Max Jakobson (30. syyskuuta 1923 Viipuri – 9. maaliskuuta 2013 Helsinki) oli suomalainen diplomaatti, ministeri ja ulkopoliittinen taustavaikuttaja, joka paljolti muovasi Suomen puolueettomuuspolitiikkaa 1960-luvulla. Hän kirjoitti myös useita kirjoja. Jakobson oli ehdolla Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeriksi vuonna 1971.
Tausta Max Jakobson oli viipurilaisen suomenjuutalaisen perheen nuorin poika. Hänen isoisänsä, räätäli Leo Jakobson oli syntynyt Mitaussa Latviassa ja asettunut Viipuriin suoritettuaan siellä asepalveluksensa. Isä Jonas Jakobson työskenteli yksityisenä asianajajana ja Helsingin juutalaisen seurakunnan juristina. Äiti Helmi Virtanen ei ollut juutalaista sukua, mutta omaksui juutalaisen uskon avioliiton myötä. Max Jakobsonin setä oli aktivisti Santeri Jacobsson, joka toimi Lauritsalan ensimmäisenä kauppalanjohtajana. Perhe muutti Viipurista Helsinkiin 1930-luvun taitteessa Maxin ollessa seitsemänvuotias.Tarkka, Jukka: Max Jakobson: kylmän sodan diplomaatti, s. 15. Helsinki: Otava, 2010. Max Jakobson valmistui ylioppilaaksi Helsingin normaalilyseosta vuonna 1941. Kouluvuosinaan Max harrasti jalkapalloa ja oli isoveljensä Leon tavoin koulunsa jalkapallojoukkueen kapteenina.Tarkka 2010, s. 15.
Sodassa Jakobson oli rintamalla jatkosodassa vuosina 1942–1943 Karjalankannaksella II divisioonan kenttätykistössä, kävi reserviupseerikurssin Niinisalossa vuonna 1944 ja oli sotilasarvoltaan yliluutnantti.
Ura Lehtimiehenä Sodan jälkeen Jakobson aloitti toimittajan uransa ensin Suomen Tietotoimiston ja myöhemmin United Pressin Helsingin-toimiston palveluksessa. Suomesta Jakobson siirtyi Lontooseen BBC:n maailmanpalvelun suomenkielisten lähetysten toimittajaksi. Hänet nimitettiin vuonna 1948 Uuden Suomen Lontoon-kirjeenvaihtajaksi ja myöhemmin Suomen Washingtonin -suurlähetystöön sanomalehtiavustajaksi. BBC:n toimittajana Jakobson raportoi Suomeen muun muassa Armi Kuuselan voitosta Miss Universum -kisoissa Yhdysvalloissa Daily Mail -lehden saaman uutissähkeen mukaan vuonna 1952 ja myöhemmin samana vuonna Washingtonista käsin Yhdysvaltain presidentinvaalista, jossa olivat vastakkain Dwight D. Eisenhower ja Adlai Stevenson.Vesikansa, Jyrki: Vaikuttaja näki kauas. Iltalehti 12.3.2013, s. 2–3.
Pääosin Lontoossa ja Washingtonissa keräämänsä, talvisodan kansainvälistä taustaa valaisevan aineiston pohjalta Jakobson julkaisi vuonna 1955 suurta huomiota herättäneen teoksensa Diplomaattien talvisota. Kirjassa Jakobson osoitti, että kysymys ei ollut ollut vain Suomen ja Neuvostoliiton välisestä konfliktista, vaan talvisota oli ollut osa laajaa kokonaisuutta, jossa Suomi oli ollut suurvaltapolitiikan pelinappulana ja Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton välisen kaupankäynnin kohteena. Teos vaikutti ratkaisevasti siihen, että presidentti Urho Kekkonen nimitti Jakobsonin vuonna 1958 ulkoministeriön sanomalehtitoimiston päälliköksi ohi ministeriön asettaman ehdokkaan. Kekkonen kertoi itse jälkeenpäin Jakobsonille, että presidentti J. K. Paasikivi oli lukenut teoksen tuoreeltaan ja sanonut tämän jälkeen Kekkoselle, että Jakobson pitäisi kiinnittää ulkoministeriöön. Diplomaattien talvisota ilmestyi englanniksi vuonna 1961. Jakobson itse piti teoksen englanninkielistä laitosta, joka pian käännettiin myös ruotsiksi ja saksaksi, laadullisesti parempana kuin alkuperäistä suomenkielistä versiota, koska yhdysvaltalainen kustantamo oli käynyt teoksen tekstin kriittisesti läpi.Jakobson, Max: Diplomaattien talvisota, s. II–III (esipuhe). Helsinki: WSOY, 2002.Tarkka 2010, s. 47–49.
