Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (vuoteen 1882 Georg Zacharias Forsman, kirjailijanimi Yrjö Koskinen, 10. joulukuuta 1830 Vaasa – 13. marraskuuta 1903 Helsinki) oli suomalainen vapaaherra, senaattori, professori, historioitsija, vanhasuomalainen suomalaisuusmies ja Suomalaisen puolueen puheenjohtaja J. V. Snellmanin jälkeen.
Yrjö-Koskisen toiminta jakautuu kolmeen vaiheeseen. Aktiivisena historiantutkijana hän toimi 1850-luvun alusta 1870-luvun loppuun. Samanaikaisesti hän 1860-luvulta alkaen toimi lehtimiehenä ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Senaattorin tehtävässä hän aloitti 1882, eikä hänelle sen jälkeen riittänyt aikaa tutkijan työhön. Sen sijaan hän silloinkin kirjoitti lehtiin kannanottoja ajankohtaisesta politiikasta. Hän oli aikuisuuteen saakka nimeltään Georg Zacharias Forsman. Sukunimeä Yrjö-Koskinen hän käytti vuodesta 1851 kirjailijanimenään ja otti sen vuonna 1882 viralliseksi sukunimekseen.
Georg Zacharias Forsman
Tausta G. Z. Forsman syntyi Vaasan triviaalikoulun kollegan ja myöhemmän Hämeenkyrön kirkkoherran Georg Jakob Forsmanin ja Anna Loviisa Ebelingin ruotsinkieliseen perheeseen. Hänen veljensä oli Jaakko Forsman. Isän suku polveutui Ruotsista ja sen jäseniä oli ollut Kustaa Vaasan ajoista lähtien pappeina Ångermanlandissa ja Uplannissa. Myös Suomessa suku oli sukupolvien ajan valinnut papillisen uran, joskin siihen oli tullut avioliittojen kautta runsaasti myös porvarillisia henkilöitä.
G. Z. Forsman oli vanhin perheen kahdeksasta lapsesta, sillä perheen esikoinen oli ehtinyt kuolla ennen hänen syntymäänsä. Kaarlo Österbladh kuvaa nuorta Forsmania seuraavasti: "...jotakin tästä [isän] sairaalloisuudesta lienee periytynyt poikaankin: hän oli heikko, mielikuvitus ylen määrin kehittynyt; äly oli varhaiskypsä, luonne itsepäinen ja sisukas. Valtiasvaisto oli hänessä ja pienenä herännyt, mutta sen rinnalla oli jotakin liikaherkkää myötätunnon kaipuuta..."
Koulunkäynti Ensimmäiset oppinsa G. Z. Forsman sai kotikaupunkinsa Vaasan Bell-Lancaster-menetelmää soveltaneessa koulussa, mutta vajaan yhdeksänvuotiaana, eli elokuussa 1840 hän siirtyi triviaalikouluun, jonka rehtorina tuolloin toimi hänen enonsa Kaarle Juhana Ebeling ja konrehtorina hänen oma isänsä. Koulussa Forsman oli ahkera ja hän menestyi loistavasti.
Lukioon Forsman siirtyi elokuussa 1845. Historian oppikirjana käytetyssä Adolf Ivar Arwidssonin oppikirjassa käsiteltiin paljon suomalaisten muinaisuskontoja sekä kansanrunoutta. Koulussa opetettiin muiden aineiden ohella myös suomen kieltä Kalevalaa ja muita teoksia apuna käyttäen. Lukion päätösvaiheessa Forsman joutui kärhämään koulun rehtorin kanssa, koska hän oli priimusoppilaana ollut oppilaiden äänitorvena rehtorille. Seurauksena oli, että lukion päästötutkinnossa 12. kesäkuuta 1847 hän sai käytöksestä arvosanan tyydyttävä, mutta kaikissa lukuaineissa, suomen kieli mukaan lukien, arvosana oli kiitettävä. Hänestä tuli ylioppilas ja hän sai koko maassa vuoden 1847 parhaan äänimäärän. Ennen yliopistoon kirjoittautumistaan hän lähti kahdeksi lukukaudeksi Hämeenkyröön, johon hänen isänsä oli siirtynyt kirkkoherraksi. Tällä tavoin Forsman hankki suomen kielen taitoa ja keräsi aineistoa, jonka hän vuonna 1851 julkaisi käyttäen nimeä Yrjö Koskinen..
