Amnesty Internationalin historia alkaa 1960-luvun alusta, jolloin lontoolainen asianajaja Peter Benenson ryhtyi perustamaan järjestöä ihmisoikeusrikkomuksien estämiseksi. Amnesty International on historiansa aikana onnistunut vapauttamaan tuhansia poliittisia vankeja ja vaikuttamaan maailman ihmisoikeustilanteeseen.
Amnesty perustettiin pian Peter Benensonin sanomalehtiartikkelin "The Forgotten Prisoners" jälkeen. Amnestylla oli ensimmäisenä vuotenaan 70 paikallisjärjestöä ja seuraavana vuonna niitä oli jo 350. Amnesty on jäsenmäärältään maailman suurin ihmisoikeusjärjestö, jolla on nykyisin yli kolme miljoonaa tukijaa yli 150 maassa ympäri maailmaa. Suurimmat kasvut jäsenmäärässä ovat tapahtuneet tunnettujen muusikoiden (muun muassa Bruce Springsteen) 1980-luvulla järjestämän Ihmisoikeudet nyt! -hyväntekeväisyyskiertueen aikana ja 2000-luvulla terrorisminvastaisen sodan jälkeen paljastuneiden länsimaiden kidutusskandaalien jälkeen.
Taustaa pienoiskuva|Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948 oli ensimmäinen merkittävä askel kohti ihmisoikeuksia. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton vastakkainasettelun takia ihmisoikeuksien asema YK:ssä kuitenkin jäi pian taka-alalle. Toisen maailmansodan raakuuksien jälkeen ihmiset ympäri maailman halusivat estää vastaavat teot tulevaisuudessa. Moni asetti toiveensa paremmasta tulevaisuudesta Yhdistyneisiin Kansakuntiin, joka julkaisi vuonna 1948 Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistuksen. 1950-luvulla YK:n toiminta kuitenkin muuttui kylmän sodan takia enemmän idän ja lännen vastakkainasetteluksi, ja ihmisoikeuksien merkitys kokouksissa heikkeni.
1960- ja 1970-luvut Amnesty perustetaan
1960-luvulla lontoolainen asianajaja Peter Benenson päätti perustaa järjestön ajamaan ihmisoikeuksia. Ajatuksen Amnestyn perustamisesta hän sai luettuaan uutisen portugalilaisopiskelijoista, jotka oli tuomittu vankilaan heidän juotuaan maljan vapaudelle. Uutisesta vihastuneena hän päätti kirjoittaa ihmisoikeuksista lehtiartikkelin, jolle hän antoi nimen The Forgotten Prisoners (). Benenson näytti artikkeliaan ystävälleen Louis Blom-Cooperille, joka suositteli artikkelin lähettämistä liberaalina tunnetulle Observer-lehdelle, joka julkaisi sen 28. toukokuuta 1961. Artikkelissa Benenson kirjoitti, että ihmisoikeusrikkomukset voitaisiin estää, jos ihmiset toimisivat yhdessä niitä vastaan. Artikkeli levisi nopeasti ympäri maailmaa, ja Amnesty perustettiin epävirallisesti jo pari päivää artikkelin alkuperäisen julkaisun jälkeen. Järjestön ensimmäinen kansainvälinen kokous pidettiin jo heinäkuussa, ja siihen osallistui edustajia Belgiasta, Britanniasta, Ranskasta, Länsi-Saksasta, Irlannista, Sveitsistä ja Yhdysvalloista. Ensimmäinen Amnestyn kynttilä, josta tuli myöhemmin koko järjestön tunnus, sytytettiin Ihmisoikeuksien päivänä 10. marraskuuta St Martin-in-the-Fields -kirkolla Lontoossa. Kun Berliinin muurin rakennustyöt aloitettiin myöhemmin samana vuonna, Amnestylla oli jo useita paikallisosastoja ympäri Länsi-Eurooppaa. Amnestyn ensimmäinen ihmisoikeustarkkailutehtävä alkoi tammikuussa 1962 Ghanassa. Myöhemmin samana vuonna Amnesty laajensi toimintaansa myös Tšekkoslovakiaan, Portugaliin ja Itä-Saksaan.
Amnestya pidettiin alkuaikoina lähinnä ohimenevänä hullutuksena. Amnestyn toiminta perustui tuolloin pitkälti Amnestyn jäsenten lyhyessä ajassa lähettämiin kirjeisiin, postikortteihin ja sähkeisiin, joissa vaadittiin tietyn poliittisen vangin vapauttamista. Toimintatapaa pidettiin vielä tuolloin järjettömänä.
Koska Britannia piti Amnestya poliittisena järjestönä, joka ei saa kerätä lahjoitusvaroja verovapaasti, Amnesty päätti perustaa vuonna 1962 itsenäisen Prisoner of Conscience Fund -hyväntekeväisyysjärjestön tukemaan taloudellisesti mielipidevankeja ja heidän perheitään. Benenson itse halusi pitää Amnestyn ehdottomasti erillään politiikasta, ja siksi hän antoi paikallisosastoille ohjeeksi ”adoptoida” kolme mielipidevankia: yhden lännestä, yhden Neuvostoliitosta ja yhden kehitysmaista. Vaikka paikallisosastot olivat aluksi pieniä, muutaman kymmenen ihmisten kokouksia seurakuntasaleissa ja kodeissa, niiden toiminta oli hyvin innostunutta: adoptoituaan oman mielipidevangin paikallisosastojen jäsenet ryhtyivät laatimaan tämän vapautusta vaativia kirjeitä, jotka lähetettiin vangitsijamaan hallitukselle. Vuoden 1962 loppuun mennessä Amnestyn 70 paikallisosastoa oli adoptoinut 210 vankia: seuraavana vuonna adoptoituja vankeja oli jo 770 (näistä 140 vapautettu) ja paikallisosastoja 350. Vuonna 1963 Amnesty perusti ensimmäisen virallisen päämajan Lontooseen. Seuraavana vuonna Peter Benenson nimitettiin järjestön puheenjohtajaksi. Elokuussa YK antoi Amnestylle konsulttistatuksen (). 1965 Amnesty raportoi vankien huonosta terveydentilasta Portugalissa, Etelä-Afrikassa ja Romaniassa. Tämän jälkeen Amnesty lobbasi Yhdistyneissä kansakunnissa rauhanajan kuolemantuomion kieltämisen puolesta. Samana vuonna Amnesty aloitti myös Postcards for Prisoners () -nimisen ohjelman, jossa järjestön jäsenet lähettivät mielipidevangeille postikortteja vankiloihin.
Yksi Amnestyn alkuaikojen merkittävimmistä toimista oli neuvostoliittolaisessa mielisairaalassa mielipidevankina pidetyn Vladimir Bukovskin vapauttaminen. Amnestyn edustaja pääsi ennen vapautusta tapaamaan Bukovskia vangittuna pitäneen mielisairaalan johtajaa. Amnestyn edustaja kysyi Bukovskista tietoa yllättyneeltä johtajalta, joka joutui hätävalheena väittämään, että tämä oli jo vapautettu. Hätävalheensa takia Bukovski jouduttiin vapauttamaan kymmenen päivän kuluttua. Amnestyn kyky hankkia tietoa vankien oloista yllätti viranomaiset täysin. Bukovskin vapautuksen jälkeen Amnestyn maine kasvoi, ja se sai jalansijaa Neuvostoliitossa.
Sisäiset kiistat Apartheidin otteen tiukennettua Etelä-Afrikassa Amnesty joutui vaikean kysymyksen eteen: Voiko Amnesty tukea väkivaltaista toimintaa ihmisoikeusrikkomuksia vastaan. Vapaustaistelija Nelson Mandelan ilmoitettua tukevansa väkivaltaista kansannousua Amnesty ajautui sisäiseen kiistaan siitä, tulisiko Mandelan ilmoitusta tukea. Länsimaista Iso-Britannia ja Yhdysvallat vastustivat Mandelan adoptoimista, mutta Ruotsi ja Alankomaat kannustivat Amnestya siihen. Mandelaa ei lopulta adoptoitu Amnestyn sisäisen äänestyksen päätyttyä niukasti adoptoimisen vastustamisen puolelle.
Toinen merkittävä kysymys oli se, tulisiko Amnestyn kieltäytyä ottamasta rahallista tukea ystävällisiltä valtioilta. Muiden tietämättä Benensson oli jo aikaisemmin ottanut tukea Britannialta järjestön Rodoksen-toimintaa varten. Kun Ruotsin Amnesty kuitenkin paljasti Britannian osallistuneen ihmisten kidutukseen Adenissa, Benenson tajusi tehneensä vakavan virheen. Tämän jälkeen Benensonin ja Britannian välit mutkistuivat ja Benenson alkoi jopa epäillä, että Britannian hallitus pyrki kaappaamaan Amnestyn itselleen. Tämän takia Amnesty harkitsi jopa koko organisaationsa siirtämistä pois Britanniasta. Britannian tuen vuodettua julkisuuteen Benenson joutui eroamaan virastaan Amnestyn kansliapäällikkönä vuonna 1966. Hänen tilalleen nimitettiin Eric Baker. Ennalsin nimityksen jälkeen Amnesty siirtyi isompiin toimitiloihin, jossa toimi noin 50 työntekijää.