Ulkoasiainministeriössä thumb|right|Max Jakobson (kesk.) isännöimässä neuvostoliittolaista toimittajaa Aleksei Adžubeita ja NL:n suurlähettilästä A. V. Zaharovia vuonna 1963. Jakobson työskenteli ulkoministeriössä vuosina 1953–1974, esimerkiksi ministeriön poliittisen osaston päällikkönä 1962−1965, Suomen YK-suurlähettiläänä vuosina 1965−1971 ja Suomen Tukholman-suurlähettiläänä 1971−1974. Kaikissa näissä tehtävissä hän seurasi Ralph Enckelliä. Jakobson muodosti yhdessä Risto Hyvärisen, Aarno Karhilon, Keijo Korhosen, Aimo Pajusen ja Ilkka Pastisen kanssa ulkoministeriön niin sanotun ”tohtorikoplan” eli ”everstijuntan” 1960- ja 1970-luvun taitteessa. ”Tohtorikopla” pyrki Neuvostoliiton painostuksen alla korostamaan Suomen puolueetonta asemaa idän ja lännen välillä. Keijo Korhosen mukaan molemmat nimitykset keksi silloinen SDP:n kansainvälisten asioiden sihteeri Paavo Lipponen.Keijo Korhonen: Sattumakorpraali: Korhonen Kekkosen komennossa, s. 162. Helsinki: Otava, 1999. Ilkka Pastisen mukaan nimitykset pitivät vain osittain paikkansa, koska ryhmän jäsenistä vain Hyvärisellä ja Pajusella oli tämä sotilasarvo, ja tohtoreiksi olivat väitelleet vain Hyvärinen ja Korhonen.Ilkka Pastinen: Yläkerran ylhäisyys, s. 265. Helsinki: Otava, 1995. Vuodesta 1972 Jakobson ja useat muut ”tohtorikoplan” jäsenet kirjoittivat ulkopolitiikasta Suomen Kuvalehteen kollektiivisella nimimerkillä Veikko Viisi.Seppo Hentilä: Max Jakobsonin kirjasto – kokoajansa näköinen, s. 118–119. Kansalliskirjaston julkaisuja nro 83. Kansalliskirjasto, Helsinki 2018. Teoksen verkkoversio
Jakobson oli erityisesti Urho Kekkosen suosiossa, koska hän oli yksi harvoista, joilta presidentti suvaitsi myös kriittisiä kantoja. Kekkosen lähipiiriin Jakobson ei silti koskaan kuulunut; hän ei vieraillut kertaakaan Tamminiemen saunassa eikä osallistunut hiihto-, kalastus- ja metsästysretkille. Tietty etäisyys presidenttiin oli eduksi, sillä Jakobson ei joutunut Kekkosen simputettavaksi varsinkaan siinä määrin kuin Ahti Karjalainen, jota Kekkonen piti kilpailijanaan. Johannes Virolaisen mielestä Jakobson oli epäpoliittisena henkilönä onnekas sikäli, että häneltä jäi näkemättä Kekkosen luonteen pimeä puoli. Jos Jakobsonin jokin toimi herätti Kekkosessa tyytymättömyyttä, presidentti ei koskaan osoittanut sitä suoraan vaan välikäsien kautta. Joistakin tällaisista moitteista Jakobson sai tiedon vasta vuosia jälkeenpäin Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrasta.Jukka Tarkka: Max Jakobson - kylmän sodan diplomaatti, s. 278. Helsinki: Otava, 2010.
Jakobson YK:n pääsihteerikisassa Vuoden 1970 paikkeilla Kekkonen esikuntineen yritti junailla Jakobsonia YK:n pääsihteeriksi. Tämän hankkeen katsottiin kaatuneen etenkin Neuvostoliiton vastustukseen, mutta myöhemmin avatuista asiakirjoista on tullut ilmi, että myös Yhdysvalloilla oli muita suunnitelmia. Virallisen selityksen mukaan Neuvostoliitto ei halunnut Jakobsonia pääsihteeriksi sen vuoksi, että hän olisi ollut luonteeltaan liian itsenäinen ja pääsihteerinä häneen olisi ollut vaikea vaikuttaa. René Nybergin mukaan juuri se, ettei Neuvostoliitto halunnut pääsihteeriksi Hammarskjöldin jälkeen uutta kyvykästä henkilöä puolueettomasta maasta, selittää Neuvostoliiton vastustuksen paremmin kuin Jakobsonin juutalaisuus.René Nyberg, Dag Hammarskjöld: Pyhimys vai petturi. Kanava, 3/2024, s. (22–)26 Jakobson itsekin piti juutalaisuutta korkeintaan osasyynä, ei ainoana selityksenä.Saska Snellman, Max Jakobson: An eminence, but not grey. Helsingin Sanomat. First published in print 2.4.2000
YK:n pääsihteeriksi lopulta valitun itävaltalaisen Kurt Waldheimin natsimenneisyys oli jo syksyllä 1971 Jakobsonin valintaa tukeneen ulkoministeriön virkamiesryhmän tiedossa, mutta asiaa ei tuolloin julkistettu. Suomalaiset uskoivat Waldheimin putoavan kilvasta muutoinkin, koska Yhdysvaltain silloinen ulkoministeri William P. Rogers oli luvannut, että Yhdysvallat estää veto-oikeudellaan Waldheimin valinnan. Risto Hyvärisen mukaan taustalla oli myös korrektius Waldheimia kohtaan. Waldheimin natsimenneisyys paljastui maailmalle vasta paljon myöhemmin, kun tämä valittiin Itävallan presidentiksi vuonna 1986.Hämäläinen, Unto: Suomen ulkoministeriön johto tiesi Waldheimin natsimenneisyyden jo 1971. Helsingin Sanomat 3.11.2010. Pääsihteerivaalissa Jakobsonin kannalta kohtalokkaaksi muodostui se, että Neuvostoliiton ehdotuksesta vaalin äänestys suoritettiin – ensimmäistä kertaa YK:n historiassa – suljetuin lipuin. Tällöin äänestyskäyttäytymisestä ei joutunut tilille, vaikka perustelut eivät olisi kestäneet päivänvaloa.Tarkka, Jukka: Max Jakobson – kylmän sodan diplomaatti, s. 121. Helsinki: Otava, 2010. Toinen Kekkosen ja Jakobsonin hanke samoihin aikoihin, ETY-kokouksen saaminen Suomeen, onnistui paremmin.Kekkosen katiska on mainio tietolähde konferenssidiplomatiasta. Pohjolan Sanomat.
