pienoiskuva|Suuriruhtinas Konstantin Pavlovitš, postuumi muotokuva George Dawe 1834 pienoiskuva|Nuori suuriruhtinas Konstantin 16-vuotiaana ensimmäisen avioliittonsa solmisen aikoihin, Vladimir Borovikovski 1795 Konstantin Pavlovitš Romanov (); (8. toukokuuta (J: 27. huhtikuuta) 1779 Katariinan palatsi, Venäjän keisarikunta – 27. kesäkuuta (J: 15. kesäkuuta) 1831 Vitebsk, Kongressi-Puola) oli venäläinen suuriruhtinas ja Venäjän kruununperillinen vuoteen 1822 asti.Kalleinen, Kristiina: Konstantin Pavlovitsh (1779–1831) Venäjän kruununperillinen, 6.9.2001. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997–
Hän oli Kongressi-Puolan kuvernööri ja sen todellinen hallitsija vuosina 1815–1830.
Suku ja kasvatus Hän oli keisari Paavali I:n ja keisarinna Maria Fjodorovnan toiseksi vanhin poika. Hänellä oli yhdeksän sisarusta, joista vanhin veli oli Aleksanteri I ja nuorempia veljiä olivat Nikolai I sekä suuriruhtinas Mihail. Hänen sisarensa Aleksandra, Jelena, Maria, Jekaterina ja Anna avioituivat keskieurooppalaisiin kuningas- ja aatelissukuihin.
Hän muistutti sisaruksista eniten ulkoisesti ja käytökseltään isäänsä Paavali I:stä. Hänet ja vanhempi veli Aleksandr otettiin pois vanhemmiltaan heti syntymänsä jälkeen ja isoäiti Katariina II kasvatti heidät hovissaan.
Isoäiti Katariina Suuri antoi suosikkinsa Grigori Potjomkinin kehotuksestaSebag Montefiore, Simon: Toinen näytös: Lakipiste. Neljäs kohtaus: Kulta-aika. Romanovit 1613–1918. WSOY, 2016. S. 303, 320, 322, 324-325, 412, 420, 423. pojalle nimen Itä-Rooman valtakunnan perustaja Konstantinus Suuren mukaan. Hänen syntymänsä muistoksi lyötiin antiikin hahmoilla koristeltu mitali, jossa on kaiverrus: "Takaisin Bysanttiin", mikä selvästi viittaa keisarinna Katariinan kreikkalaiseen suunnitelmaan, jossa piti ensin voittaa Osmanien valtakunta ja asettaa Konstantin uuden imperiumin keisariksi. Britannian suurlähettiläs James Harrisin mukaan: "Ruhtinas Potjomkinin mielessä on jatkuvasti ajatus imperiumin luomisesta itään; hän on onnistunut lumoamaan keisarinnan näillä tunteilla, ja tämä on osoittautunut niin suostuvaiseksi hänen kimeeroihinsa, että kastoi vastasyntyneen suuriruhtinaan Konstantiniksi, antoi tälle hoitajaksi kreikkalaisen Helenan ja puhuu omissa piireissään siitä, kuinka poika asetetaan itäisen valtakunnan valtaistuimelle. Samaan aikaan hän perustaa Tsarskoje Seloon kaupunkia, jota kutsutaan nimellä Konstantingorod."pienoiskuva|Suuriruhtinas Konstantin Pavlovitš noin 20-vuotiaana, taustalla voittoisa Novin taistelu Piemontessa 1799Pojan kasvatuksen ohjaus oli täysin hänen isoäitinsä, keisarinna Katariina II:n käsissä. Kuten vanhimman pojanpoikansa (tuleva keisari Aleksanteri I) tapauksessa, hän sääteli tämän fyysisen ja henkisen koulutuksen kaikkia yksityiskohtia; mutta tapansa mukaisesti jätti näkemyksensä toteuttamisen luottomiehilleen. Isoäidin luona Konstantin ja Aleksandr pukeutuivat ranskalaistyylisiin hovipukuihin ja vierailuillaan isänsä Paavalin luona Hatsinan palatsissa preussilaisiin univormuihin, jossa he joutuivat isänsä järjettömän sotilasäkseerauksen uhreiksi. Varsinaisena opettajana vuodesta 1790 lähtien piti olla hovimies, kreivi Nikolai Saltykov, mutta hän siirsi taakan toiselle, puuttuen asioihin henkilökohtaisesti vain poikkeustapauksissa, eikä vaikuttanut intohimoisen, levottoman ja itsepäisen pojan luonteeseen. Ainoa vastuullinen vaikutusvaltainen henkilö oli sveitsiläinen, valistuksen ihanteita kannattava poliitikko, kirjailija ja journalisti Frédéric-César de La Harpe, joka oli pääkasvattajana vuosina 1783–1795 ja koulutti molemmat keisarinnan pojanpojat.
Lapsena Konstantin oli isoäitinsä Katariina II:n mukaan "epävakaa ja uppiniskainen, alkaa muistuttaa isäänsä ja heittäytyy usein raivonpuuskiin." Konstantin harrasti pöyristyttäviä temppuja: hän ampui eläviä rottia kanuunanpiipusta, paukutti rumpuja aamiaisella ja pieksi tyttöjä. Konstantinin hillittömät raivokohtaukset ja raa'at oikut pidettiin salassa, kunnes lasten kotiopettaja, ankara paronitar Charlotte von Liewen (joka Nikolain aikana sai ruhtinattaren arvon) ilmoitti että Konstantin oli hakannut rykmenttinsä husaarin pahanpäiväisesti. Isoäiti keisarinna Katariina pidätytti pojanpoikansa ja oli niin järkyttynyt että sai melkein halvauskohtauksen. Vanhemmiten Konstantin kehittyi hieman, hän pystyi nauramaan rumalle pystynenälleen ja siteerasi Molièrea kirjeissään sisarilleen.
Suuriruhtinas, kruununperijä - sotilasura pienoiskuva|Konstantinin palatsi Strelnassa, jonka hän sai isältään vuonna 1797 Konstantinin ensimmäinen sotakokemus 19-vuotiaana isänsä lähettämänä vapaaehtoisena oli kenraali Aleksandr Suvorovin johdolla vuosina 1798–1802 käyty Toisen liittokunnan sota Sveitsissä ja Italiassa. Bassignanan (nyk. Alessandria) taistelu Italiassa hävittiin ranskalaisille toukokuussa 1799 Konstantinin tekemien virheiden vuoksi. Novin taistelussa Piemontessa elokuussa 1799 hän kunnostautui sellaisella henkilökohtaisella rohkeudella, että isä, keisari Paavali myönsi hänelle tsesarevitšin tittelin, joka perustuslain peruslain mukaan kuului vain valtaistuimen perilliselle. Vaikka ei voida todistaa, että keisarin teolla olisi ollut kauaskantoisia tarkoituksia, se kuitenkin osoittaa, että Paavali oli jo menettänyt luottamuksensa vanhimpaan poikaansa, suuriruhtinas Aleksandriin. On kuitenkin varmaa, että Konstantin ei koskaan yrittänyt havitella itselleen valtaistuinta. Isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1801 hän vietti villiä ja sekavaa poikamieselämää, vaikka olikin jo avioitunut viisi vuotta aiemmin. Hän pidättäytyi politiikasta, mutta pysyi uskollisena sotilaallisille taipumuksilleen, osoittaen kiinnostusta vain armeijan ulkoisille tunnusmerkeille. pienoiskuva|Napoleonin ja Aleksanteri I:n tapaaminen Tilsitissä 1807. Konstantin seisoo veljensä Aleksanteri I:n takana, kuvassa vasemmalla. Adolphe Roehn 1808 Kaartin komentajana vuoden 1805 Napoleonin sodan aikana Konstantin oli osavastuussa siitä valitettavasta käänteestä, johon tapahtumat johtivat Austerlitzin taistelussa. Vuonna 1807 hänen sotilastaitonsa tai sotamenestyksensä eivät parantuneet. Tilsitin rauhasopimuksen 1807 jälkeen hänestä tuli kuitenkin Napoleonin kiihkeä ihailija ja venäläis-ranskalaisen liiton kannattaja. Tästä syystä hän ei nauttinut keisariveljensä luottamusta poliittisissa kysymyksissä. Jälkimmäiselle liitto Ranskan kanssa oli aina ollut vain keino saavuttaa päämäärä, ja hän oli Erfurtissa ja myöhemmin Ranskan ja Itävallan sodan aikana vuonna 1809 tullut vakuuttundeeksi siitä, että Napoleon katsoi liittoaan Venäjään vain poliittisen edun näkökulmasta. Aleksanteri I tuli vakuuttuneeksi siitä, että maiden välinen liitto tulee muuttumaan taisteluksi elämästä ja kuolemasta. Konstantin ei koskaan saavuttanut tätä oivallusta; vielä vuonna 1812, Moskovan kukistumisen jälkeen, hän painosti pikaiseen rauhan solmimiseen Napoleonin kanssa ja vastusti marsalkka Mihail Kutusovin tavoin politiikkaa, joka vei sodan Venäjän rajan yli ja voittoon Ranskan maaperällä. Sodan aikana hän oli jokaisen komentajan siunauskumppani. Marsalkka Michael Barclay de Tolly joutui kaksi kertaa lähettämään hänet pois rintamalta joukko-osastostaan tämän sekavan käytöksen vuoksi.Konstantinin osuus taisteluissa Saksassa ja Ranskassa oli merkityksetön. Dresdenin taistelussa 26. elokuuta 1813 hänen sotataitonsa petti ratkaisevalla hetkellä, mutta La Fère-Champenois'n taistelussa maaliskussa 1814 hän kunnostautui henkilökohtaisella rohkeudellaan. Hänestä ei tullut merkittävää sotilasta. Suuriruhtinas sai Pariisissa julkista pilkkaa pikkumaisilla sotilaallisilla mieltymyksillään. Hänen ensimmäinen vierailunsa oli tallilla, ja hänen kerrottiin marssittaneen ja äkseeranneen sotilaitaan jopa yksityishuoneissaan. Hänen käytöksensä sekä omia miehiä että ranskalaisia vankeja kohtaan oli outoa ja julmaa. Esitellessään joukkojaan ulkomaisille vieraille, hän osoituksena miestensä kurinalaisuudesta lävisti miekallaan asennossa seisovan kenraalin jalkaterän. Sen hetken suuriin poliittisiin päätöksiin Konstantin ei ottanut pienintäkään osaa.
