pienoiskuva|Johann Gottfried Herder, Anton Graff 1785 Johann Gottfried Herder, vuodesta 1802 von Herder (25. elokuuta 1744 Mohrungen (nyk. Morąg, Puola) Itä-Preussi, Preussin kuningaskunta – 18. joulukuuta 1803 Weimar, Saksi-Weimarin herttuakunta) oli saksalainen weimarilaisen klassismin kauden kirjailija, runoilija, pappi, teologi, kirjallisuuskriitikko ja filosofi sekä yksi Sturm und Drang suuntauksen johtavia kirjailijoita.
Hänen johtoajatuksensa koski orgaanisen kansan muodostamaa valtakuntaa. Herderin mukaan jokainen kansakunta ja jokainen aikakausi olivat omista edellytyksistään lähtien yhtä lähellä Jumalaa. Herderiä pidetään kulttuurisen nationalismin isänä.
Hän oli romanttinen filosofi ja runoilija, joka väitti, että todellinen saksalainen kulttuuri löydettäisiin tavallisen kansan (das Volk) keskuudesta. Hän totesi myös, että kansanlaulujen, kansanrunouden ja kansantanssien kautta kansakunnan todellinen henki (der Volksgeist) tehtiin tunnetuksi. Hänen ansioksi luetaan useiden tärkeiden tieteenalojen perustaminen tai edistäminen: hermeneutiikka, kielitiede, antropologia ja "maallinen historianfilosofia".
Hän oli historian ja kulttuurin filosofian uudistaja. Hänen vaikutuksensa, jota hänen yhteytensä nuoreen Johann Wolfgang Goetheen vahvistivat, teki hänestä romanttisen liikkeen airuen. Hänet aateloitiin (von arvonimi lisättiin) vuonna 1802.
Suku ja koulutus pienoiskuva|Johann Gottlieb Herderin syntymäkoti Mohrungenissa (nyk. Morąg, Puola) Johann Gottfriedin vanhemmat olivat kanttori ja opettaja Gottfried Herder (1706–1763) ja tämän toinen vaimo Anna Elizabeth Peltz (1717–1772). Hän kasvoi köyhässä kodissa ja opiskeli isänsä Raamatun ja virsikirjan avulla sekä kävi kotikaupunkinsa kaupunginkoulua. Häneen vaikutti erityisesti diakoni Sebastian Friedrich Trescho (1733–1804), joka oli hänen vanhempiensa tavoin pietisti ja jonka uskonoppinut hänestä tuli. Vastineeksi hän sai käyttää ilmaiseksi tämän laajaa kirjastoa.
Venäläisen rykmentinkirurg J. C. Schwarz-Erlan aloitteesta 17-vuotias Herder lähti Mohrungenista kesällä 1762 100 kilometrin päähän Königsbergiin aikomuksenaan opiskella kirurgiksi. Hän ei enää koskaan nähnyt syntymäpaikkaansa, vanhempiaan tai ystäviään. Königsbergissä Herder tajusi pian olevansa sopimaton kirurgin ammattiin ja ilmoittautui teologian opiskelijaksi Königsbergin yliopistoon. Herder opiskeli Königsbergin yliopistossa teologiaa, filosofiaa ja kirjallisuutta vuodesta 1762 alkaen.
Hän sai suojelijakseen kirjakauppias Johann Jakob Kanterin (1738–1786), johon teki vaikutuksen Herderin nimetön teos "Gesang an Cyrus", jonka Herder oli lähettänyt hänelle pyytämättä. Kanter lähetti sen keisari Pietari III:lle, joka suhtautui myötämielisesti valistukseen, ja varmisti Herderille alaluokkien apuopettajan paikan kuninkaallisessa Collegium Fridericianumin yläkoulussa. Näin ollen Herder saattoi omistautua pääasiassa opintoihinsa suhteellisen turvallisesti.
Ylioopistossa hänestä tuli Immanuel Kantin oppilas. Samaan aikaan Herderistä tuli Johann Georg Hamannin älyllinen suojatti. Tämä königsbergiläinen filosofi kiisti puhtaan maallisen järjen olemassaolon. Myös Jean-Jacques Rousseaun kirjoitukset tekivät Herderiin suuren vaikutuksen. Hän liittyi akateemiseen piiriin, johon kuuluivat Theodor Gottlieb Hippel, Hamann, Johann George Scheffner ja Kant. Herder osallistui Kantin tähtitieteen, logiikan, metafysiikan, moraalifilosofian, matematiikan ja luonnonmaantieteen luennoille vuosina 1762–1764.
