Geenin itsekkyys () on Richard Dawkinsin kirjoittama vuonna 1976 ilmestynyt evoluutiota käsittelevä kirja. Kirja rakentuu teorialle, jonka perustan oli esittänyt George C. Williams kirjassaan Adaptation and Natural Selection vuonna 1966. Dawkins käyttää termiä ”geenin itsekkyys” kuvaamaan geenikeskeistä evoluutionäkemystä vastakäsityksenä eliöön keskittyvälle evoluutionäkemykselle. Geenikeskeisestä näkemyksestä seuraa, että mitä läheisempää sukua kaksi yksilöä ovat toisilleen sitä järkevämpää (geenien tasolla) on käyttäytyä epäitsekkäästi. Tämän vuoksi käsitettä on käytetty erityisesti monien altruismin muotojen selittämisessä.
Kirjassa Dawkins ehdottaa myös termiä meemi, joka on vastaava ihmisen kulttuurievoluution yksikkö kuin geeni on eliölajien evoluution yksikkö, tosin hieman eri tavalla.
Kirjan 30-vuotispainoksen esipuheessa Dawkins sanoi ymmärtävänsä, että kirjan nimi saattaa antaa riittämättömän kuvan sen sisällöstä ja että jälkeenpäin ajatellen hänen olisi pitänyt antaa kirjalle nimeksi Kuolematon geeni.
Kimmo Pietiläisen laatima suomennos ilmestyi vuonna 1993 ja se perustuu vuoden 1989 laajennettuun laitokseen.
”Itsekkäät” geenit
Kuvaillessaan geenejä ”itsekkäiksi” Dawkins ei tarkoita että geenien toimintaa ohjaisi jokin motiivi tai tahto, vaan että niiden vaikutuksia voidaan tarkasti kuvata ikään kuin näin olisi. Keskeinen teesi on, että eteenpäin siirretyt geenit ovat niitä joiden vaikutukset ajavat niiden omaa etua (eli niiden kopioitumista tulevaisuudessa) eivätkä välttämättä eliön tai varsinkaan suuremman ryhmän etua. Tämä näkemys selittää luonnossa esiintyvän yksilötason altruismin erityisesti sukulaissuhteissa: uhratessaan henkensä suojellakseen sukulaisiaan yksilö ajaa geeniensä etua.
Teoksen julkaisuversiot
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla Ylikoski, Petri: Dawkinsin itsekkäät geenit. Niin & näin 3/1994. (PDF)
Luokka:Kirjat evoluutiosta Luokka:Richard Dawkinsin kirjat Luokka:Memetiikka Luokka:Vuoden 1976 kirjat