Rahvaan parissa Suomen kielen oppiminen ei Forsmanille ollut helppoa. Hänen käytössään oli vain Renvallin kielioppi, Heleniuksen sanakirja, Suomen kansan sananlaskut ja sekalainen joukko muita pikkukirjasia. Keskeiseksi kielenoppimistavaksi muodostui kirjojen sijasta vilkas keskustelu tavallisen pitäjänrahvaan kanssa. Forsman teki pitkiä matkoja kävellen sekä oman pitäjän alueella että myös naapuripitäjiin ja tutustui siten kansaan ja sen elämään, kieleen ja tapoihin.
Kesällä 1848 Forsman sai Hämeenkyröön oivallisen opettajan, kun kirjailija Antero Warelius tuli sinne Sasslinin koulun opettajaksi. Tämä antoi Forsmanille lukuisia hyödyllisiä neuvoja ja opasti hyvään kielenkäyttöön. Matkoillaan pitäjän eri kulmilla Forsman tutustui myös tulevaan puolisoonsa, edellisen kirkkoherran tyttäreen Sofia Fransiska Fribergiin. Nuoret päättivät jo tuolloin, että heidän yhteinen kotikielensä tulisi olemaan suomi. Pitkän yhteisen elämän jälkeen Sofia kuoli vuonna 1895. Seuraavana vuonna, tuolloin jo hyvin arvostettu yhteiskunnallinen vaikuttaja, Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen avioitui Sofia Theodolinda Limónin kanssa. Tämä oli kollega Johan Hahnssonin leski.
Yliopistossa ja kirjallisella uralla Pohjalainen osakunta Forsman otettiin Pohjalaisen osakunnan jäseneksi 14. helmikuuta 1848. Viikkoa myöhemmin puhkesi Ranskassa niin sanottu helmikuun vallankumous, ja se sähköisti tunnelmia myös kaukaisessa Helsingissä kuten kaikkialla Euroopassa. Osakunnassa Koskisen toiminta alkoi innostuneen, kiihkeän poliittisen toiminnan vallassa. Eritoten osakunnan pohjoispohjalaiset edustivat hyvinkin radikaaleja näkemyksiä. Forsman puolestaan kuului maltilliseen siipeen, joka yleensä kannatti ja tuki osakunnan kuraattoria Fredrik Cygnaeusta. Kiivaat hyökkäykset osakunnassa pitkiksi venyneine pöytäkirjantarkistuksineen johtivat muun muassa Topeliuksen ja sitten myös Cygnaeuksen eroon osakunnasta ja sen toiminnasta.
Pelkkä yhteiskunnallinen politikointi ei riittänyt, vaan ahkerasti keskusteltiin myös suomen kielestä ja sen asemasta. Tämä olikin yksi koko osakuntaa yhdistävä asia ja suomalaisuuden harrastus oli yleistä. Forsman otti innolla osaa näihin harrastuksiin. Professori M. A. Castrén oli 1849 palannut tutkimusmatkaltaan Siperiasta ja aloittanut luentonsa Kalevalasta ja suomalaisesta mytologiasta. Forsmania hartaampaa ja innostuneempaa kuulijaa hän tuskin saattoi toivoa. Forsman suostui pitämään osakunnan kokouksissa suomenkielistä pöytäkirjaa ja hänet valittiinkin sittemmin osakunnan vakinaiseksi pöytäkirjanpitäjäksi. Tässä roolissaan hän laati osakunnan viimeisen pöytäkirjan 14. joulukuuta 1852, jolloin osakuntalaitos Suomen yliopistoissa lakkautettiin. Kun osakuntien toiminta vuonna 1868 Suomen olojen vapauduttua sallittiin uudelleen, tuli Georg Forsmanista entisen osakuntansa Pohjalaisen osakunnan inspehtori.
