Herne eli satoherne (Lathyrus oleraceus) on hernekasvien heimoon kuuluva ikivanha viljelyskasvi. Sitä viljellään sekä ihmisravinnoksi että rehuksi. Siitä käytetään ravinnoksi yleensä siemenet, mutta joidenkin hernelajikkeiden palotkin ovat syötäviä.
Erilaisia herneitä Herneestä on olemassa monia muunnoksia, jotka vakiintuneesti jaetaan kahteen pääryhmään, tarhaherneisiin (Pisum sativum var. sativum) ja peltoherneisiin (Pisum sativum var. arvense). Peltoherneen kukat ovat punaisenkirjavat ja pienehköt, siemenet tuleentuneina ruskehtavat tai harmaat. Tarhaherneen kukat ovat valkoiset, siemenet vihreät tai keltaiset. Nykyään nämä vanhat nimitykset eivät kuitenkaan enää täysin vastaa käyttömuotoa, sillä esimerkiksi Suomessa viljellään lähes yksinomaan tarhahernettä sekä puutarha- että peltokasvina..
Tarhaherneitä on edelleen monia tyyppejä, kuten silpo-, silpoydin-, taitto- ja sokeriherne.
Silpo- ja silpoydinherneiden palossa on niin sitkeä kalvo, ettei sitä voi syödä. Sokeri- ja taittoherneen palko on murea. Taittoherneen mehukas palko on parhaimmillaan siementen ollessa litteitä ja keskenkasvuisia.
Monet hernelajikkeet eroavat toisistaan selvästi myös lehtiensä osalta. Alkuperäisin on lehti, jonka tyvessä on kaksi korvaketta, sitten pareittain lehdyköitä ja kärjessä kärhet, joiden avulla kasvi voi ottaa tukea jostakin. Monilla lajikkeilla, joita sanotaan puolilehdettömiksi, ovat kuitenkin lehdykät muuttuneet kärhiksi, ja joiltakin, lehdettömillä lajikkeilla myös korvakkeet ovat surkastuneet. Kärhissäkin on lehtivihreää, joten ne pystyvät yhteyttämään.
Vaikka herneen kukat ovat varsin näyttäviä, vain harvat hyönteiset voivat pölyttää niitä, ja herne on lähes täysin itsepölytteinen kasvi. Tästä syystä sen toisistaan selvästi poikkeavat tyypit ovat varsin pysyviä. Monet herneen näkyvät ominaisuudet johtuvat vain yhdestä geenistä, minkä ansioista Gregor Mendelin onnistui selvittää perinnöllisyyden perusasiat jo 1800-luvulla juuri herneillä tekemillään kokeilla.
Herneen vihreä siemen muuttuu tuleentuessa vaaleankellertäväksi, jolloin sen maku muuttuu hyvin miedoksi. Tuleentuneita herneitä käytetään lihankorvikkeiden valmistukseen ja myös hernekeittoon.
Herneistä valmistetaan muun muassa hernekeittoa. Silpoydinherneitä käytetään enimmäkseen tuleentumattomina, ja niitä viljellään runsaasti pakasteherneiksi.
Hernerouhe on valmistettu kuorituista, kuivatuista herneistä.http://www.arolanluomu.fi/palkokasvit-ja-viljat/hernerouhe Hernerouheessa on 21 prosenttia proteiinia. Liotettua hernerouhetta käytetään monenlaisten ruokien lisänä.http://www.iltasanomat.fi/ruokala/ajankohtaista/art-2000000680233.html
Tärkeimmät tuotantoalueet
Hernettä viljellään etupäässä pohjoisen pallonpuoliskon subtrooppisella ja lauhkealla vyöhykkeellä. Kuivien herneiden tärkeimmät tuottajamaat ovat Ranska, Ukraina, Venäjä, Kiina ja Kanada, vihreitä herneitä viljellään varsinkin Yhdysvalloissa ja laajalti Euroopassa. Suomessa hernettä viljellään pääasiassa linjan Pori-Tampere-Kotka lounaispuolella.
Viljelyhistoria
Herne kuuluu papujen ohella palkoviljoihin. Kasvi on peräisin Lähi-idästä, jossa hernettä on syöty tiettävästi jo 7500 eaa. Vanhimmista löydöistä on kuitenkin vaikea päätellä, onko kyseessä viljelty vai villi herne. Keskiaikaisen oppineen Platinan mukaan herne on härkäpapua "vähemmän haitallinen". Platina saattoi viitata tällä härkäpavun sisältämiin antiravinteisiin.Faba Bean Processing: Thermal and Non-Thermal Processing on Chemical, Antinutritional Factors, and Pharmacological Properties. https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC10383711/
Arkeologit ovat kaivauksissa löytäneet merkkejä siitä, että hernettä olisi kasvatettu jo esihistoriallisena aikana Suomessa. Suomessa viljeltiin ja syötiin aikaisemmin ruskeankirjavaa hernettä, jota sittemmin on nimitetty rehuherneeksi (Pisum sativum var. arvense). Sen maku on nykyisiin ruokaherneisiin verrattuna varsin kitkerä.
Tuholaiset ja niiden torjunta
Herneenviljelyssä tuholaisista on suurta haittaa ja Suomen oloissa hernekääriäisen (Cydia nigricana) toukat tuhoavat osan sadosta, jollei torjunta-aineita käytetä. Muita herneen tuholaisia ovat herneripsiäinen (Kakothrips pisivorus), hernekirva (Acyrthosiphon pisum), hernepiilokas (Bruchus pisorum) ja hernekärsäkkäät (Sitona). Luomuviljelyssä tuhoja voidaan vähentää esimerkiksi seosviljelyllä ja alueellisella viljelykierrolla.
Ravintoarvot ja terveysvaikutukset Vuonna 2021 julkaistussa laajassa tieteellisten tutkimusten yhteenvedossa havaittiin, ettei herneiden syönti edistä terveyttä. Tutkijat pitivät herneiden runsasta tärkkelyspitoisuutta todennäköisenä selityksenä tälle.
Herne sisältää runsaasti B₁-vitamiinia eli tiamiinia. Siinä on myös jonkin verran C-vitamiinia. Herneen proteiinipitoisuus vaihtelee välillä 6–10 ja hiilihydraattipitoisuus välillä 10-16. Rasvaa herneissä on alle prosentin.
Oheisessa taulukossa on vertailtu porkkanan, herneen, appelsiinin, ruisleivän ja mansikan ravintoarvoja.
+Ravintoarvoja per 100 g Porkkana Herne Appelsiini Ruisleipä Mansikka Proteiineja 0,6 g 5,1 g 0,6 g 6,7 g 0,5 g Rasvaa 0,2 g 1g 0,3 g 1,4 g 0,2 g Hiilihydraatteja 5,6 g 9,4 g 40,7 g 43,4 g 8,4 g B1-vitamiinia 0,07 mg 0,35 mg ? ? ? B2-vitamiinia 0,07 mg 0,18 mg ? ? ? C-vitamiinia 6,5 mg 20 mg 51 mg 0 mg 60 mg Rautaa 0,5 mg 0,2 mg 3,7 mg 0,5 mg 2,0 mg
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla Fineli: herne
Puutarha.net: Herneen ja pavun taudit ja tuholaiset Centre for Agriculture and Biosciences International (CABI): Pisum sativum (pea)
Luokka:Nätkelmät Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit