ulkoisen kohteen sijasta sisäiseen kohteeseen, rakenteellisesti'''siitä, että minästä tai yliminästä pyritään löytämään piirteitä, jotka muistuttavat ulkoista kohdetta tai sen vastakohtaa, dynaamisesti siitä, että ulkoisesta objektista joudutaan luopumaan. Samastuksen osatekijöitä ovat muun muassa jäljittely, sulauttaminen, sisäistäminen, omien vaikuttimien ja käytösmallien muokkaaminen ja oppiminen.Koff 1961. Ks. myös Schafer 1968, s. 140–180.
Samastus on välitöntä, ja se tapahtuu siinä paikassa ja perustuu havaintoon. Mallista oppiminen ja jäljittely on samastuksen tulosta, ei samastumista sinänsä. Samastuminen on pääosin tiedostumatonta, mutta siihen saattaa sisältyä esitietoisia ja tietoisia osatekijöitä.
Psykoanalyysissa samastuminen voidaan jakaa kahteen vaiheeseen: ensivuoroinen samastuminen sijoittuu oidipaalikehitykseen, ja sen mukana persoonallisuus muodostuu; toisvuoroiset samastukset perustuvat ensivuoroisiin eivätkä ole yhtä mullistavia eivätkä pysyviä.
Samastus on keskeisellä sijalla lapsuudessa ja nuoruudessa — egoa on sanottu tiivistymäksi ”kaikista ihmisen kehitysvuosinaan suorittamista samaistuksista”.Tähkä 1988, s. 47. Samastuksen merkitys vähenee iän mukana, oidipaalikehityksen ratkettua, ja jos yksilö aikuisiällä koettaa luopua omasta identiteetistään ja asettua toisen asemaan ja kokea viettityydytystä tämän kautta, silloin on puhuttava regressiivisestä ja patologisesta samastuksesta. Aikuisiällä samastuminen on pääasiassa ”väliaikaista, kontrolloitua ja egon palveluksessa tapahtuvaa”Mts. 175, eikä siinä koeteta saada viettityydytystä vaan pyritään saamaan eläytymispohjaista tietoa toisesta ihmisestä ja ymmärtämään häntä.
Samastuminen taiteidentutkimuksessa Taiteen, kuten kirjallisuuden ja elokuvan, vastaanotossa samastuminen on tilapäistä, ja se kohdistuu teoksen henkilöhahmoihin.
Samastumisen muotoja on kirjallisuuden reseption osalta eritellyt Hans Robert Jauss.Jauss 1982, s. 244–292. Hän erottaa viisi tapaa, joilla lukijan ja päähenkilön vuorovaikutus toteutuu kirjallisuuden vastaanotossa, ja niitä voidaan tietyiltä osin soveltaa myös musiikin vastaanoton tarkasteluun.
Assosiatiivinen samastuminen tarkoittaa tilanteita, joissa vastaanottajain ja esiintyjäin välinen erottelu katoaa. Tätä esiintyy erityisesti rituaaleissa, joihin yleisö osallistuu, esimerkiksi jumalanpalveluksessa: seurakuntalaiset eivät ole yleisöä, vaan he osallistuvat rituaaliin aktiivisesti (vuorolaulu ym.). Assosiatiivinen samastuminen ilmenee myös leikeissä, kun osallistujan on voitava asettua toisten asemaan ja hän voi joutua milloin rosvoksi, milloin poliisiksi, ja liikenteessä, kun yksilö on välillä ensinajo-oikeutettu ja välillä väistämisvelvollinen. Peleissä ja leikeissä yksilö sisäistää toisten asennoitumisia, ja tässä piilee pelien sosiaalistava vaikutus: yksilöstä voi tulla subjekti itselleen vasta kun hänestä on ensin tullut objekti itselleen. Ihaileva samastuminen tarkoittaa esikuvan täydellisyyden aikaansaamaa esteettistä asennoitumista, johon ei uutuuden katoaminen vaikuta. Ihailu muuttuu samastumiseksi vasta etääntymisen myötä, kun ihailun kohdetta tutkistellaan ja häneltä omaksutaan asenteita. Ihaileva samastuminen voi olla todellisuuspakoista (esimerkiksi James Bond). Myötätuntoisessa samastumisessa luovutaan ihailuun liittyvästä etäisyydestä ja koetaan yhteenkuuluvuutta kärsivän