Pohjalaisen osakunnan puitteissa Forsman aloitti myös kirjallisen uransa, jonka myötä hän omaksui nimen Yrjö Koskinen. Kirjoittaessaan Hämeenkyrön opettajalleen Wareliukselle suomalaisia kieliharjoituksia Yrjö-Koskinen sai ajatuksen laatia suomenkielisen esityksen kotipitäjästään. Syksyllä 1849 hän jätti Pohjalaiselle osakunnalle kilpakirjoituksen Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Siitä hän sai palkinnoksi E. G. Geijerin kootut teokset. Koskisen kirjaa tarjottiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaistavaksi, mutta 8. huhtikuuta 1850 annettu suomen kielen käyttöä kuristava sensuuriasetus muodosti vaikean esteen kirjan julkaisemiselle. Ruotsiksi kirjan olisi voinut julkaista, mutta Yrjö-Koskinen kieltäytyi jyrkästi kääntämästä kirjaansa ruotsiksi, ja tämän jälkeen hän kirjoittikin laajan tuotantonsa kaikki teokset suomen kielellä. Teos saatiin painetuksi vuonna 1852 ja se ilmestyi vuoden 1851 Suomi-kirjassa.
Yliopisto-opinnot Vilkkaan järjestötoiminnan ja yhteiskunnallisen ahkeroinnin ohessa myös Koskisen opinnot etenivät mainiosti, sillä 11. maaliskuuta 1853 hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon pääaineenaan historia. Tämä akateemisen tutkinnon suorittamisen jälkeen Yrjö-Koskinen päätti hakeutua työelämään. Hän saikin opettajan toimen Turun yläalkeiskoulun kollegan viransijaisena 1853–1854. Tämän jälkeen toukokuussa 1854 hänet nimitettiin Pietarsaaressa toimivan Vaasan lukion (kaupungin palon takia koulun toiminta oli siirretty) apulaisen virkaan, jossa hän oli aina vuoteen 1863 saakka. Samalla hänestä tuli lukion kirjaston hoitaja. Koulun kirjastolla oli melko laajat kokoelmat, joten Yrjö-Koskinen saattoi käyttää joutoaikansa tutkimustyöhön. Yrjö-Koskinen suoritti 16. marraskuuta 1858 lisensiaatin tutkinnon ja hänet promovoitiin tohtoriksi 31. toukokuuta 1860.
Kirjallisen uran alkuvaihe Opetustyön ohessa Yrjö-Koskinen paneutui innolla tieteelliseen tutkimustyöhön. Edvard Grönbladin julkaisema 1500-luvun lopun asiakirjakokoelma vaikutti suuresti Koskisen tutkimusten suuntautumiseen. Kesällä 1856 hän teki tutkimustyötä Tukholmassa ja Upsalassa. Tämän intensiivisen tutkimuskauden tuloksena ilmestyi 1857 ja 1859 kaksiosainen teos Nuijasodan syyt ja alku Pohjanmaalla. Myöhemmin, saatuaan lisäaineistoa käsittelemästään aiheesta, Yrjö-Koskinen julkaisi vuonna 1877 uudistetun ja huomattavasti lisätyn painoksen.
Nuijasota-tutkimuksesta tuli suomenkielisen historiankirjoituksen eräänlainen perusteos. Yrjö-Koskinen osoittaa tutkimansa aiheen hyvää kokonaishallintaa ja luo eräänlaisen kokonaiskuvan tuon aikakauden Suomen alueen historiassa. Siinä on sopivasti mukana kaikki kansalliset ja suomenmieliset elementit. Tämä ensimmäinen kriittinen, uudenaikaiseen arkistotutkimukseen perustuva teos oli heti ilmestyessään merkkipaalu ja sitä se on ollut kautta myöhemmän ajan, joskin tulkintoihin on tullut selkeitäkin muutoksia.
