Suomen yleisesikunnan johtama tiedustelu 1918–1945 oli tiedustelua osana Suomen puolustusta valtionjohdon alaisuudessa. Sen tehtävänä oli varoittaa valtionjohtoa maan turvallisuuteen kohdistuvista sotilaallisista uhista.

Yleistä Tiedustelu kerää tietoa niistä aiheista, joista valtiolliset päätöksentekijät kokevat eniten tietoa tarvitsevansa. Tiedustelujärjestelmä on hierarkinen organisaatio, jossa tiedon tarpeet ja tiedonhankinnan johtaminen kulkevat tehokkaasti alaspäin ja jossa myös kerätty tieto nousee tehokkaasti ylöspäin.

Tiedustelu jakautuu useisiin eri lajeihin. Näitä ovat esimerkiksi sotilasasiamiesten toiminta kohdemaissaesim. Elfvengren 2003, 18–19, tiedotusvälineiden seuranta sekä asiamiestiedustelu, jota kansanomaisesti nimitetään vakoiluksi ja sotilaallinen tiedustelu, kuten tähystäminen, lentotiedustelu, väkivaltainen tiedustelu ja muu partiointi. Tärkeää on myös sotavankien ja loikkarien kuulustelu sekä haltuun saadun materiaalin tutkiminen.esim. Heiskanen 1989, 16 Jo 1920-luvulla otettiin Suomessa ensiaskeleita myös radiotiedustelussa.Pale 1977

Tiedusteluelinten nimissä on eri aikoina ollut vaihtelua ja kirjavuutta, mikä johtuu osittain toiminnan salaamisesta.Kosonen 2001, 21; "Tietotoimisto" ja "tilastotoimisto" ovat esimerkkejä toiminnan luonnetta peittelevistä nimityksistä. Tiedustelua harjoitti samaan aikaan myös Etsivä keskuspoliisi.

Varhaisvaiheet aktivismissa ennen Suomen itsenäistymistä thumb|100px|Kapteeni Isak Anton Alfthan Tukholmassa toimi aktivistien vuonna 1914 perustama tiedonantotoimisto, jonka tehtävänä oli hankkia tiedustelutietoa Suomessa olevista venäläisistä joukoista ja välittää sitä saksalaisille. Toimistoa johti maisteri Isak Alfthan, joka oli ollut aktivistisessa toiminnassa mukana jo ensimmäisen sortokauden (1899–1905) aikana.

Päämajan tietotoimisto Suomen sisällissodan aikana

Kenraali Mannerheim kutsui Aflthanin päämajaan ja nimitti hänet tämän 11. helmikuuta 1918 Seinäjoelle saavuttua luutnantin arvoisena yleisesikuntansa tiedusteluelimen, tietotoimiston päälliköksi.Kosonen 2001, 17–18, Elfvengren 2003, 13

Päämajan tietotoimiston pohjana ollut tiedusteluelin oli toiminut päämajoitusmestarin alaisena tammikuun loppupuolelta vahvuutenaan 2–5 upseeria. Toimisto keräsi tietoja punaisista ja venäläisistä lähinnä operatiivista suunnittelua ja johtamista varten.Elfvengren 2003, 13

Pääesikunnan III osaston tiedusteluosastot Kun Suomi itsenäistyi, sen oli päätettävä, mikä oli sen tiedonhankinnalle sopiva tapa ja mikä oli sille oikea taso. Sisällissodan päätyttyä Suomi oli Tarton rauhaan asti kansainvälisoikeudellisesti sotatilassa Neuvosto-Venäjän kanssa, koska bolševikkihallitus oli osoittanut tukensa kapinalliselle osapuolelle eli punakaartille.Porvali s. 18. Sodan jälkeisessä saksalaissuuntauksessa pääesikuntakin organisoitiin saksalaisen mallin mukaan. Sen päälliköksi nimitettiin saksalainen eversti Konrad von Redern. Niinpä tiedustelu kuului pääesikunnan III osaston tehtäviin. Tiedustelun toiminta-alueiksi mainittiin erikseen Karjalankannas, Aunuksen Karjala, Vienan Karjala sekä Pietari. Tietotoimiston sai johtoonsa everstiluutnantti Eino Suolahti, joka alkoi kehittää sitä edelleen nimellä osasto Ie eli Osasto erityisiä tehtäviä varten. Apulaisekseen Suolahti sai maisteri Kai Donnerin.Elfengren & Laidinen 2012, 18–20

III osastoon kuului kaksi tiedusteluosastoa, joilla oli edelleen toiminta-alueiden mukaisia alaosastoja. Ensimmäinen osasto toimi Torniosta käsin Pohjois-Ruotsin ja Pohjois-Norjan suuntaan sinne siirtyneitä punaisia vastaan ja Viipurista käsin Pietarin suuntaan. Toinen, Itä-Karjalan osasto, toimi Sortavalasta käsin Laatokan ja Äänisen suuntiin sekä Muurmannin radan suunnalla kohti pohjoista.Kosonen 2001, 18 Pääesikunnan III osastoon kuuluivat lisäksi sanomalehtiosasto ja sabotaasiosasto (Section politik). Myöhemmin perustettiin vielä passiosasto. Pääesikunnan III osasto hajotettiin vuoden 1919 alussa saksalaissuuntauksen päätyttyä. Heinäkuussa vuonna 1919 sisäisestä turvallisuudesta alkoi huolehtia sisäministeriön alainen uusi virasto, jonka nimeksi tuli Etsivä Keskuspoliisi. Sotilastiedustelu jäi yleisesikunnan tehtäväksi. Muutoksen toteutti Kaarlo Castrénin hallitus. Alatoimistojen alkuvaiheita Itä-Karjalan osastosta tuli Sortavalan alatoimisto syksyn 1918 aikana. Nimitykset Sortavalan alatoimisto ja Sortavalan tiedustelutoimisto vakiintuivat 1920-luvun kuluessa, ja alatoimisto-nimitys säilyi talvisotaan asti. Salaamissyistä saatettiin toimiston katsauksia allekirjoittaa 3. divisioonan tiedustelu-upseerin nimissä.Kosonen 2001, 18, 24,25 Myös Salmissa ja Suojärvellä sillä oli toimipisteet.Elfvengren 2003, 21 Sortavalan alatoimiston alkuvaiheen päälliköitä oli jo Tukholman tiedonantotoimistossa vaikuttanut Isak Alfthan. Häntä seurasivat Gustav Rosenström (Kustaa Rautsuo), Jonne Aikomus ja Pekka Jänhiä. Lisäksi toimistolla oli muutamia muita lyhytaikaisia päälliköitä.Kosonen 2001, 18, 113

Viipurin alatoimisto perustettiin sisällissodan jälkeen nimellä Itäarmeijan tiedusteluosasto ITO. Se oli suoraan yleisesikunnan alainen, ja sen tehtävänä oli Karjalankannaksen kautta Venäjälle suuntautuvan tiedustelun hoito. Se kokosi alatoimistoilta ja Terijoen edustajalta saadut tiedot yhteen, poimi tietoja Neuvosto-Venäjällä julkaistuista lehdistä ja toimitti sitten muokkaamansa tiedot yleisesikuntaan. Terijoen edustajan tehtävänä oli rajan yli tulleiden pakolaisten kuulusteleminen, minkä avulla saadut tiedot olivat usein parhaita ja antoisimpia. Myöhemmin Viipurin alatoimisto toimi 2. divisioonan tiedustelu-upseerin alaisuudessa nimellä tiedustelu-upseerin toimisto. Toimistossa työskenteli vuonna 1919 seitsemän henkeä. Vuonna 1922 henkilökuntaa oli jo 26, ja toimintaa oli Viipurin lisäksi Kivennavalla ja Raudussa sekä Terijoella. Kivennavan alatoimisto sijaitsi aluksi Jalkalan kylästä vuokratussa huvilassa, ja Raudun alatoimisto Raudun asemalla. Myöhemmin niille molemmille ostettiin omat rakennukset.Kosonen 2001, 29 Viipurin alatoimistoa johti aluksi vänrikki J. Aalto, hänen jälkeensä Gustav Rosenström (Kustaa Rautsuo) ja Toivo Salokorpi.Rislakki 2003, 55 Kivennavan ja Terijoen toimintaa johti alkuvuosina Jalmari Sinivaara.Porvali s. 21.

