thumb|Noam Chomsky – ärsykkeen köyhyys -argumentin esittäjä. Ärsykkeen köyhyys (engl. poverty of the stimulus) on yhdysvaltalaisen kielitieteilijän Noam Chomskyn esittämä argumentti, jonka mukaan lapsen kielellinen ärsykeympäristö ei yksin riitä selittämään sitä, että lapsi suhteellisen nopeasti ja vaivattomasti oppii käyttämään (so. ymmärtämään ja puhumaan) äidinkieltään.Chomsky (1980; 1986). Argumentin mukaan lapsen saamat kielelliset ärsykkeet ovat siis sekä määrällisesti että laadullisesti siinä määrin köyhiä, että on pakko olettaa lapseen erityinen synnynnäinen kielenomaksumiskoje (LAD eli language acquisition device), geneettisesti välittynyt lisäosa, joka tässä pullonkaulavaiheessa auttaa lasta päättelemään ja luomaan sen abstraktin systeemin ("kieliopin"), jonka lapsi tavallaan löytää saamiensa puhunnoskokemusten eli kielellisten ärsykkeiden pohjalta. Chomskyn mukaan kieliteorian visioima kielioppi ei välttämättä ole konkreettinen aivomekanismi vaan pikeminkin tällaisen mekanismin välttämättömien rakenneominaisuuksien abstrakti luonnehdinta.
Ärsykkeen köyhyys on käsitteellisesti varsin konkreettinen ja spesifinen argumentti nativismin puolesta ja empirismiä vastaan.
Argumentin taustaa Ärsykkeen köyhyys on 1980-luvulla käyttöön otettu kiteytysTermi poverty of the stimulus esiintyy tiettävästi ensimmäistä kertaa teoksessa Chomsky (1980: 34). ja "tietoteorian klassisen argumentin muunnos". Chomskyn mukaan sekä Sokrates että Descartes ovat korostaneet, että ihminen omaa synnynnäistä tietoa, joka ei voi olla peräisin ympäristöstä, koska ärsykkeet eivät vastaa sitä, mitä mieli tuottaa oppimistilanteessa.Chomsky (1980: 35). Tämä filosofianhistoriallinen kontekstualisaatio kiistää argumentin uutuuden mutta samalla oikeuttaa siitä puhumisen.
1950-luvulta 1960-luvun loppuun Kielen omaksuminen on alusta alkaen kuulunut generatiivisen kieliteorian tematiikkaan, joskaan ei sen keskiöön. Jo vuonna 1957 julkaistussa Syntactic structures -teoksessa LAD esitetään jonkinlaisena itsestäänselvyytenä. Chomsky myös ohimennen viittaa tässä teoksessaan siihen, että ihmiset kykenevät tuottamaan ja ymmärtämään äärettömän määrän äidinkielensä ilmaisuja siitä huolimatta, että heidän kielelliset kokemuksensa ovat olleet "äärellisiä ja satunnaisia".Chomsky (1957: 15). Tässä ärsykkeen määrällinen ja laadullinen köyhyys väikkyy jokseenkin epämääräisesti mukana, mutta sitä ei vielä mielletä kieliteoriaa konstituoivaksi tekijäksi. Chomsky ei siis tässä vaiheessa kysy, miten kielellisen syötteen rajallisuus vaikuttaa siihen, miten kieliteoria olisi hahmoteltava kielenomaksumisen teoriana.
Kuuluisassa arviossaan B. F. Skinnerin Verbal Behavior -teoksesta Chomsky esittää yhtenä kritiikkinään, että Skinner liioittelee "ulkoisten tekijöiden" vaikutusta ja kiinnittää liian vähän huomiota oppijan "sisäiseen rakenteeseen".Chomsky (1959: 27). Vaikka Chomsky tässä kritikoikin sellaista kielenoppimisteoriaa, jossa ei ole tilaa tarkastella kielellisen syötteen luonnetta suhteessa kielenoppijan mentaaliseen varustukseen, ei hän itsekään tule liittäneeksi tätä kritiikkiään empirismi / nativismi -keskusteluun. Tätä keskustelua avattiin hieman vasta Chomskyn kirjasessa Cartesian Linguistics (1966), jossa kielioppi kielen rakenteen kuvauksena esitetään myös ihmisen mielen rakenteen kuvauksena.