Tohtoriksi promovoitu Yrjö-Koskinen suuntasi tutkimusmatkansa Ruotsiin, Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Ruotsin arkistossa hän perehtyi ison vihan lähteisiin aikomuksenaan kirjoittaa seikkaperäinen esitys aiheesta. Tämä kuitenkin estyi muiden tehtävien vuoksi ja lopulta hän 1865 julkaisi teoksensa Lähteitä ison vihan historiaan I. Pariisin arkistoista kootusta lähdemateriaalista puolestaan syntyi teos Olavi Maununpoika Pariisissa ja suomalaisten opinkäynti ulkomailla keskiajalla. Aiheesta on myöhemmin kirjoitettu runsaasti ja se kuuluu jatkuvasti uudistuviin tutkimuskohteisiin Suomen keskiajan historiassa.
Lontoon ja Pariisin arkistoista Yrjö-Koskinen keräsi myös materiaalia professorinviran väitöskirjaansa. Hän julkaisikin 1862 Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta teoksen tätä tarkoitusta varten. Tämä teos ei tieteelliseltä tasoltaan ole läheskään Koskisen muiden tieteellisten teosten tasoinen. Puutteita on selkeästi mm. muiden tieteiden, esimerkiksi kielitieteen ja arkeologian, tulosten ja tutkimusten hyväksikäytössä. Vaikka lähes kaikki keskeiset vaikuttajat pyysivät Koskista kirjoittamaan tämän kirjansa ruotsiksi, niin pitäen oman päänsä, hän kirjoitti sen suomeksi.
Akateeminen opettaja Yleisen historian professoriksi Aleksanterin keisarilliseen yliopistoon Yrjö-Koskinen nimitettiin 21. maaliskuuta 1863. Nimitys ei tiedekunnassa kuitenkaan mennyt helposti tai mukinoitta lävitse, elettiinhän juuri samaan aikaan voimakasta suomen kielen nousun ja virallistetuksi tulemisen aikaa. Lausunnon antaja, professori Gabriel Rein antoi suosituksessaan etusijan Forsmanille ja piti kilpahakijan dosentti J. G. Frosteruksen väitöskirjaa huonompana. Tiedekunnan enemmistö oli asiantuntijalausunnon kanssa samaa mieltä. Väitöskirjan kielestä syntyi kuitenkin erimielisyyttä. Professorit Lagus, af Brunér ja Gyldén ilmoittivat, etteivät he ymmärrä kieltä, jolla Forsmanin väitöskirja on kirjoitettu. Konsistorissa arkkiatri Bonsdorff vaati väitöskirjaa hylättäväksi sen kielen tähden. Enemmistö nimityksen tekijöistä kuitenkin katsoi tieteellisen näytön riittäväksi ja suomen sopivaksi kieleksi väitöskirjaan.
Yleisen historian oppituoli ei ollut Forsmanin paras osaamisalue. Yliopistossa oli kuitenkin historian professorin virka jaettu kahtia, yleisen historian oppituoliin, johon siis Forsman nimitettiin ja Suomen, Venäjän ja pohjoismaiden historian professorin virkaan, johon ilman hakemusta nimitettiin Suomen historian professori Sakari Topelius. Näin ainoa mahdollisuus kiinnittää Forsman yliopiston virkaan oli tehdä hänestä yliopiston yleisen historian professori. Vuonna 1876 Forsman ja Topelius vaihtoivat virkoja keskenään, samalla kun Topelius nimitettiin yliopiston rehtoriksi. Tällä tavoin 2. tammikuuta 1876 Forsmanista tuli Suomen historian professori.