Tiedustelutoiminta Karjalankannaksella oli itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina melko vilkasta, mutta vähentyi vuonna 1920 solmitun Tarton rauhan ja Neuvosto-Venäjän rajavartioinnin vakiintumisen jälkeen. ITO seurasi kesällä 1920 Viron Tartossa alkaneiden rauhanneuvotteluiden aikana tapahtumia sekä puna-armeijan ja Itämeren laivaston liikkeitä tiiviisti partiotiedustelun avulla.Porvali s. 19. thumb|100px|Luutnantti Pauli (Paul) Marttina. Yhteistyö kotimaisten toimijoiden kanssa Toimintaympäristönä itäraja oli monimutkainen. Esimerkiksi Laatokan-Lieksan tasalta johti itärajan yli 1920-luvulla runsaasti etappiteitä, joita käyttivät itäkarjalaispakolaiset, emigrantit, kommunistit ja salakuljettajat.Kosonen 2001, 169 Ajoittain osa heistä kulki näillä reiteillä myös joko alatoimistojen asiamiehinä tai Etsivän keskuspoliisin/Valpon, ehkä kummankin, värvääminä.Elfvengren 2003, 27; Kosonen 2004, 60; Kosonen 2001 (s. 122–123) luettelee yhdeksän henkilöä, jotka Valpon mukaan olivat 1930-luvulla sekä sen että sotilastiedustelun palveluksessa.

Itärajan yli kulkevat henkilöt kiinnostivat sekä Rajavartiolaitosta, Etsivää keskuspoliisia että sotilastiedustelua. Niiden välinen yhteistyö ei kuitenkaan ollut sujuvaa. Esimerkiksi rajan ylittäjä saattoi olla sotilastiedustelun asialla EK:n tietämättä. Rajan takainen vakoilu saattoi olla myös Neuvostoliiton tiedossa ja siihen saattoi sisältyä väärien tietojen syöttämistä suomalaisille.Elfvengren & Laidinen 2012, 103–108

Myös sotilastiedustelun alatoimistot tekivät yhteistyötä toiminta-alueensa joukko-osastojen, rajavartiostojen sekä Etsivän keskuspoliisin (myöh. Valtiollinen poliisi) kanssa. Yhteistyö ei kuitenkaan ollut ongelmatonta ja yksittäisten henkilöiden roolit saattoivat sekoittua, koska tehtävistä ei luonnollisestikaan voitu avoimesti puhua.Kosonen 2001, 170–171

Vastavakoilu 1930-luvun puolivälissä Neuvostoliitto tehosti vastavakoilutoimintaansa. Tällöin paikallisten tiedottajien käyttö itse tiedustelukohteissa Neuvostoliitossa loppui.Heiskanen 1989, 80 Suomen tiedustelu onnistui ilmeisesti soluttamaan useita miehiään Pietarin punaupseerikouluun. Nämä toimivat Suomen hyväksi vielä toisen maailmansodan aikana. Kiinni jääneitä vakoilijoita oli rajan molemmilla puolilla niin, että esimerkiksi vuonna 1926 sovittiin vankien vaihdosta: kumpikin puoli sai takaisin kahdeksan henkilöä. Toisaalta Neuvostoliitto suostui vapauttamaan vain ne suomalaiset, jotka olivat suostuneet toimimaan jatkossa Neuvostoliiton hyväksi.Elfengren & Laidinen 2012, 99–103

Toiminnan laajeneminen: Toimisto II:sta Ulkomaaosastoksi Yleisesikunnan organisaatiossa 1. tammikuuta 1920 esiintyvä tiedustelusta vastaava Toimisto II laajeni osastoksi vuoteen 1928 mennessä saaden nimekseen Tilastollinen ja ulkomaaosasto eli osasto 2. Siihen kuuluivat ulkomaatoimisto (Toimisto IV), tilastotoimisto (Toimisto V) sekä valvontatoimisto (Toimisto VI). Tilastotoimisto-nimeä käytettiin myöhemminkin tiedustelutoimiston peitenimenä.

