Burman sotaretki oli sarja taisteluita Burman hallinnasta Japanin sekä Yhdistyneen kuningaskunnan, Intian ja Kiinan välillä toisessa maailmansodassa. Sotatoimet olivat osa Kaakkois-Aasian sotatoimialueella käytyjä taisteluita, ja ne alkoivat Japanin hyökättyä Thaimaasta Burmaan tammikuussa 1942. Taistelut päättyivät heinäkuussa 1945 Burmassa olleiden Japanin joukkojen tuhouduttua taisteluissa.
Taustaa
Ilmamarsalkka Sir Robert Brooke-Popham määrättiin 17. lokakuuta 1940 Kaukoidän joukkojen komentajaksi, tehtävään joka oli perustettu vasta neljä päivää aiemmin. Brooke-Popham oli jäänyt eläkkeelle ilmavoimista vuonna 1937, minkä jälkeen hän oli ollut Kenian kuvernöörinä ennen toisen maailmansodan syttymistä ja palvelukseen palaamista. Hänen alaisuuteensa perustettiin 18. marraskuuta Singaporen laivastotukikohtaan Kaukoidän esikunta, johon kuului seitsemän upseeria. Esikunta siirtyi ilmavoimien ja maajoukkojen esikuntaan Singaporeen joulukuussa 1941. Kaukoidän joukkojen komentajan alaisuudessa olivat kaikki kansainliiton maa- ja ilmavoimien joukot Malesiassa, Brittiläisellä Borneolla, Burmassa ja Hongkongissa. Laivasto säilyi Kiinan aseman komentajan alaisuudessa.Woodburn-Kirby, S. Volume I s. 50
Japanin 15. ja 25. armeija nousivat maihin Thaimaassa. Kaartin divisioona marssi Indokiinan (nykyinen Vietnam) rajalta Bangkokiin 8. joulukuuta miehittäen samalla tärkeimmät lentokentät sekä rautatien solmukohdat. Samana päivänä pääosa Japanin joukoista nousi maihin pitkin Thaimaan rannikkoa. Patanin-Singoran alueelle luotin sillanpää 5. divisioonan joukoilla, josta ne jatkoivat nopeasti kohti etelää Perak-joelle Malesian rajalla. 25. armeija nousi maihin Nakhornissa, Bandonissa, Jumbhornissa ja Prachuabissa miehittäen Thaimaan ja katkaisten brittien huoltoreitin Victoria Pointin lentotukikohdan kautta. Thaimaan valtauksen toteuduttua 55. divisioona vapautti kaartin divisioonan, joka liittyi 25. armeijan joukkoihin Malesiassa 23. joulukuuta.Woodburn-Kirby, S. Volume I s. 177-178
Japani valtaa Burman
thumb|left|Japanin joukkojen eteneminen huhtikuusta toukokuuhun 1942 Japanin alkuperäisenä tavoitteena oli Burman pääkaupungin ja merkittävimmän sataman Rangoonin haltuunotto sekä Kran niemimaan lentokenttien hallinta. Tämä sulkisi Kiinan maayhteydet sekä turvaisi Malesiassa ja Alankomaiden Itä-Intiassa olleiden joukkojen selustan. Kenraaliluutnantti Shōjirō Iidan komentama Japanin 15. armeija, johon kuului alun perin ainoastaan kaksi jalkaväkidivisioonaa aloitti Thaimaasta hyökkäyksen Burman eteläiseen provinssiin Tenasserimiin tammikuussa 1942.Woodburn-Kirby, S. Volume II s. 23 Burmalaiset nationalistit kenraali Aung Sanin johdolla liittoutuivat japanilaisten kanssa ajaakseen britit maasta.
Kenraaliluutnantti Iida määräsi 26. tammikuuta 55. divisioonan, joka oli keskitetty Kawkareikin länsipuolelle, valtaamaan Salweenin suulla olevan Moulmeinin ja 33. divisioonan ylittämään rajan sekä etenemään Kawkareikista pohjoiseen valmistautuen etenemään Pa-aniin. Moulmeinin, joka sijaitsee Salween-joen suulla, suojana oli neljän pataljoonan muodostama Burman 2. prikaati. Japanilaiset valtasivat 31. tammikuuta kaupungin murskattuaan alueella olleiden joukkojen vastarinnan ja pakottaen ne vetäytymään.Woodburn-Kirby, S. Volume II s. 31-32 Joukot jatkoivat pohjoiseen kiertäen brittien asemat. Saarroksiin jääneet Intian 17. divisioonan loppuosat pyrkivät vetäytymään Sittang-joen taakse, mutta japanilaiset katkaisivat perääntymistien. Divisioonan tuhouduttua Rangoonin puolustaminen ei ollut mahdollista. Kenraali Archibald Wavell määräsi kuitenkin kaupungin pidettäväksi odottaen Lähi-idästä saapuvia täydennyksiä. Burman armeijan uusi komentaja kenraali Harold Alexander määräsi kaupungin evakuoitavaksi 7. maaliskuuta sataman ja öljyvarastojen tuhoamisen jälkeen. Burmassa olleiden joukkojen jäänteet vetäytyivät pohjoiseen. Japani sai täten Burman hallintaansa.