Ura ja julkaisut Riika
Hän saarnasi seurakuntapappina kahdessa esikaupunkikirkossa ja opetti Riian katedraalikoulussa eli Keisarillisessa kimnaasissa 1760-luvun lopulla ja sisällytti latvialaisia ja virolaisia kansanlauluja kokoelmaansa Volkslieder. Tuohon aikaan Riika oli osa Venäjän keisarikuntaa. Joulukuussa 1770 Herder osallistui Preussin tiedeakatemian järjestämään kirjoituskilpailuun, jossa aiheena oli kielen alkuperä. Hän voitti kilpailun, ja tiedeakatemia julkaisi hänen kirjoituksensa, jonka nimi oli Abhandlung über den Ursprung der Sprache. Herderin mielestä perheen merkitys oli suuri, kun lapsi oppii kielen. Samalla lapsi saa identiteetin ja tulee osaksi suurempaa ryhmää, kuten heimoa tai yhteiskuntaa. Ryhmän kannalta kielen opettamisessa on kyse perinteen välittämisestä seuraavalle sukupolvelle.
Riiassa hän julkaisi ensimmäiset teoksensa, jotka sisälsivät kaksi fragmenttikokoelmaa, nimeltään Über die neuere deutsche Literatur: Fragmente (1767) ja Kritische Wälder, oder Betrachtungen die Wissenschaft und Kunst des Schönen betreffend ja "(1769 ja 1846).
Matka Ranskaan
Kesällä 1769 hän lähti valtamerimatkalle ystäviensä tukemana ja ystävänsä seurassa Riiasta Ranskaan Nantesiin, mikä auttoi häntä ymmärtämään kohtaloaan syvällisemmin. Hänen Pariisissa joulukuussa valmistunut teoksensa Journal meiner Reise im Jahr 1769 (1769; ”Matkapäiväkirjani vuonna 1769”) todistaa muutoksesta, jonka se hänessä aiheutti. Herder näki itsensä pohjattomana olentona, joka oli jättänyt turvallisen rannan ja matkalla tuntemattomaan tulevaisuuteen. Hänen kutsumuksestaan tuli paljastaa tuo tulevaisuus menneisyydestä saatujen oivallusten kautta, jotta hänen aikalaisensa voisivat tuntea sen luonteen. Pariisissa hän tapasi ensyklopedistit Denis Diderot'n ja Jean le Rond d'Alambertin, joiden kanssa hän kävi vilkasta ajatustenvaihtoa.
Herderin oman ajan profeetallinen kritiikki ennakoi tulevien sukupolvien älyllisen kehityksen mahdollisuuksia, kuten Goethen, veljesten August Wilhelmin ja Friedrich von Schlegelin sekä Jacob ja Wilhelm Grimmin ajatukset runoudessa ja estetiikassa; Wilhelm von Humboldtin ajatukset kielifilosofiassa; G. W. F. Hegelin ajatukset historianfilosofiassa; Wilhelm Dilthey ja hänen seuraajansa tiedon teoriaosuudessa; Arnold Gehlen antropologiassa; ja slaavilaiset nationalistit poliittisessa ajattelussa.
Koska hän ei halunnut matkustaa enää ystäviensä kustannuksella, Lyypekin ruhtinaskunnan Eutinissa annettu tarjous toimia Holstein-Gottorpin kruununprinssi Peter Friedrich Wilhelmin (1754–1823) matkasaarnaajana tuli hänelle erittäin sopivaan aikaan. Joulukuussa 1769 hän matkusti Brysselin, Antwerpenin, Amsterdamin ja Hampurin kautta Eutiniin, jonne hän saapui vuoden 1770 alussa. Hampurissa hän tapasi Gotthold Ephraim Lessingin, Johann Joachim Christoph Boden, Johann Bernhard Basedowin, ylipastori Johann Melchior Goezen ja Matthias Claudiuksen. Heinäkuussa hän lähti Eutinista prinssin seurueessa. Matkan ensimmäiset pysähdyspaikat olivat Hannover ja Kassel; Göttingenissä hän tutustui Heinrich Christian Boieen.
Jo ennen lähtöään hän oli saanut kutsun Schaumburg-Lippen kreivi Wilhelmiltä (1724–1777) hovisaarnaajaksi Bückeburgiin. Lyhyen Darmstadtissa vietetyn ajan aikana hän tapasi sotaneuvos Johann Heinrich Merckin ja hänen kauttaan tulevan vaimonsa Maria Karoline Flachslandin, johon hän rakastui.