Alpo Rusi kirjoittaa Jukka Pesun artikkeliin nojaten, että Yhdysvaltojen ulkoasiainhallinto olisi tukenut Jakobsonin valintaa, mutta Henry Kissinger tarvitsi Waldheimia tukeneen Neuvostoliiton apua Intian ja Pakistanin sotimisen lopettamiseksi, vaikka hän kyllä arvosti Jakobsonin pätevyyttä. Jakobson olisi ollut liian vahva pääsihteeri. Juhani Suomen mukaan Jakobsonilta puuttui edellisten lisäksi Kiinan ja Ranskan tuki. Neuvostoliiton suurlähetystö harjoitti Jakobsonin voimakasta panettelua. Rusin mukaan myös jotkut suomalaiset nuoren polven poliitikot panettelivat Jakobsonia, koska he eivät hyväksyneet tämän näkemystä, että Suomen oli oltava puolueeton, ja pitivät suhdetta Neuvostoliittoon tärkeämpänä.
Rusin mukaan Jakobsonia oli suunniteltu tappion jälkeen presidentin neuvonantajaksi valtiosihteerin nimikkeellä presidentin kansliassa. Kalevi Sorsan aloitteesta kansliaan nimitettiin Jaakko Kalela, joka oli kuulunut Jakobsonia kritisoineisiin nuoren polven sosiaalidemokraatteihin. Rusin mukaan Kekkosen Kalelan valintaan suostumisen vastineeksi SDP lupasi tukea Kekkosen valintaa presidentiksi poikkeuslailla.
Jakobson presidenttipelissä Kun niin sanottu presidenttipeli eli keskustelu Urho Kekkosen seuraajasta käynnistyi Kekkosen presidenttikauden viimeisinä vuosina, kamppailu henkilöityi ennen muita pääministeri Mauno Koivistoon ja Suomen Pankin vt. pääjohtajaan Ahti Karjalaiseen. Koivisto sai mielipidetiedusteluissa äänestäjien suurimman kannatuksen, kun taas Karjalaisella oli takanaan keskustapuolueessa valtaa pitäneen niin sanotun K-linjan ja useimpien merkittävien teollisuusjohtajien (”idänkaupan vuorineuvosten”) voimakas tuki. Jakobson asettui julkisesti vastustamaan Karjalaisen mahdollista ehdokkuutta, koska hän piti tätä ennen kaikkea Neuvostoliiton suosikkina Suomen presidentiksi ja Karjalaisen valinta olisi katsottu voimakkaaksi osoitukseksi suomettumisesta. Jakobson epäili, ettei Karjalainen olisi pystynyt isänmaallisuudestaan huolimatta kyllin tarmokkaasti torjumaan Neuvostoliiton Suomelle esittämiä vaatimuksia, vaan Suomi olisi liukunut liiaksi Moskovan valtapiiriin. Toisaalta Jakobson oli siihen mennessä tavannut Koiviston vain muutaman kerran ja tunsi tämän siten vielä melko pintapuolisesti. Tohtori Jukka Seppinen on katsonut, että Jakobsonin asenteessa Karjalaista kohtaan oli myös annos katkeruutta siitä, ettei hän tuntenut saaneensa YK:n pääsihteerikampanjansa aikana pääministerinä toimineelta Karjalaiselta sitä tukea, jota hän oli odottanut. Tämän vuoksi Jakobson käsitteli Karjalaista teoksissaan melko kovakouraisesti.Seppinen, Jukka: Ahti Karjalainen: poliittinen elämäkerta, s. 371. Helsinki: Otava, 1997.