upright|pienoiskuva|Kansalaisjoukko vastaanottamassa kotiin palaavia K. J. Ståhlbergia ja Ester Ståhlbergia Helsingin rautatieasemalla kyydityksen jälkeen 16. lokakuuta 1930. K. J. Ståhlbergin kyyditys oli Lapuan liikettä lähellä olleiden oikeistoaktivistien ja sotilashenkilöiden 14. lokakuuta 1930 järjestämä sieppaus eli kyyditys, joka kohdistui entiseen Suomen tasavallan presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergiin. Ståhlberg ja tämän vaimo Ester kuljetettiin vastoin heidän tahtoansa Kulosaaresta Joensuuhun, missä sieppaajat päästivät heidät vapaaksi. Tapaus oli Lapuan liikkeelle poliittinen ja moraalinen tappio, mutta jo ennen sitä liike oli menettänyt suosiotaan.
Kyyditykseen johtaneet toimet lähtivät ilmeisesti liikkeelle jääkärieverstiluutnantti Eero Kuussaaren Mikko Jaskarille antamasta käskystä. Ståhlbergin kyyditys ei varsinaisesti tullut yllätyksenä, sillä oikeistolehdissä oli propagoitu voimakkaasti oikeistoaktivismia vastustanutta Ståhlbergia vastaan. Etsivän keskuspoliisin mukaan kyyditystä olisi valmisteltu vuoden ajan. Ståhlbergit jätettiin Joensuuhun, josta olisi alkuperäissuunnitelman mukaan pitänyt olla jatkoyhteys. Ståhlbergit palasivat Helsinkiin 16. lokakuuta. Heitä vastaanottamaan tuli jopa 10 000 henkeä.
Vaikka Lapuan liikkeen julkisuuskuva sai entisen presidentin kyydityksestä valtavan tahran, se onnistui keskeisemmässä tavoitteessaan, sillä kommunistilait hyväksyttiin 11. marraskuuta. Kuussaaren esimiehenä toimineen kenraali Martti Walleniuksen sotilasura tuhoutui tapauksen seurauksena. Hänet vapautettiin kuitenkin syytteistä korkeimmassa oikeudessa. Kuussaari sai vuoden vankeutta ja kyydityskäskyn välittänyt Jaskari vuoden ja kuusi kuukautta vankeutta.
Tausta pienoiskuva|Talonpoikaismarssi Senaatintorilla, Lapuan liikkeen voimannäyttö heinäkuussa 1930 Presidentti Ståhlbergin kyydityksen laajempi poliittinen konteksti oli Suomessa 1930-luvun alussa vallinnut oikeistoradikalismi. Maassa vaikutti monia oikeistolaisia järjestöjä, muun muassa Suomen Lukko, Vientirauha, Itsenäisyyden liitto, Vapaussodan Rintamamiesten Liitto ja suurimpana Lapuan liike, johon viitattiin myös yleisesti kansanliikkeenä. Liikkeitä yhdisti vaihtelevassa määrin nationalismi, kommunisminvastaisuus, venäläisvastaisuus ja autoritarismi.Siltala 1985, s. 31–50.
Erityisesti antikommunistisia tavoitteitaan, kommunististen liikkeiden kieltämistä sekä kommunistien julkisista viroista poistamista ajaessaan Lapuan liike turvautui keväästä 1930 alkaen ulkoparlamentaarisiin ja laittomiin keinoihin. Kommunistisen Työn Ääni -lehden paino tuhottiin maaliskuussa, ja tapauksen tutkimuksen sekä oikeudenkäynnin yhteydessä esiintyi mielenilmauksia, uhkailua ja väkivallantekoja. Liikkeen varsinaiseksi tavaramerkiksi muodostuivat kuitenkin vapusta 1930 lähtien muilutukset: kommunisteiksi tai heidän myötäilijöikseen miellettyjä henkilöitä kaapattiin automatkoille, joiden aikana heitä pahoinpideltiin ja nöyryytettiin. Matkan päätteeksi uhrit jätettiin milloin minnekin, äärimmäisissä tapauksissa itärajalle.Vares, Uola & Majander 2006, s. 196–200.
Kesäkuussa 1930 ulkoparlamentaarinen painostus oli kasvanut niin voimakkaaksi, että Kallion III hallitus taipui ja antoi painolakia, valtiopäiväjärjestystä sekä vaali- ja rikoslakia koskevan lakiuudistuspaketin eduskunnalle. Hitaat parlamentaariset toimet eivät Lapuan liikettä tyydyttäneet, ja vakavat levottomuudet välttääkseen presidentti Lauri Kristian Relander taivutteli pääministeri Kyösti Kallion antamaan Vaasan, Oulun, Kuopion ja Uudenmaan läänien maaherroille vailla laillista perustetta oikeudet estää kommunististen sanomalehtien julkaiseminen. Eduskunta kutsuttiin kesätauoltaan koolle 1. heinäkuuta päättämään lakipaketista. Jyrkän keskustelun jälkeen hallitus sai porvaripuolueiden tuen lakipaketin eteenpäin viemiselle, mutta prosessi oli tehnyt selväksi, ettei vähemmistöhallituksella ollut edellytyksiä jatkaa. Pääministeri Kallio jätti hallituksen eronpyynnön eduskunnan luottamuksen saatuaan, ja uuden hallituksen muodostajaksi nimettiin P. E. Svinhufvud.Vares, Uola & Majander 2006, s. 200–205.