Goethe
Saapuessaan Strasbourgiin syyskuussa 1770 Holstein-Gottorpin perintöprinssi Peter Friedrich Wilhelmin seurueessa ja saadessaan leikkaushoitoa silmäongelmaansa Herder tapasi nuoren Goethen. Herderin havainnot Homeroksesta, Pindaroksesta, oppi-isästään Johann Georg Hamannista, Ossianin lauluista, William Shakespearesta sekä gotiikan katedraalien arkkitehtuurista, kirjallisuudesta ja kansanlauluista saivat Goethen tunnistamaan omat taiteelliset kykynsä ja tekivät tästä tapaamisesta merkittävän.
Yhdessä he tutkivat Laurence Sterneä, Oliver Goldsmithia, Johann Joachim Winckelmannia, Friedrich Gottlieb Klopstockia, Anthony Ashley Cooperia, Shaftesburyn jaarlia, Rousseauta, Voltairea ja Paul Henri Thiry d'Holbachia. Darmstadtin kirjallisessa piirissään Herder kritisoi Goethen Götz von Berlichingenin alkuperäisversiota nimellä Gottfried von Berlichingen rautakädellä, sanoen sen perustuvan Shakespearen väärinkäsitykseen.
Bückeburg thumb|323x323px|Johann Gottfried Herder, Johann Ludwig Strecker 1775 Vuosina 1771–1776 Herder toimi hovisaarnaajana Bückeburgissa, missä hän kirjoitti historianfilosofian alaan kuuluvan vertailevan tutkimuksen nimeltä Auch eine Philosophie der Geschichte zur Bildung der Menschheit. Se käsitteli kansakunnan erityispiirteiden ja identiteetin muodostumista ihmiskunnan historian varhaisimmissa vaiheissa.
Hänen Bückeburgissa tuottamansa teokset olivat perustavanlaatuisia Sturm und Drangille, prometheus- ja irrationalistisiin motiiveihin perustuvalle kirjallisuusliikkeelle, jota ilman saksalainen klassinen ja romanttinen kirjallisuus ei olisi voinut syntyä. Herderin edustamassa romantiikassa ajattelun välineenä on tunne (Gefühl), jota hän vertasi tuntoaistiin. Näkö havaitsee etäisesti olevia asioita, kun taas tunne kokee todellisuuden välittömästi ja havaitsee sen voimana, joka reagoi yksilön omaa elinvoimaa vastaan. Samaan aikaan yksilö kuitenkin kokee oman kehonsa, jossa elinvoima asettuu maailmaa vastaan. Sillä hetkellä, kun ihminen tunnistaa ympäristön asettamat rajat tulematta niistä riippuvaiseksi, saavutetaan voimien tasapaino näiden kahden välillä, jossa yksilöllinen keho muuttuu esteettiseksi gestaltiksi (tai kokonaisrakenteeksi) ja yksilön samaistuminen todellisuuteen toteutuu. pienoiskuva|Herdereitten asuintalo Herderstraße, Bückeburg Tämän ajanjakson teoksiin kuuluvat Plastik (1778), joka hahmottelee hänen metafysiikkaansa, ja Abhandlung über den Ursprung der Sprache (1772; ”Essee kielen alkuperästä”), joka etsii kielen alkuperästä ihmisluonnon. Herderille tieto on mahdollista vain kielen kautta. Vaikka yksilö ja maailma yhdistyvät tunteessa, ne eroavat toisistaan tietoisuudessa voidakseen yhdistyä uudelleen ”intentionaalisessa” tai objektiin suuntautuneessa toiminnassa, johon sanan objektiivinen merkitys on juurtunut. Näin ollen se, mikä aiemmin oli ymmärretty hämärästi, mutta ei erityisesti tunnistettu tunteessa, on nimenomaisesti nimetty. Tunne ja pohdinta lävistävät siten toisensa; ja sana, joka on sekä äänekäs että merkityksellinen, on tämän yhdistymisen syy. Jokainen jonkin merkitys sisältää siis emotionaalisen asenteen sitä kohtaan, joka heijastaa sen käyttäjien erityisyyttä ja näkökulmaa. Kielen rakenne on siis todellinen kuva ihmisluonnosta.
Aikansa psykologit erottelivat huolellisesti erilaisia ihmisen kykyjä (tajunta, tunne, tieto), kun taas Herder korosti ihmisluonnon yhtenäisyyttä ja jakamatonta kokonaisuutta. Tietoisuus ja Besonnenheit (”refleksiivinen erottelukyky”) eivät ole pelkästään eläimelliseen perustaan lisättyjä ”korkeampia” kykyjä; sen sijaan ne kuvaavat yksilön rakennetta kokonaisuutena, jolla on laadullisesti ainutlaatuiset ihmisen halut ja herkkyydet. Koska ihmisen vaistot ja herkkyydet ovat pohdinnan alaisia eli ”katkeavat” (gebrochen), ihmisyksilö on ”luomisen ensimmäinen vapautunut jäsen”.