Sensuuri Suomessa

Sensuuri Suomessa on Suomen valtion tai muiden viranomaisten suorittamia suullisten, kirjallisten tai kuvallisten esitysten tarkastuksia, joiden läpäisy on ollut edellytys julkaisun levitykselle tai julkiselle esittämiselle

Ruotsin vallan aika

Sensuuri alkoi Suomessa virallisesti vuonna 1686, kun Ruotsin valtakuntaan perustettiin censor librorumin virka, jonka haltijan tuli valvoa sekä kirjallisuuden maahantuontia että maassa julkaistua kirjallisuutta. Kotimaisten ja ulkomaisten kirjakauppiaiden tuli saada sensorilta hyväksyntä myytäville kirjoille ja kirjanpainajien oli annettava painotuotteensa ennakkotarkastukseen. Uskonnollisilla ja akateemisilla julkaisuilla oli kaksinkertainen sensuuri: ne kulkivat sekä paikallisen akatemian tai tuomiokapitulin että sensorin valvovien silmien alta.

Kustaa Vaasa kielsi jo 1527 kirjanpainajia ja muita levittämästä kirjoja ennen kuin ne oli tarkastettu. Virallinen sensuuriviranomainen eli censor librorum Gustaf Lillieblad oli vuonna 1701 hyvin huolestunut, koska valtakunnassa ilmestyi sensuroimattomia sotaa käsitteleviä arkkiveisuja, jotka vaikuttivat voimakkaasti kansan näkemyksiin ja mielialoihin. Arkkiveisut julkaistiin kokonaan virallisen sensuurin ulottumattomissa. Kustaa III:n tahdosta annettiin 1774 hallinnollinen painoasetus, jossa oli melkoisia julkaisun rajoituksia. Hallitus sääteli julkaisutoimintaa.Santeri Ivalo, Sensuurioloista Suomessa. Teoksessa Oma Maa, tietokirja Suomen kodeille, II osa. WSOY 1921, sivu 656.

Seuraavina vuosina ilmestyi uusia painovapautta rajoittavia asetuksia. Aikakauskirjallisuus asetettiin 1785 ennakkoluvan varaiseksi, joka voitiin milloin tahansa peruuttaa. Eräitä asioita ei saanut käsitellä ollenkaan. Myös teatterien näytelmille määrättiin ennakkotarkastus. Näitä rajoituksia vielä kovennettiin Suomen kuuluessa viimeisiä vuosia Ruotsin valtakuntaan. Ankara sensuuri jäi voimaan vielä 1809 jälkeenkin Suomen erkaannuttua Ruotsista.Santeri Ivalo, Sensuurioloista Suomessa. Teoksessa Oma Maa, tietokirja Suomen kodeille, II osa. WSOY 1921, sivu 657.

Alun perin sensuurilla valvottiin tieteenteon rajoja. Keskeistä oli Raamatun ja tunnustettujen auktoriteettien oppien noudattaminen. 1600-luvulla kartesiolaisuus ja muut uudet ajatussuuntaukset haastoivat vanhat auktoriteetit ja kiistatapauksia alkoi esiintyä toistuvasti. Ruotsin kuningas lähetti vuonna 1689 akatemioihin kiertokirjeen, jossa hän teroitti oppineiden mieliin Raamatun filosofisen arvostelun epäsuotavuutta.

Valistusajattelija Anders Chydenius sai valtiopäivillä läpi painovapauslain vuonna 1766, mutta se poisti sensuurin vain osittain. 1800-luvulla sensuuri hyökkäsi erityisesti lehdistöä vastaan. Maassa vallitsi autoritaarinen julkisuuskäsitys, jonka mukaan sanomalehdistön tehtävänä oli yhteiskunnan johdon hyväksymien asioiden ja arvojen välittäminen. Maan asioihin puuttumista, niiden arvostelemista tai parantamista ei suvaittu periaatteessa muille kuin hallitukselle ja virkamiehistölle. Sensuuri lakkautti muiden muassa Suomen asioita arvostelleen A. I. Arwidssonin sanomalehden Åbo Morgonbladin vuonna 1821 puolen vuoden ilmestymisen jälkeen. Sensuurin läpi pääsi kuitenkin samaan aikaan myös yhteiskuntakriittisiä kirjoituksia, sillä oli epätietoisuutta siitä, kenelle valvonta kuului ja miten se tuli suorittaa.

Venäjän vallan aika Vuonna 1829 Suomen suuriruhtinaskunnassa annettiin sensuuriasetus, joka määräsi täyden ennakkosensuurin ja rajoitti tuntuvasti mielipiteenilmaisua. Asiaa asetettiin valvomaan sensuuriylihallitus (vuodesta 1865 painoasiain ylihallitus), jonka puheenjohtaja oli aluksi yliopiston sijaiskansleri.