Puolan kuvernööri 1815–1830 Hänen merkityksensä poliittisessa historiassa alkaa vasta, kun vanhempi veli, keisari Aleksanteri I uskoi hänelle Puolassa vuonna 1815 tehtävän, jonka ansiosta suuriruhtinas Konstantin pystyi keskittämään kykyjensä yksipuolisuuden ja luonteensa sinnikkyyden yhtä tiettyä tarkoitusta varten: Puolan militarisointiin ja ulkoiseen kuriin. Tästä alkoi suuriruhtinaan rooli historiassa.
Aleksanterin luomassa Kongressi-Puolassa hän sai valtakunnan joukkojen ylipäällikön viran, johon lisättiin vuonna 1819 Liettuan joukkojen ja aiemmin Puola-Liettuan kuningaskuntaan kuuluneiden Venäjän provinssien komento. Hän oli maan todellinen hallitsija, ja pian hänestä tuli Aleksanterin antaman perustuslain luoman Puolan erillisaseman innokkain puolustaja. Hän järjesti puolalaisten armeijat ja tunsi olevansa enemmän puolalainen kuin venäläinen, varsinkin vuoden 1820 toisen avioliittonsa jälkeen puolalaisen kreivitär Joanna Grudzińskan kanssa.
Keisari Nikolai I:n hallitusaikana vuodesta 1825 lähtien Konstantin säilytti asemansa Puolassa. Mutta hänen ja hänen veljensä välillä syntyi pian erimielisyyksiä puolalaisten osuudesta dekabristikapinaan. Konstantin esti Puolassa vuosia jatkuneen organisoidun itsenäisyysjuonittelun paljastumisen ja oli itsepäisesti siinä uskossa, että Puolan armeija ja hallinto olivat uskollisesti omistautuneita Venäjän keisarikunnalle. Keisari Nikolai I:n idäpolitiikka ja Turkin sota 1828–1829 aiheuttivat uuden särön heidän välilleen. Konstantinin vastustuksesta johtuen Puolan armeija ei osallistunut tähän sotaan, minkä vuoksi ei syntynyt venäläis-puolalaista aseveljeyttä, joka olisi kenties johtanut sovintoon näiden kahden kansan välillä.
Puolalaisten kansannousu Varsovassa marraskuussa 1830 yllätti Konstantinin täysin. Puolan rykmentit siirtyivät vallankumouksellisten käsiin, koska hän ei kyennyt ymmärtämään tilannetta. Vallankumouksen jatkuessa hän osoitti olevansa yhtä epäpätevä kuin arvostelukyvytönkin. Jokainen venäläisten tappio näyttäytyi hänelle lähes henkilökohtaisen tyydytyksen valossa: hänen puolalaiset sotilaansa voittivat. Vallankumouksen tukahduttamista lokakuussa 1831 hän ei enää ehtinyt näkemään elävänä.
Keisariehdokas Hänestä oli vähällä tulla Venäjän keisari vuonna 1825. Napoleonin sotien jälkeen hän toimi Kongressi-Puolan kuvernöörinä. Hän meni naimisiin morganaattisesti puolalaisen, katolilaisen kreivittären kanssa vuonna 1820, mikä teki hänestä kelpaamattoman hallitsijaksi ja tähän liittyen luopui salaisesti vallanperimyksestä vuonna 1822. Hän oli kertonut tästä aikeesta veljelleen keisari Aleksanterille häissään kesällä 1820 ja kirjoittanut siitä veljellen alkuvuodesta 1821. Elokuussa 1823 Aleksanteri I allekirjoitti manifestin, jossa hän nimitti seuraajakseen veljensä Nikolain.
Aleksanteri I:n kuoltua vuonna 1825 vallanperimys Konstantinin ja tämän veljen Nikolain välillä oli epäselvä. Konstantin ei halunnut keisariksi, ja hän oli jo sopinut tämän Aleksanteri I:n kanssa. Keskenään he olivat tuolloin päättäneet kruunun siirtämisestä nuoremmalle veljelle Nikolaille. Lopulta, lähinnä Konstantinin laiskuuden vuoksi dekabristikapinalliset käyttivät sekavaa tilannetta hyväkseen aloittaen kapinan. He yrittivät nostaa Konstantinin keisariksi vuonna 1825 ilman tämän suostumusta. Nikolai kukisti kuitenkin kapinan.
Avioliitot, suhteet ja jälkeläiset pienoiskuva|236x236px|Ensimmäinen puoliso, Saksi-Coburg-Saalfeldin herttuatar Juliane Henrietta eli Anna Fjodorovna, Élisabeth Vigée Le Brun 1795-1796