thumb|Äänittäjä ja lasin takana sijaitseva äänityskoppi. Jälkiäänitys eli dubbaus tarkoittaa elokuvissa ja televisiosarjoissa ääniraidan äänittämistä kuvauksen jälkeen. Jälkiäänitystä käytetään usein käännettäessä elokuvan ääniraitaa toiselle kielelle. Mikäli kuvauksessa nauhoitettu ääniraita on heikkolaatuinen, jälkiäänityksellä voidaan myös luoda uusi ääniraita.
Sana dubbaus tulee englannin kielen sanasta dub, joka puolestaan on lyhenne sanasta double ’sijaisnäyttelijä’.Online Etymology Dictionary luettu 22.1.2009
Historia Äänielokuvan historian alkutaipaleella jälkiäänitys ei ollut teknisistä syistä mahdollista. Mikäli vieraskielinen elokuva haluttiin saada levitykseen, oli koko elokuva tai ainakin osa siitä näyteltävä uudelleen paikallisella kielellä. Monista elokuvista tehtiinkin kaksi erillistä versiota: esimerkiksi vuonna 1933 valmistunut itävaltalainen elokuva Leise flehen meine Lieder toteutettiin vuotta myöhemmin myös englanninkielisenä versiona nimeltä Unfinished Symphony, jota varten myös elokuvan roolitusta muutettiin hieman. Elokuvista saatettiin tehdä erikielisiä versioita myös ensimmäisellä tuotantokerralla, jolloin sama kohtaus näyteltiin jo valmiiksi eri kieliversioina: esimerkiksi vuonna 1932 ilmestynyt saksalaiselokuva F.P.1 antwortet nicht tuotettiin sekä saksan-, ranskan- että englanninkielisenä versiona.
Äänen jälkikäsittely ja synkronointi tuli mahdolliseksi vasta tiettyjen teknisten edistysaskelten myötä, joista tärkeimpiin kuuluu optisen valo- eli filmiäänen käyttöönotto. Valoääni korvasi aiemman levyäänitekniikan, jossa elokuvan äänimaailma oli taltioitu kuvatallenteesta erilliselle äänilevylle, jolloin kuvan ja äänen synkronointi tapahtui vasta esitystilanteessa. Valoäänitekniikassa ääniaallot puolestaan muutetaan valoaalloiksi, jotka voidaan tallentaa ja synkronoida suoraan filmille kuvatallenteen yhteyteen. Koska valoäänitekniikan alkuaikoina dialogi ja taustaäänet taltioitiin filmille yhtenäisenä äänimassana, yksittäisten näyttelijöiden repliikkejä ei edelleenkään ollut mahdollista jälkiäänittää, vaan dubbauksen kohteena oli elokuvan koko ääniraita. Kyseinen ongelma kuitenkin poistui uusien keksintöjen myötä, joiden ansiosta nykyään on mahdollista sisällyttää elokuvaan jo tuotantovaiheessa monta erillistä ääniraitaa.
Tärkein keksintö jälkiäänityksen kannalta oli magneettinauha, jota saksalaisyhtiö BASF kehitteli 1930-luvun puolivälissä. Alun perin se oli magnetisoitua metallilankaa, ja joustavampien johdinmateriaalien kehittelyn myötä käyttöön otettiin nykyaikaiset ääninauhat.
Sekä äänen tallentaminen ääninauhalle että sen toistaminen oli aluksi mahdollista ainoastaan yksikanavaisesti eli niin sanottua monoäänitystä käyttäen. Elokuvan ääninauha sisälsi siten sekä dialogin, taustaäänet että musiikin, kaikki yhdellä ääniraidalla. Näin ollen vieraskielistä elokuvaa dubattaessa piti kaikki äänet nauhoittaa uudelleen. Stereoäänen kehittäminen toi hieman apua tilanteeseen, sillä se johti parempaan tilavaikutelmaan. Ääni oli kuitenkin yhä vain yhdellä kaksikanavaisella nauhalla, ja äänikanavia voitiin käsitellä vain samanaikaisesti.
Kun kehitettiin niin sanottu moniraitaäänitys, oli mahdollista nauhoittaa dialogi, taustaäänet ja musiikki erillään omille raidoilleen ja yhdistää ne lopuksi yhdeksi kokonaisuudeksi. Vieraskielisten elokuvien yhteydessä alkuperäinen dialogiraita voidaan siten helposti korvata kotimaankielisellä dialogilla. Jälkituotannossa dialogiin yhdistetään muut ääniraidat. Muitakin ääniraitoja pystytään toki muokkaamaan kulloisellekin yleisölle sopivaksi, esimerkiksi äänenvoimakkuutta tai diskanttia muuttamalla. On yleisesti tiedossa, että äänellä on selkeä vaikutus katsojan havainnointiin.
Jälkiäänitys työprosessina elokuvatuotannossa Dialogin jälkiäänitys (ADR) Dialogin jälkiäänitys (ADR, engl. Additional Dialogue Recording tai Automated Dialogue Replacement) on elokuvien jälkituotannossa käytetty menetelmä.