Kullakin kirjapainopaikkakunnalla oli oma painoasiamies eli sensori. Vuonna 1900 painoasiamiehiä oli yhteensä 33. Ennakkosensuuri ei koskenut tieteellisiä tai virallisluontoisia julkaisuja eikä viittä painoarkkia laajempia teoksia, mutta niitä voitiin asettaa julkaisukieltoon jälkeenpäin, jos niiden sisältö osoittautui sopimattomaksi.Polvinen, Tuomo: Valtakunta ja rajamaa: N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904, s. 242, 244–246. WSOY, Helsinki 1984.

Vuoden 1850 kielisäädöksellä kiellettiin julkaisemasta suomeksi muuta kuin uskonnollista tai taloudellista tekstiä. Säädöksen taustalla oli Euroopan hullu vuosi 1848, ja Venäjä pyrki ehkäisemään kansallisaatteen leviämistä Suomeen. Kielisäädöstä kuitenkin lievennettiin 1854, ja se kumottiin lopullisesti vuonna 1860. Ennakkosensuuria koskenut asetus oli voimassa vuoden 1865 painovapausasetukseen asti.

J. V. Snellman arvosteli lehtikirjoituksissaan voimakkaasti sensuuriylihallitusta, joka edusti hänen mukaansa pysähtyneisyyttä. Snellman koettiin rauhanhäiritsijäksi ja hänen sanottiin saaneen aikaan jopa sensuurin tiukentumisen. Snellmanin kiivas suorasanaisuus lienee kiinnittänyt sensorien huomion, sillä samaan aikaan August Ahlqvistin allegorinen kertomus Satu meni ennakkotarkastuksesta läpi kiistanalaisesta sisällöstään huolimatta. Ahlqvistin allegoria kertoi Suomesta Ruotsin ja Venäjän puristuksessa. Venäjä kuvattiin kirjoituksessa ilkeäksi noita-akaksi, joka teki Suomi-neidosta orjansa.Rantanen 1997, s. 183–184.

Sanomalehtiä oli kielletty mainitsemastakaan sanoja valtiopäivät ja perustuslait. Esimerkiksi aikakauskirja Mehiläinen ei saanut julkaista 1860 otetta pöytäkirjasta, jossa viitattiin edusmiehen valintaan talonpoikaissäätyyn vuonna 1809. Vuonna 1857 sanomalehdet eivät saaneet julkaista kadosta ja nälänhädästä tietoja. Vuonna 1858 painoasiamies poisti Suomettaresta kirjoituksen viinanpolton turmiollisuudesta, koska kenraalikuvernööri kreivi Berg ei halunnut asiasta keskustelua. Myöskään yksityisistä riita-asioista ei saanut kertoa, "koska asia kuuluu tuomioistuimelle".Santeri Ivalo, Sensuurioloista Suomessa. Teoksessa Oma Maa, tietokirja Suomen kodeille, II osa. WSOY 1921, sivu 659.

Suomen kenraalikuvernöörille myönnettiin vuonna 1869 keisarillisella käskykirjeellä salaiset valtuudet lakkauttaa sanomalehtiä, joiden sisältöä pidettiin sopimattomana. Salainen asetus annettiin kenraalikuvernööri Nikolai Adlerbergin aloitteesta ja sitä sovellettiin ensi kerran vuonna 1873, jolloin virkaatekevä kenraalikuvernööri Johan Mauritz Nordenstam kielsi sen nojalla yhden Helsingfors Dagbladin numeron. Asetusta ei kuitenkaan julkistettu tuolloin.Raimo Savolainen (toim.): Suomen keskushallinnon historia 1809–1996, s. 171. Hallintohistoriakomitea/Edita, Helsinki 1996. Se korvattiin vuonna 1885 uudella asetuksella, jonka nojalla kenraalikuvernööri Fjodor Heiden lakkautti vuonna 1891 Kuopiossa ilmestyneen Savo-lehden. Vuonna 1891 myös uusien julkaisulupien myöntäminen siirrettiin painoasiain ylihallitukselta kenraalikuvernöörille. Ensimmäisen sortokauden alettua vuonna 1899 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov perusti painoasiain ylihallituksen rinnalle ”sensuurikomiteana” tunnetun neuvottelukunnan, jonka oli määrä tarkistaa sensuuriviranomaisten sallimia julkaisuja, sillä Bobrikovin mielestä suomalaiset sensorit olivat liian sallivia. Komitean puheenjohtajana toimi kenraalikuvernöörin apulainen Nikolai Šipov, joka ei tosin osannut suomea. Bobrikovin kautena sensuurikomitea tosiasiassa johti sensuuria Suomessa.

Vuosina 1899–1901 kenraalikuvernööri Bobrikov määräsi kaikkiaan 24 suomalaista sanomalehteä lakkautettaviksi. Kenraalikuvernööri Franz Seynin ensimmäisen maailmansodan puhjettua vuonna 1914 toimeenpaneman sotasensuurin nojalla takavarikoitiin suuri määrä kirjoja, mm. Juhani Ahon Rauhan erakko.Kalevi Haikara: Kielletyt kirjat. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1970, s. 290. Helsinki: Otava, 1969.