Kansainväliset kampanjat, Chilen sotilasjuntta ja Nobelin rauhanpalkinto pienoiskuva|Augusto Pinochetin noustua valtaan Chilessä vasemmistoa kannattaneita ihmisiä vangittiin ja kidutettiin vankiloissa. Kuva on Estadio Nacional Julio Martínez Prádanos -stadionilta, jossa oli sotilasjuntan aikana vangittuna yhteensä noin 40 000 ihmistä. Marraskuussa 1968 Amnesty järjesti ensimmäisen Prisoner of Conscience -teemaviikon. Seuraavana vuonna myös UNESCO myönsi Amnestylle konsulttistatuksen. Samalla Amnesty saavutti jälleen yhden merkittävän virstanpylvään: järjestö oli tuohon mennessä onnistunut vapauttamaan yli 2 000 poliittista vankia. 1970-luvulle tultaessa mielipidevankeja vapautettiin yhä enemmän ja enemmän ja Amnesty oli osoittanut maailmalle, että mielipidevankien asemaan pystyttiin vaikuttamaan. Amnestyn 10-vuotisjuhlat 1971 keräsivät laajaa kansainvälistä mediahuomiota, ja saman vuoden aikana Amnesty onnistui vapauttamaan yli 700 uutta poliittista vankia.
Amnesty aloitti 1972 ensimmäisen kansainvälisen kampanjansa, jossa se vaati kidutuksen kieltämistä kaikkialla maailmassa. Lokakuussa 1973 ihmisoikeustaistelu koki kuitenkin suuren takaiskun, kun Chilessä nousi CIA:n tuella valtaan diktaattori Augusto Pinochet. Oikeistolaista politiikkaa tukenut Pinochet ryhtyi kokoamaan vasemmistolaisia Chilen kansallisstadionille, josta tehtiin valtava pidätyskeskus. Amnesty pyrki vastaamaan Chilen toimiin nopeasti, ja se saikin lähetettyä maahan jo kuukautta myöhemmin tutkijan, jonka raportti tilanteesta valmistui joulukuussa. Raportti paljasti Chilen karun tilanteen: hallitus kidutti, raiskasi ja teloitti järjestelmällisesti Pinochetin vastustajia. 1970-luvun puoleenväliin mennessä lähes kaikissa Etelä-Amerikan maissa oli Yhdysvaltain tukema sotilasdiktatuuri. Koska mielipidevankien pitäminen oli diktaattoreille vaikeaa, useat heidän vastustajansa yksinkertaisesti ”katosivat”. Tämän seurauksena Amnesty aloitti massiivisen valokuvakampanjan, jossa se kirjasi ylös kadonneita henkilöitä ja levitti näiden kuvia länsimaissa. Pian Amnesty oppi, että kadonneiden puolesta tulisi toimia vuorokauden sisällä katoamisesta, tai kadonnut katoaisi lopullisesti. Nopean toiminnan luomiseksi perustettiin yhä käytössä oleva pikavetoomusverkosto, jossa Amnesty pyrkii mahdollisimman nopeasti ilmoittamaan kadonneista ihmisistä paikallisosastoille ympäri maailmaa. Paikallisosastoissa toimineet taas pyrkivät mahdollisimman nopeasti vaatimaan kadonneiden vapauttamista sotilashallituksilta. Pikavetoomusverkoston perustamisen jälkeen sotilashallitukset ryhtyivät painostamaan maissa toimineita Amnestyn tutkijoita poistumaan maasta. Vuonna 1979 Amnesty julkaisi 2 665 nimeä sisältäneen listan Argentiinassa kadonneista toisinajattelijoista.
Augusto Pinochetin matkustettua lääketieteelliseen hoitoon Britanniaan espanjalainen tuomari Baltasar Garzón antoi hänestä kansainvälisen pidätysmääräyksen. Pinochet asetettiin kotiarestiin, ja Amnesty pakotti yhdessä muiden ihmisoikeusjärjestöjen kanssa Britannian parlamentin käsittelemään tämän luovutuksen oikeudenkäyntiä varten Espanjaan. Parlamentin ylähuone hylkäsi Pinochetin valtiopäämiehen juridisen koskemattomuuden murhasyytteitä lukuun ottamatta ja hänet luovutettiin Espanjaan. Tämän jälkeen Pinochetin lakimiehet kuitenkin vetosivat päämiehensä terveydentilaan ja Britannian sisäministeri Jack Straw esti tämän luovutuksen. Pinochet lähti Britanniasta pyörätuolissa, mutta tultuaan ulos lentokoneesta Chilessä hän ryhtyi taas kävelemään. Straw itse on myöhemmin sanonut olleensa vihainen siitä, että Pinochet onnistui valehtelemaan lääkäreille terveydentilastaan.
Vuonna 1974 Amnestyssa pitkään toiminut Seán MacBride palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla työstään ihmisoikeuksien hyväksi. Amnestylle Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin kolme vuotta myöhemmin työstä kidutuksen estämiseksi. Yhdistyneet kansakunnat hyväksyi vuonna 1975 yksimielisesti kidutuksenvastaisen julkilausuman. Saman vuoden loppuun mennessä Amnestylla oli 1 592 paikallisjärjestöä 33 maassa ja yli 70 000 jäsentä 65 eri maassa. Vuonna 1978 YK palkitsi Amnestyn ”merkittävästä työstä ihmisoikeuksien hyväksi”.
Ihmisoikeuksista tulee osa valtavirtaa