Ennen talvisotaa, vuonna 1937, Tilastollisen ja ulkomaaosaston nimi muuttui Ulkomaaosastoksi. Osaston johtoon tuli samana vuonna eversti Lars Melander. Osasto jakautui kolmeen toimistoon: U1:n eli ulkomaatoimiston kohteena olivat muut maat paitsi Neuvostoliitto ja toimintamuotona omien sotilasasiamiesten lähettäminen sekä yhteydenpito ulkomaisiin sotilasasiamiehiin Helsingissä. U2 eli tilastotoimisto vastasi Neuvostoliittoon kohdistuvasta tiedustelusta. U3:n eli valvontatoimiston kohteena oli puolustusvoimien sisäinen turvallisuus.Heiskanen 1988, 21; Kosonen 2004, 40;Elfvengren 2003, 26–27

U2:ta eli Tilastotoimistoa johtanut everstiluutnantti Erkki Puomi kuoli toukokuussa 1939, ja hänen tilalleen tuli samaan arvoon ylennetty Yrjö Pöyhönen Pohjan rykmentin komentajan paikalta. Pöyhönen oli ennen komentajantehtäviä toiminut tilastotoimistossa toimistoupseerina ja sen päällikkönä.Kosonen 2004, 41 Viestitiedustelun perustaminen Yleisesikuntaan tuli 14. kesäkuuta 1927 radiospesialistiksi luutnantti Reino Hallamaa. Hän teki samana vuonna pitkän Euroopan-matkan tutustuakseen viestitiedusteluun. Hän otti tavoitteekseen, että radiota pystyttäisiin käyttämään sotilastiedostelussa vastapuolen radioliikenteen kuunteluun ja sen salasanomien sieppaamiseen. Koeradioasemat toimivat vuodesta 1929 alkaen. Aluksi keskityttiin Neuvostoliiton Itämeren laivaston radiokuunteluun ja sen koodijärjestelmän murtamiseen. Vuodesta 1935 lähtien koodit olivatkin selvillä. Vastaanottimina käytettiin National 100-, Hallicrafter- ja Philips-radioita. Kroonista rahapulaa paikattiin esimerkiksi vaihtamalla suomalaisten Neuvostoliiton-tietoja Ruotsin ostamiin amerikkalaisiin RCA-radioihin.Elfvengren & Laitinen 2012, 100–103, 251–252

Alatoimistot U2:n alatoimistoille vakiintuivat nimilyhenteet: Sortavalan alatoimisto oli YE U2/S, Viipurin YE U2/V, Kajaanin YE U2/K ja Petsamon (eli sijaintipaikkansa mukaan Rovaniemen) alatoimisto YE U2/P.Kosonen 2004, 40 Epämuodollisemmat käyttönimet oli muodostettu päälliköiden nimistä vastaavasti: Osasto Kuismanen, Osasto Vehniäinen, Osasto Marttina ja Osasto Paatsalo.Saressalo 2003,45

Tiedustelijoiden tehtävänä oli perustietojen hankinta esimerkiksi liikenneyhteyksistä. Ohjeet olivat väljät. Samalla kehiteltiin toimintatapoja kuten yhteydenottoa paikallisiin asukkaisiin.Paarma 1970, 103–112 Ensimmäisillä 1-2-miehisillä tiedustelupartioilla ei aina ollut mukanaan tuliaseita. Kompassi oli käytössä, mutta kohdealueilta alatoimistolla ei ollut karttoja tiedustelijoille annettaviksi.Paarma 1970, 104

Alatoimiston yhtenä tehtävänä oli myös Neuvostoliitosta Suomeen tulleiden rajanylittäjien taustojen selvittäminen. Joitakin heistä värvättiin tiedustelijoiksi. Paarma kertoo laajasti yhden tällaisen tapauksen Petsamon suunnalta.Paarma 1970, 61–101