Lapuan liike pettyi, kun sen edustajia ei otettu mukaan uuteen hallitukseen. Svinhufvudin II hallitusta painostaakseen 12 600 liikkeen jäsentä järjesti 7. heinäkuuta talonpoikaismarssin Helsingissä. Kun lakipaketti muutamaa päivää myöhemmin tuli eduskunnan käsittelyyn, sosiaalidemokraatit käyttivät määrävähemmistöään ja estivät kansalaisoikeuksiin puuttuneen suojelulain uudistuksen julistamisen kiireelliseksi. Näin ollen laki vaati voimaan tullakseen kahden peräkkäisen eduskunnan hyväksynnän. Tämän seurauksena presidentti hajotti eduskunnan, ja uudet vaalit määrättiin lokakuun alkuun.Vares, Uola & Majander 2006, s. 210–211.
Ståhlberg ja oikeistoaktivismi pienoiskuva|upright|Presidentti Ståhlberg, laillisuusmies. Ståhlberg oli jo pitkään ollut oikeistoaktivistien poliittinen vihollinen. Hän oli koko poliittisen uransa ajan järkähtämätön laillisuusmies ja oli ennen Suomen itsenäistymistä paheksunut – joskaan ei aktiivisesti vastustanut – jääkäriliikettä. Heti itsenäistymisen jälkeen Ståhlberg oli kannattanut tasavaltalaista valtiomuotoa oikeiston suosiman monarkian sijaan, ja maan ensimmäisissä presidentinvaaleissa hän voitti Carl Gustaf Emil Mannerheimin, oikeiston ehdokkaan.Lehtola 2010, s. 40–42. Ståhlberg oli puolestaan saanut taakseen maltillisen oikeiston sekä vasemmiston. Maltillisena Ståhlberg vastusti sekä kommunisteja että äärioikeistoa.
Presidenttikaudella Ståhlbergin pyrkimykset poliittiseen liennytykseen ärsyttivät oikeistopiirejä, ja erityisen pahaa verta herätti sisällissodassa punaisten puolella taistelleiden yleinen armahdus 1921. Myös Ståhlbergin presidenttikauden idänpolitiikka oli ristiriidassa oikeistoaktivistien tavoitteiden kanssa. Repolan ja Porajärven palauttaminen Venäjälle Tarton rauhassa laskettiin oikeistopiireissä yleisesti Ståhlbergin lepsuuden syyksi, ja katkeruutta herätti myös valtiovallan kieltäytyminen itäkarjalaisten kansannousun tukemisesta.
Presidenttikautensa jälkeen politiikasta vetäytynyt Ståhlberg teki paluun julkisuuteen 1930. Motivaationa oli jälleen hänen vakaumuksensa laillisen poliittisen toiminnan ensisijaisuudesta, jota hän ryhtyi puolustamaan Lapuan liikkeen ulkoparlamentaarisilta ja laittomilta toimintatavoilta. Erityisesti julkisuutta saanut esimerkki hänen toiminnastaan oli kesäkuussa 1930 Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli ”Laittomuus vai laillinen järjestys?”. Sinänsä Ståhlberg ei vastustanut esimerkiksi Lapuan liikkeen vaatimia kommunistien toiminnan kieltäviä lakeja, mutta painotti, ettei laiton aktivismi saanut vaikuttaa lainsäädäntöprosessiin. Kesän aikana hän ryhtyi myös kokoamaan Lapuan liikkeen vastaista poliittista rintamaa.Lehtola 2010, s. 42–47.Vares, Uola & Majander 2006, s. 215–216. Lapuan liikkeen taholta esitettiin myös vaatimuksia yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, parlamentarismin ja puoluelaitoksen lakkauttamisesta. Ståhlberg vastusti tätä jyrkästi ja puolusti kansanvaltaista valtiosääntöä, jota oli itse ollut luomassa.Blomstedt 1969, s. 473–475.
Kyyditystoiminnan kiihtyminen ja muuttuminen röyhkeämmäksi motivoi Ståhlbergin asettumaan myös itse Edistyspuolueen eduskuntavaaliehdokkaaksi. Lapuan liike vaati kaikkien porvarillisten puolueiden yhteistä vaaliliittoa, mutta Uudenmaan läänin vaalipiirissä Edistyspuolue päätti pitkistä neuvotteluista huolimatta jättäytyä vaaliliiton ulkopuolelle. Kun Ståhlbergin ilmoitettiin olevan puolueensa ehdokkaana Uudellamaalla, lapualaiset päättelivät juuri hänen olleen vaaliliiton kariutumisen taustalla ja siten syypää yhtenäisen porvarillisen rintaman hajottamiseen. Vaalikampanjan aikana Ståhlbergiin kohdistunut julkinen parjaus lisääntyi.