1960-luvulla tuli keskeiseksi puheenaiheeksi kompetenssi / performanssi -jako, joka varsinkin eurooppalaisessa kielitietessä pyrittiin, tosin epäonnistuneesti, sovittamaan Ferdinand de Saussuren langue / parole -jakoon. Performanssi-termi kiteytti arkipuhunnoksen epätäydellisyyden,Jo "Explanatory models in linguistics" -artikkelissan Chomsky luonnehti performanssia seuraavasti: "interrupted fragments, false starts, lapses, slurring, and other phenomena that can only be understood as distortions of the underlying idealized pattern" (1962: 531). mutta tätä epätäydellisyyttä ei vielä mielletty kielen omaksumisen haittatekijäksi. Näkemys muistutti platonistista idealismia: arkimaailman epätäydellisyys on ideaalisen maailman rappeutunut heijastuma. Tätä näkökulmaa käytettiin lähinnä huomauttamaan siitä ammottavasta aukosta, joka oli generatiivis-transformationaalisen kieliopin generoimien tuotosten (jotka olivat ns. ideaalisen kielenpuhujan "puhetta") ja arkipuhunnosten välillä. Tai toisin sanoen, korostettiin sitä eroa, mikä on kielellisen tiedon (tai periaatteellisen osaamisen) ja varsinaisen suorituksen välillä. Milteipä ainoa kielen omaksumiseen viittaava lause löytyy Chomskyn Aspects of the Theory of Syntax -teoksen loppuviitteestäChomsky (1965: 201): "the primary linguistic data that <the child> uses as a basis for ... theory construction may ... be deficient in various respects." ja Language and Mind -kirjasesta (1968), jossa Chomsky toteaa kielen omaksumisen tapahtuvan rajallisen ja laaduttoman syötteen pohjalta.Chomsky (1968/1972: 27): "the native speaker has acquired a grammar on the basis of very restricted and degenerate evidence." Mutta tämänhän Chomsky oli tullut todenneeksi jo 10 vuotta aikaisemmin.
Lapsi pikku lingvistinä 1970-luvun alussa Stanley Peters julkaisi artikkelin,Peters (1972). jossa hän formuloi ns. projektio-ongelman: miten johtaa tai päätellä kielioppi arjen kieliaineksesta, jossa epäkieliopillisia rakenteita ei voi erottaa kieliopillisista, eivätkä kaikki kieliopilliset kategoriaerot (kuten restriktiivisten ja ei-restriktiivisten relatiivilauseiden välinen ero) heijastu puhunnassa. Peters näki tässä ammattilingvistin ja kieltään omaksuvan lapsen olevan samanlaisen "projektio"-ongelman äärellä. Petersin analogia synnytti näkemyksen, että jokainen kieltään opetteleva lapsi on oikeastaan pikku lingvisti. Tämä alussa ehkä valaisevakin analogia vääristyi, kun lasta alettiin pitää pikku generativistina.Derwing (1977) on kriittinen yhteenveto "lapsi pikku lingvistinä" -diskurssista (joka toki edelleen jatkuu). Kiinnostus ei siis riittänyt oikean lapsen kielenoppimisen tarkasteluun, vaan kuvattiin loogista konetta, jota sopivissa yhteyksissä kutsuttiin lapseksi.Kielen omaksumisesta tuli looginen ongelma, kuten Bakerin ja McCarthyn teemakirjan nimestä The Logical Problem of Language Acquisition (1981) ilmenee.
Vuosikymmenen aikana syntyi tutkimussuuntaus, jossa luetteloitiin sellaisia (englannin) kieliopin ilmiöitä ja niitä kuvaavia esimerkkilauseita, joissa kielen ilmiasu (puhunta) on siinä mielessä köyhää, että se ei täysin ilmaise niitä tuottavan kieliopin ominaisuuksia.Thomas (2002: 56). Carl Lee Bakerin artikkeli "Syntactic theory and the projection problem" (1979) kokoaa kaikki klassiset esimerkit rakenteista, joiden olemassaolosta puhunta ei anna foneettisia vihjeitä; esimerkiksi John is eager to please ja John is easy to please vaikuttavat pinnallisesti katsoen samarakenteisilta, mutta kieliopillisen analyysin kannalta niillä on täysin eri rakenteet.Itse asiassa 1970-luvun standardiesimerkit ovat osaksi varsin "paperisia"; esimerkiksi Flying planes can be dangerous on kaksitulkintainen vain kirjoitettuna. Pintavihjeiden puuttuminen muodostaa "deduktiivisen aukon"Baker (1979: 234). siihen prosessiin, jossa kielellisestä syötteestä on määrä "löytää" sitä tuottava kielioppi. Tässä on selvästi kyse kielellisen ärsykkeen laadullisesta köyhyydestä. Bakerin artikkeli antoi ainakin lupauksen ohjelmallisen painopisteen siirtämisestä lapsen kielenoppimisen empiiristä tutkimusta kohti.