sankarin kanssa. Siinä missä täydellinen sankari on tavoittamaton esikuva ja haaveilun kohde, voidaan epätäydelliseen, arkipäiväiseen päähenkilöön samastua, koska hän on ”meidän kokoamme” ja voimme nähdä hänessä omat mahdollisuutemme ja puutteemme ja tuntea solidaarisuutta (rivimuusikot). Täydellisen sankarin ei tarvitse muuttua, mutta epätäydellisen päähenkilön kehitys (esimerkiksi Star Trekin Datan pyrkimys inhimillisyyteen) voi toimia mallina ja sijoituskohteena omalle kilvoittelulle. Katarttinen samastuminen liittyy Aristoteleen kuvaamaan prosessiin, jossa draaman katsoja asetetaan kärsivän sankarin asemaan ja traaginen järkytys tai koominen kevennys johtaa tunteiden puhdistumiseen.Aristoteles 1982. Katharsis-elämys vapauttaa yksilön moraaliseen pohdiskeluun, ja tähän samastumislajiin on liitetty moraalifilosofisia merkityksiä: yksilöä on kasvatettava itsenäiseen ja julkiseen harkintaan, vapaaksi vaikkapa kirkon oikeaoppisuudesta. Ironinen samastuminen tarkoittaa samastumismahdollisuuden epäämistä tai ironisoimista. Ironisten samastumisten avulla pyritään kumoamaan yleisön toivekuvitelmia ja sysäämään sitä ajattelemattomasta tilasta esteettiseen ja moraaliseen pohdintaan, paljastamaan tiedostumattomia odotuksia ja pelisääntöjä ja vaihtoehtoisia tulkintoja. Voidaan käyttää metafiktiivisyyttä (Jaakko fatalisti, Tristram Shandy), tai vastaanottajan odotuksia voidaan pettää niin että hän joutuu vastakkain niiden kanssa.
Kaikki samastuminen ei kumpua ihailusta eikä jäljittelystä, vaan pelkkä ihmisen läsnäolo johtaa väistämättä siihen, että toinen suhteuttaa itsensä tiedostamattaan hänen asemaansa ja tilanteeseensa.Vrt. S. Freud 1954, s. 48. Tunteet ovat tarttuvia, ja tähän voi olla useita syitä: joudumme joka tapauksessa konstruoimaan itse toisen ihmisen tunteet niistä merkeistä, joita havaitsemme; aivotutkijoiden havaitsemat peilisolut matkivat automaattisesti toisten käytöstä ja näin tuovat heidät psyykeemme.Barrett–Dunbar–Lycett 2002, s. 331–334; Modell 2003, s. 183–192. Peilisolut mahdollistavat myös empatian: paitsi että aivomme matkivat toisen toimintaa, tunnemme (tiedostamattamme) sen, mitä hänelle tapahtuu. Empatian juuret ovat ruumiissa.
Taiteen vastaanoton yhteydessä samastumisella on tietty kulkunsa, joka voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen: Projektiossa eli sijoittamisessa minän osia sijoitetaan ulkomaailman kohteeseen. Taiteen vastaanoton yhteydessä tämä on luonteeltaan narsistista ja väliaikaista. Kohteeseen voidaan sijoittaa paitsi egon osia myös haluamme tai kuva itsestämme sellaisena kuin toivomme tai pelkäämme olevamme. Taideteoksista tulee näin siirtymäkohteiden eli transitio-objektien leikkikenttä, joka sijaitsee puhtaasti objektiivisen ja puhtaasti subjektiivisen maailman rajalla. Taiteen ulkopuolella tuommoiset narsistiset projektiot olisivat patologisia, sillä niiden avulla tyydytämme lapsenomaisia ja mahdottomia toiveita. Samastuminen päättyy teoksen loputtua: meidän on palattava todellisuuteen ja tultava toimeen todellisten kohteiden kanssa — esimerkiksi ”todellisen isämme kanssa, vaikka hän onkin paskiainen, sen jälkeen kun olimme sijoittaneet kapteeni Koukkuun vihan, jota häntä kohtaan tunnemme, ja panneet kapteenin kävelemään pitkin lankkua”.Earl 1986, s. 87. Kuvitteelliseen maailmaan ei voi jäädä pysyvästi, niin miellyttävää kuin se olisikin.