Dialogin jälkiäänitystä käytetään, kun kuvauksissa äänitettyä dialogia parannellaan teknisesti tai sisällöllisesti, kun ääntä ei kuvattaessa ole voitu tallentaa, kun dialogiin lisätään uusia vuorosanoja tai kun elokuvan dialogiraita korvataan toisenkielisellä dialogiraidalla (dubbaus).
Foley
Foley-äänet ovat suurimmalta osalta näyttelijöiden tuottamia ääniä. Yleisimpiä foleyääniä ovat esimerkiksi askeleet ja vaatteiden kahinat. Nämä äänet tehdään usein jälkikäteen, koska niiden puhtaaseen äänittämiseen tarvitaan herkempiä mikrofoneja kuin dialogiäänitykseen. Äänityksessä äänen tuottaa foleyartisti, joka yleensä opettelee yhdestä otosta koko kohtaukseen hahmon liikkeet ja toistaa ne kuvan päälle. Ääniraitoja tosin tehdään useita, esim. yhdellä raidalla askeleet, toisella vaatteiden äänet.
Jälkiäänitystekniikka Jälkiäänitys tehdään otto kerrallaan. Ottoja on kahdenlaisia: ns. ’’on-take’’ ja ’’off-take’’. On-take tarkoittaa, että puhuja näkyy kuvassa. Tällöin täytyy huomioida huulisynkronia. Off-take tarkoittaa, että puhuja on kuvan ulkopuolella.
Äänitysten jälkeen dialogia hienosäädetään lähes aina eri tavoin prosessoimalla. Puhetta voidaan esimerkiksi hidastaa tai nopeuttaa tiettyyn rajaan saakka sävelkorkeuden muuttumatta, jolloin huulisynkroniasta saadaan mahdollisimman tarkka.Tiihonen, Tatu 2007: Puhumme suomea! Teoksessa Oittinen, Riitta & Tuominen, Tiina (toim.): Olennaisen äärellä. Tampere University Press, Tampere, 182.
Jälkiäänitysstudiossa ovat yleensä mukana: näyttelijä/ääninäyttelijä, ohjaaja, joka valitsee näyttelijät ja ohjaa, dialogileikkaaja, joka huolehtii huulisynkroniasta, äänittäjä, joka valvoo äänentasoa ja -laatua, sekä mahdollisesti myös vastaava tuottaja, joka huolehtii aikatauluista.
Dialogi tallennetaan äänenlaadultaan mahdollisimman neutraalina ja kaiuttomana, jotta sitä voitaisiin käyttää eri kohtauksissa. Kaiku ja tilavaikutelma lisätään jälkeenpäin. Ääninäyttelijä työskentelee kaiuttomassa ADR-kopissa, jonka rakenne imee itseensä hajaäänet.
Myös niin sanottu live-ääni nauhoitetaan elokuvia kuvattaessa vielä nykyäänkin mukaan. Se ei kuitenkaan ole tarkoitettu esitykseen, vaan apuvälineeksi jälkituotantoon, ohjaajalle, leikkaajalle, äänittäjille sekä näyttelijöille. Etenkin ulkokohtauksissa mukaan saattaa tallentua ei-toivottuja taustaääniä.
Elokuvat nauhoitetaan yksittäisissä pätkissä, joita kutsutaan otoiksi. Ottojen alku ja loppu ilmoitetaan aina klaffin merkkiäänellä. Myöhemmässä jälkiäänityksessä tämä ääni auttaa pitämään kohtausten kuva- ja ääniraidat samanaikaisina. Äänitysstudiossa elokuva jaetaan näihin kyseisiin osiin ja dialogi nauhoitetaan otto otolta uudestaan.
Äänen jälkikäsittelyssä näyttelijät yleensä puhuvat omat roolinsa itse. Joskus voi käydä niinkin, että elokuvan näyttelijä ei itse puhu ääninauhalla vaan hänet korvataan toisella puhujalla. Niissä maissa, joissa dubbausta yleisesti käytetään, ulkomaisilla näyttelijöillä on usein kullakin omat nimikkoääninäyttelijänsä.
Dubbaus maailmalla
Pienen markkina-alueen vuoksi Suomessa suositaan tekstittämistä suomennoksen muotona jälkiäänityksen sijaan, sillä jälkiäänitys on huomattavasti tekstittämistä kalliimpaa. Jälkiäänityksellä käännetäänkin lähinnä vain lapsille suunnattuja animaatioita.
Jälkiäänitys on alkanut joissain tapauksissa nationalistisista syistä, esimerkiksi Espanjassa Francisco Francon hallitus sääti vuonna 1941 jälkiäänityksen pakolliseksi ”kielensuojelulailla” Benito Mussolinin fasistisen Italian esimerkin mukaan. Myös Saksassa päädyttiin samoihin aikoihin samanlaiseen ratkaisuun.