Argumentin rakenne Jo Skinner-arvostelussaan Chomsky (1959) totesi, että lapsen kielen omaksuminen ei voi perustua ehdollistamiseen (conditioning), sillä kielellisillä ilmaisuilla on sellaisia kieliopillisia ominaisuuksia, jotka eivät voi olla kokemusperäisiä. Pikemminkin lapsi näyttäisi etenevän "popperilaisittain" askel askeleelta hypoteesien kautta teoriaan (= kielioppi) edeten.Tällaista empirismiä edustaa esimerkiksi Sampson (1978; 1980). Chomsky hylkää myös tällaisen näkemyksen kielen omaksumisesta: menestyksellinen teorianmuodostus vaatii suunnattoman määrän dataa, ja lapsen saama kielen perusaineisto (primary linguistic data) on tähän tarkoitukseen riittämätön. Tämä on aineiston kvantitatiivista köyhyyttä. Aineiston kvalitatiivinen köyhyys puolestaan on sitä, että lapsen saaman aineiston valossa ei ole mahdollista erottaa vääriä hypoteeseja oikeista. Tässä ovatkin ärsykkeen köyhyyden molemmat puolet, laadullinen ja määrällinen.
On oikeastaan hämmästyttävää, että Chomskyn teoksessaan Rules and Representations (1980) käyttöön ottamasta "ärsykkeen köyhyys" -kiteytyksestä on tullut se termi, jolla ehkä yleisimmin perustellaan generatiivisen kielitieteen nativistinen tai antiempiristinen näkemys kielen omaksumisesta.Chomsky (1986) käyttää tämän ohella myös termiä Platonin ongelma. Tämän kompleksisen termin kumpikin sana on tavallaan onnettomasti valittu. Ensiksikin jo vuoden 1959 Skinner-arvostelussaan Chomsky korosti, ettei ole oikein luonnehtia kieltä ärsykkeeksi. Toiseksi on jotenkin harhaanjohtavaa väittää lapsen saamaa kielellistä syötettä köyhäksi; syötehän on riittävä, koska tuloksena on toimiva kielitaito.Thomas (2002: 64). Termin ymmärtäminen ja hyväksyminen vaatii tiettyä suopeutta: kielen omaksumiseen ei tarvita niin paljon kuin saattaisi kuvitella, ja ainakaan tätä prosessia ei voi verrata popperilaiseen tieteen metodiin. Joka tapauksessa ärsykkeen köyhyys on generativistien keskuudessa yleisesti hyväksytty argumentti kielellisen naturalismin puolesta: kaikkea ei tarvitse oppia kokemuksesta, koska mielessä on valmiina kielen oppimista ohjaavia välineitä. Ärsykkeen köyhyys -argumentin yleinen rakenne on seuraava:
Kielen hallintaan kuuluu ainakin osaksi kielen kieliopillinen "tieto". Omaksuakseen tietyn kieliopillisen säännön K lapsen olisi altistuttava sellaiselle datalle D, joka mahdollistaisi kilpailevien hypoteesien falsifioimisen. Lapsen saama kielen perusaineisto ei sisällä D:tä. Tästä seuraa, ettei K ole lapsen omaksuttavissa. Koska tilanne on sama monen muunkin kieliopillisen säännön kohdalla, lapsella on oltava synnynnäinen kielen omaksumista edesauttava mekanismi, UG.
Kieliopillinen tieto Chomsky otti 1960-luvulla käyttöön termin kielellinen kompetenssi, joka oli "ideaalisen kielenpuhujan" täydellistä tietoa kielensä (= kielioppinsa) säännöistä.Chomsky (1965). Tämä tieto (knowledge) luonnehtii myös lapsen suhdetta siihen kielioppiin, jota hän on saamansa kielellisen syötteen pohjalta mieleensä rakentamassa. Tässä ei ilmeisestikään ole kyse propositionaalisesta tiedosta (knowing that), ei liioin osaamisesta (knowing how), vaan jostakin muusta tietämisen tavasta, joka on implisiittistä ja tiedostamatonta. Tämä omaperäinen tietämisen moodi herätti aikanaan siinä määrin ihmettelyä, että Chomsky otti 1980-luvulla filosofisesti ladatun know-verbin rinnalle harvemmin käytetyt sanat (to) cognize ja cognizance.Chomsky (1980: 92). Kuitenkin edelleen jäi ongelmaksi se, onko "kognisointi" esimerkiksi uskomiseen verrattavissa oleva episteeminen asenne. Loppujen lopuksi kyse on siitä, miten kielellinen kompetenssi saavutetaan ja mikä on kompetenssin suhde performanssiin. Tämä on tärkeä kysymys siksi, että näkemys opitun sisällöstä vaikuttaa käsityksiimme siitä, mitä oppiminen edellyttää.Cowie (2008: 15). Jos kieliopilliset säännöt katsotaan mielen sisäisellä koodilla (mentalese) toteutetun generatiivisen kieliopin säännöiksi, kielellisen "ärsykkeen" ei ilmeisestikään tarvitse olla erityisen rikasta, koska ratkaisumenettely on jotenkin valmiiksi viritettynä rakenteena aivoissa/mielessä. Jos taas Michael Tomasellon lailla hylkäämme generatiivisen syntaksin kokonaan,Tomasello (2003). myös "ärsykkeen köyhyys" -argumentti menettää voimansa.
Oppiminen