Jalmari Volmari Leväaho (vuoteen 1929 Levänen, 18. joulukuuta 1884 Pietari – 3. tammikuuta 1979 Helsinki) oli suomalainen juristi. Hän oli ainoa sisällissodan aikana punaisten hallintoon osallistunut lakimies. Sodan loppuvaiheessa Leväaho pakeni Neuvosto-Venäjälle, jossa hän eli maanpaossa vuoteen 1928 saakka.
Elämä Leväahon vanhemmat olivat junailija Sakari Levänen ja Karoliina Palén. Leväaho kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin klassillisesta lyseosta 1905 ja opiskeli lakitidettä Helsingin yliopistossa, jossa hän suoritti oikeustieteen kandidaatin tutkinnon 1915. Leväaho toimi asianajajana ja Viipurin maalaiskunnan kunnansihteerinä 1915–1917. Joulukuussa 1917 hänestä tuli Viipurin hovioikeuden auskultantti. Askeettiset elämäntavat omaksunut Leväaho oli vegetaristi ja harrasti teosofiaa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Leväaho vastusti Venäjän hallituksen määräämiä sotatilalakeja ja joutui vankilaan joulukuussa 1916. Leväaho vapautui maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917 ja vältti karkotuksen Siperiaan. Samana vuonna aikaisemmin nuorsuomalaisiin kuulunut Leväaho liittyi sosialidemokraattien jäseneksi.
Leväaho kuului jo syksyllä 1917 Hiekan kaupunginosaan perustetun työväen järjestyskaartin esikuntaan. Sisällissodan aikana Leväaho oli Viipurin läänin siviilihallinnosta vastanneen Viipurin lääninvaltuuskunnan jäsen. Hän toimi sihteerinä ja hoiti oikeudellisia asioita. Viipurin taistelun aikana 25. huhtikuuta Leväaho pakeni Neuvosto-Venäjälle. Kaksi päivää myöhemmin Leväaho osallistui Pietarissa vallankumoushallinnon viimeiseen kokoukseen, jossa oli mukana kansanvaltuuskunnan ja Viipurin lääninvaltuuskunnan jäseniä. Pitkässä puheessaan Leväaho totesi sodan jatkamisen hyödyttömäksi ja ehdotti rauhan solmimista ympärysvaltojen diplomaattien välityksellä.
Leväaho oleskeli maanpakolaisena Venäjällä kymmenen vuotta. Hän työskenteli muun muassa opettajana Pietarin suomenkielisessä koulussa. Koettuaan Stalinin valtaannousun uhaksi Leväaho päätti palata Suomeen vuonna 1928. Hänen puolisonsa ja kaksi Leningradissa syntynyttä poikaa omasivat Suomen passin, joten he pääsivät rajan yli laillisesti, mutta Leväaho ylitti Rajajoen salaa. Suomessa Leväaho joutui Etsivän Keskuspoliisin kuulusteluihin ja häneltä evättiin mahdollisuus päästä valtion virkoihin. Leväaho asettui Helsinkiin ja perusti oikeusapua tarjonneen Työväen Asianajotoimiston. Sotavuosina hän toimi Helsingissä väestönsuojelutehtävissä. Vuonna 1949 Leväaho suoritti Helsingin yliopistossa Lainopin kandidaatin tutkinnon ja toimi asianajajana omassa toimistossan aina vuoteen 1974 saakka.
Perhe Leväahon puoliso oli Pietarin Suomalainen Yhteiskoulun johtajana toiminut Alma Sofia Aholainen (1896–1992), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1923. Pietarissa syntynyt Alma Aholainen oli asunut myös Kajaanissa, jossa hänen koulutovereihinsa kuului muun muassa Urho Kekkonen. Pariskunnalla oli kolme poikaa, joista anarkistina tunnettu Veikko Leväaho ja urheilutoimittaja Kauko-Aatos Leväaho syntyivät Leningradissa. Suomeen muutettuaan perhe otti vuonna 1929 sukunimekseen Leväaho, joka oli yhdistelmä puolisoiden sukunimistä. Kolmas poika oli tiedotuspäällikkö Tapio Leväaho, joka syntyi Helsingissä vuonna 1930. Alma Leväaho työskenteli myöhemmin Helsingin kaupungin palveluksessa konttoristina.
Vuonna 2008 ilmestyi Raili Mikkasen historiallinen romaani Unelmien varjot, joka kertoo Jalmari ja Alma Leväahon vaiheista.
Kirjallisuutta
Lähteet
Luokka:Suomalaiset juristit Luokka:Suomen sisällissodan punaiset Luokka:Suomalaiset teosofit Luokka:Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen jäsenet Luokka:Pietarinsuomalaiset henkilöt Luokka:Neuvostoliitonsuomalaiset henkilöt Luokka:Vuonna 1884 syntyneet Luokka:Vuonna 1979 kuolleet