Muualla Euroopassa kääntäminen jälkiäänityksellä on huomattavasti yleisempää kuin Suomessa ja kohderyhmänä ovat täten myös aikuiskatsojat. Esimerkiksi Saksassa ja Espanjassa, joissa on hyvin pitkälle kehittynyt dubbauskulttuuri, sijaisäänet nauttivat lähes samankaltaista suosiota kuin alkuperäisnäyttelijät. Esimerkiksi Constantino Romero on tullut tunnetuksi dubatessaan espanjaksi James Earl Jonesin, William Shatnerin, Clint Eastwoodin, Arnold Schwarzeneggerin ja Roger Mooren vuorosanat. Myös englanninkielisissä maissa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa dubbausta tehdään laajalti erityisesti vieraskielisten dokumenttien tarpeisiin. Monissa länsimaissa dokumentit ovatkin helpommin saatavilla englanninkielisellä dubbauksella kuin alkuperäiskielellä. Yhdysvalloissa on dubattu jopa englanninkielisiä elokuvia, koska on pelätty ettei yleisö ymmärrä esimerkiksi australianenglantia, kuten Mad Max -elokuvassa. (pdf ladattavissa)
Pohjoismaat Pohjoismaista dubbaus on yleisintä Ruotsissa. Pohjoismaissa dubataan pääsääntöisesti vain lastenelokuvia ja -sarjoja. Ruotsissa ja Suomessa on tavallista esittää tekstitetty versio elokuvateattereissa, mutta dubata se DVD-julkaisulle. Tästä esimerkkejä ovat Narnian tarinat: Velho ja leijona, Monsteritalo ja Silta salaiseen maahan.
Islannissa ja Norjassa dubataan suurin piirtein yhtä paljon kuin Suomessa. Islantiin dubbaaminen rantautui vuoden 1998 alussa, ja Disney-animaatio Mulan oli ensimmäinen islanniksi dubattu elokuva. Islannin kielelle dubattu Harry Potter ei saanut kovin suopeaa vastaanottoa maassa, ja Harry Pottereiden dubbaamista islanniksi ei jatkettu enää Liekehtivästä pikarista eteenpäin. Islantilaiset ovat maan pieneen asukaslukuun suhteutettuna maailman ahkerimpia elokuvissakävijöitä, minkä vuoksi myös dubbaus on kannattavaa.
Muu Eurooppa thumb|300px| Saksan- ja italiankielisillä elokuva- ja tv-markkinoilla dubataan lähes kaikki vieraskieliset tuotannot. Näissä maissa käytetään kuitenkin tekstitystä, kun on kyse taiteellisemmista ns. art house -elokuvista.
Ranskankielisissä maissa ei dubata kaikkia elokuvia, mutta suurimmat tv-kanavat näyttävät kuitenkin kaikki kansainväliset tuotannot dubattuina. Sama koskee myös suosittuja teatterilevityksessä olevia elokuvia.
Entisessä Itä-Saksassa (DDR) oli pääosin samanlainen käytäntö kuin silloisessa Länsi-Saksassakin, missä valtiolliset elokuvastudiot vastasivat elokuvakoulujen kanssa dubbauksesta. Siksi joillekin kansainvälisille elokuville on olemassa molempien maiden saksankieliset versiot, mikä mahdollistaa laadun vertailun.
Itävallassa ei yleensä dubata itse, vaan käytetään lähes ainoastaan Saksassa tehtyjä dubbauksia yhteisen kielen ja sen vuoksi, että Saksan dubbauksissa on joskus mukana itävaltalaisia ääninäyttelijöitä. Monet animaatioelokuvat, kuten Pieni merenneito ja Shrek 2, on kuitenkin dubattu erikseen myös Itävallassa.
Sveitsin elokuvateatterissa näytetään pääsääntöisesti elokuvien tekstitettyjä alkuperäisversioita. Elokuvia, jotka ovat samanaikaisesti yhden kaupungin useamman elokuvateatterin ohjelmistossa, esitetään usein myös dubattuina versioina. Sveitsin valtiollisen television kanavat näyttävät kullekin maan kielialueelle dubattuja ohjelmia. Usein elokuvaa katsoessa voi valita alkuperäisen ja dubatun version välillä.
Suurimmassa osassa Euroopan pienistä maista katsojamäärä on niin pieni, ettei laajamittainen dubbaus ole kannattavaa. Näissä maissa näytetään lastenohjelmia lukuun ottamatta tekstitettyjä alkuperäisohjelmia. Poikkeuksia ovat tällä hetkellä Unkari, Slovakia ja Latvia, joissa televisio-ohjelmien dubbaus on lyönyt itsensä läpi, joskin vaatimattomammin välinein kuin monissa suuremmissa maissa. Tämä pätee myös useisiin teatterilevityksessä oleviin elokuviin. Dubbauksella on Unkarissa erityisen pitkä perinne.
Bulgarian televisiossa esitetään monia ohjelmia dubattuina, vaikkakin usein säästösyistä pelkästään tekstitetään. Kreikassa tekstitys on yleistä ja vain lasten elokuvat ja sarjat dubataan.
Turkissa dubataan usein huolellisesti yleiskielellä, jolla elokuvakouluissa opetetaan ja jota televisiossa puhutaan. Suurin osa turkkilaisista ei kuitenkaan puhu yleiskieltä, joten sillä dubatut ohjelmat antavat huolellisen ja ylätyylisen mutta myös hieman teennäisen vaikutelman.