Kesän loppua kohti kyydityksistä alkoi tulla Lapuan liikkeelle poliittinen ongelma. Murros tapahtui, kun Lapuan liikettä kannattaneet Vapaussodan Rintamamiesten Liiton jäsenet kyyditsivät hajotetun eduskunnan sosiaalidemokraattisen varapuhemiehen Väinö Hakkilan heinäkuussa Pohjanmaalle. Hakkila oli vastustanut kommunistilakeja ja Lapuan liikettä. Teko nähtiinkin yleisesti merkkinä siitä, että kansanliike oli valmis käyttämään väkivaltaa ei vain kommunisteja vaan kaikkia vastustajiaan vastaan. Tästä eteenpäin muilutukset aiheuttivat yhä enemmän ristivetoa toisaalta liikkeen radikaalin siiven, toisaalta maltillisten jäsenten ja muiden porvarillisten toimijoiden välillä. Erityisesti Lapuan liikkeen johto oli huolissaan siitä, että muilutukset karkottaisivat liikkeen potentiaalisten poliittisten liittolaisten äänestäjiä tulevissa vaaleissa. Näistä syistä Lapuan liikkeen johtajat Vihtori Kosola, Iivari Koivisto ja Martti Rantanen antoivat 15. syyskuuta julistuksen, jossa vetosivat ”yksityisluontoisten väkivallan tekojen” lopettamiseksi.Vares, Uola & Majander 2006, s. 211–215.Lehtola 2010, s. 44–47. Vetoomus myös tehosi tilapäisesti; Ståhlberg oli ensimmäinen sen jälkeen kyydityksen uhriksi joutunut.Siltala 1985, s. 170.
Lokakuun eduskuntavaalien tulos oli lopulta täpärin mahdollinen, vaikka kommunistien poliittinen toiminta olikin käytännössä estetty ja heidän ehdokkailtaan evätty pääsy vaalilistoille.Vares, Uola & Majander 2006, s. 211. Porvaripuolueet saivat uudessa eduskunnassa 134 paikkaa, täsmälleen kommunistilakien läpivientiin tarvitun 2/3 enemmistön. Tässä tilanteessa radikaalin oikeiston keskuudessa nousi huoli, että joku keskustavasemmiston edustaja tai muu Lapuan liikkeen vastustaja saattaisi käyttää vaa’ankieliasemaansa hyväkseen ja estää lakien läpiviennin. Tässä suhteessa epäilykset kohdistuivat erityisesti eduskuntaan valittuun Ståhlbergiin, jota vastaan oli oikeiston piirissä propagoitu voimakkaasti koko kesän. Väkivallanteko Ståhlbergia kohtaan ei ollut siis varsinaisesti yllätys, sillä oikeistolaisissa lehdistössä oli yllytetty jopa entisen presidentin murhaan. Etsivän Keskuspoliisin mukaan kyyditystä oli valmisteltu koko vuoden. Kyydityksen puuhamiehenä toiminut Eero Kuussaari tunnusti myöhemmin, että tarkoituksena oli varoittaa Ståhlbergiä äänestämään oikeiston kannan mukaisesti.Lehtola 2010, s. 46–49. Vaikka Ståhlberg pitäisi sanansa ja äänestäisi kommunistilakien puolesta, hän epäilemättä vastustaisi monia muita Lapuan liikkeen pitemmälle meneviä lakihankkeita.
Kyydityskäsky Käskyn tausta ja antaminen Tiistaina 14. lokakuuta 1930 tapahtuneeseen kyyditykseen suoranaisesti johtanut tapahtumaketju sai alkunsa edellisenä lauantaina, 11. lokakuuta, Sortavalan Seurahuoneella. Hotellille oli kokoontunut joukko upseereita ja suojeluskuntajohtajia, jotka olivat tarkastusmatkalla Itä-Suomessa. Joukkoa johti yleisesikunnan päällikkö ja tuolla hetkellä virkaa tekevä sotaväen päällikkö, kenraalimajuri Martti Wallenius. Toinen kyydityksen kannalta tärkeä seurueen jäsen oli everstiluutnantti Eero Kuussaari.Lehtola 2010, s. 16.Lehtola 2010, s. 84–85. Vaikka Suomessa oli tuolloin voimassa kieltolaki (1919–1932), ainakin Kuussaari oli käyttänyt runsaasti alkoholia. Lauantaiaamuna hän ei krapulaltaan pystynyt lähtemään suorittamaan tarkastusta vaan jäi Seurahuoneelle kahden muun upseerin kanssa nauttimaan lisää alkoholia. Päivän aikana hän oli muun muassa pitänyt poliittisia palopuheita ja ahdistellut hotellin naispuolista henkilökuntaa. Illalla, edelleen päihtyneenä ja maan poliittisesta tilanteesta tuohtuneena, Kuussaari oli kysynyt Walleniukselta ”Soitanko Helsinkiin?”, millä hän oli viitannut Ståhlbergin muilutukseen. Wallenius oli vastannut ”Soita vaan.”Lehtola 2010, s. 87–91.