Ensimmäinen maailmansodan puhjettua alkoi varsin ankara sotasensuuri, joka jakautui painotuotteitten osalta sotilaalliseen ja poliittiseen sensuuriin. Sotilaallinen sensuuri tarkasti Helsingissä, Viipurissa ja Turussa sotasalaisuuksia mahdollisesti sisältäviä sanomalehtikirjoituksia ennen lehden julkaisua. Poliittisen sensuurin toimialueeseen kuului taas valtiota arvostelevat ja "yleistä levottomuutta" lietsovat kirjoitukset, joka perustui kenraalikuvernöörin pakkomääräykseen. Tätä hoiti painohallitus, jolle oli sanomalehti- ja kirjapainojen etukäteen lähetettävä painotuotteensa pakkokappaleet. Sensuurin alaisen sisällön julkaisusta rangaistiin enintään 8000 markan sakolla tai 3 kuukauden vankeudella. Lisäksi kenraalikuvernöörillä oli oikeus lakkauttaa julkaiseva taho, jos määräystä ei noudatettu rangaistuksista huolimatta. Näitten lisäksi ulkomailta saapuva posti oli Torniossa ja Raumalla toimivan sensuurin alaisuudessa.Pirkko Leino-Kaukiainen (toim.), Suomen sanomalehtien historia n:o 17: Sensuuri ja sananvapaus Suomessa s.85-90 Artikkeli "Jussi Kuusanmäki - Ensimmäisen maailmansodan lehtisensuuri" Helsinki 1980

Itsenäisyyden aika Suomen sisällissodan aikaan talvella 1918 punaiset lakkauttivat kaikki porvarilliset sanomalehdet hallitsemiltaan alueilta. Vastaavasti valkoisten hallitsemilla alueilla lakkautettiin sosialistiset lehdet. Lakkautetut lehdet saivat ilmestymisluvan vasta vähitellen sodan loputtua.Santeri Ivalo, Sensuurioloista Suomessa. Teoksessa Oma Maa, tietokirja Suomen kodeille, II osa. WSOY 1921.

Vuoden 1919 hallitusmuoto sisälsi säännökset sanan- ja painovapaudesta. Näitä tosin rajoittavat rikoslain säännökset Toisen maailmansodan aikana Suomessa kuitenkin ylläpidettiin sensuuria kuten muissakin maissa. Tätä tehtävää hoitivat sisäministeriö ja valtioneuvoston kanslian alainen Valtion tiedoituslaitos. Huhtikuun alussa 1942 VTL:n tarkastusjaosto antoi sanomalehtien päätoimittajille lähettämässään ”paimenkirjeessä” ohjeet siitä, miten Saksasta oli kirjoitettava; muun muassa Saksan toimintaa sen miehittämillä alueilla ei saanut arvostella.Ensio Siilasvuo (toim): Jatkosota-kronikka, s. 91. Jyväskylä: Gummerus, 1997.

Kirjallisuuden sensuuri

Maailmansotien välisenä aikana Suomessa sensuroitiin muutamia kirjoja. Kaarlo Uskelan vuonna 1921 ilmestynyt, pääosin Tammisaaren vankileirillä kirjoitettu runokokoelma Pillastunut runohepo takavarikoitiin vuonna 1933 jumalanpilkkaa sisältävänä ja sen vielä myymättä olleet kappaleet määrättiin tuhottaviksi. Erkki Vala haastettiin vuonna 1935 oikeuteen sen vuoksi, että hän oli julkaissut Tulenkantajat-lehdessä otteita tšekkiläisen Jaroslav Hašekin teoksesta Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut maailmansodassa, ja Turun hovioikeus tuomitsi hänet sakkoihin uskonnollisten arvojen rienaamisesta. Korkein oikeus kuitenkin kumosi tuomion viitaten mm. Prahan Pen-klubin lausuntoon, jonka mukaan teos kuului tšekkien kansalliskirjallisuuteen.Erkki Valan kirjeestä Ilmari Turjalle: ”Oikeusministeriössä hoiti painokanneasioita silloin Orkamo-niminen hallitussihteeri, jonka sanottiin olevan hyvin uskonnollismielinen. Heti kun hän näki jossakin painotuotteessa Jumalan nimeä käytettävän hänen mielestään väärässä paikassa, antoi hän painokanteen. Virkamiehet ovat Suomessa suuria herroja, kuten tiedät, ja heidän persoonalliset käsityksensä vaikuttavat hyvin suuresti tehtyihin ratkaisuihin.” Ilmari Turja: Ei kukaa oo mikää, s. 225–226. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1975. . Pentti Haanpään vuonna 1928 kirjoittama, omiin armeijakokemuksiin pohjautunut tarinakokoelma Kenttä ja kasarmi katsottiin ”isänmaallisissa” piireissä maanpuolustusta halventavaksi ja hän joutui sen vuoksi pitkäksi ajaksi siinä määrin kustantajien hyljeksimäksi, että monet hänen 1930-luvulla kirjoittamistaan teoksista – esimerkiksi Noitaympyrä vuodelta 1931 – julkaistiin vasta hänen kuoltuaan.Haikara 1969.