Japanin joukkojen eteneminen Intian rajalle thumb|left|Kartta sotatoimialueesta 1942 Rangoonin puolustuksen romahdettua liittoutuneet, jotka olivat saaneet täydennyksenä Kiinan tasavallan Burman siirtoarmeijan joukkoja, pyrkivät pysäyttämään etenevät japanilaisjoukot Burman pohjoisosissa. Saman aikaisesti japanilaisjoukot olivat saaneet täydennyksinä kaksi divisioonaa, jotka olivat vapautuneet Singaporen kukistuttua. Liittoutuneiden ongelmia lisäsivät burmalaisten brittihallinnon vastaisen liikehdinnän kasvaminen ja paikallishallinnon romahtaminen, mikä aiheutti huoltovaikeuksia. Joukkojen ylläpidon mahdollisuuksien romahdettua liittoutuneiden johdon piti vetää joukot Burmasta.
Vetäytymistä hankaloittivat nääntyneet pakolaiset, hajallaan olevat joukot ja sairastuneiden sekä haavoittuneiden vaatima kuljetuskapasiteetin tarpeen lisääntyminen ylikuormitetuilla teillä. Joukot saatiin Manipuriin Intiaan lähes kaiken materiaalin menetettyään monsuunikauden alkaessa toukokuussa. Alueen majoituskapasiteetin riittämättömyys pakotti joukot majoittumaan parhaan kykynsä mukaisesti. Kiinan siirtoarmeijan tiedot brittijoukkojen vetäytymisestä alueelta olivat puutteellisten viestiyhteyksien vuoksi olemattomat. Osa kiinalaisjoukoista vetäytyi Intiaan, jossa heidät alistettiin Yhdysvaltain maavoimien kenraalin Joseph Stilwellin alaisuuteen. Loput vetäytyivät vuorten poikki Junnaniin.
Thaimaan joukkojen siirtyminen Burmaan Thaimaan liittoutuminen Japanin kanssa vahvistettiin 21. joulukuuta 1941. Kolme Thaimaan jalkaväkidivisioonaa ja yksi ratsuväkidivisioona, kärkenään panssaroitu tiedustelurykmentti ja ilmavoimien tukemana, aloitti etenemisen Burmaan 10. toukokuuta. Thaimaalaiset kohtasivat vetäytyvän Kiinan 93. divisioonan. Joukot miehittivät tavoitteensa Kengtungin 27. toukokuuta ja etenemisen jatkaminen kesä-heinäkuussa pakotti kiinalaiset vetäytymään Junnaniin.
Väliraja Thaimaan ja Japanin hallinnassa olevien alueiden välillä oli Salween. Kuitenkin Karen heimon alueet kuuluivat Japanin miehittämiin alueisiin.
Liittoutuneiden toipuminen 1942–1943 Japanilaiset eivät jatkaneet etenemistään monsuunikauden päätyttyä, vaan he perustivat periaatteessa itsenäisen Burmaan Ba Mawin johtaman hallinnon sekä loivat sen tueksi Aung Sunin komentaman Burman kansallisen armeijan. Todellisuudessa sekä hallitus että armeija olivat japanilaisten tiukassa valvonnassa.
Liittoutuneiden operaatiot alueella vuosina 1942–1943 kuvastivat lähinnä turhautumista sotilaalliseen tilanteeseen. Britannia kykeni ylläpitämään saman aikaisesti vain kolmea sotatoimialuetta ja välitön hyökkäys sekä Lähi-idässä että Kaukoidässä osoittautui resurssien rajallisuuden vuoksi mahdottomaksi. Lähempänä kotimaata oleva Lähi-itä päätettiin käsitellä ensin Yhdysvaltojen kanssa sovitun Saksa ensin -politiikan mukaisesti.
Liittoutuneiden toimintaa alueella haittasivat lisäksi Intian itäosien levottomuudet, kuten väkivaltaisiksi muuttuneet Lähtekää Intiasta -protestit Bengalissa ja Biharissa, jotka sitoivat alueella olleita brittijoukkoja. Bengalissa oli lisäksi vuonna 1943 nälänhätä, joka johti kolmen miljoonan ihmisen kuolemaan. Ongelmista huolimatta liittoutuneet kykenivät toteuttamaan kaksi operaatiota vuosien 1942–1943 kuivina jaksoina.
Ensimmäisessä operaatiossa Intian itäisen armeijan piti vallata Mayun niemimaa ja Akyabin saari, joissa oli tärkeät lentotukikohdat. Divisioona eteni Donbaikiin, jossa hyvin linnoittautuneet japanilaiset pysäyttivät sen etenemisen. Toistuvat hyökkäykset linnoitteita vastaan aiheuttivat runsaasti tappioita saavuttamatta tuloksia ennen japanilaisten reservien saapumista Burman keskiosista halki tiettömän vuoriston ja viidakon. Liittoutuneet olivat pitäneet reservien saapumista mahdottomana ja japanilaiset iskivätkin avoimeen vasempaan sivustaan. Ruhjotut joukot pakotettiin vetäytymään epäjärjestyksessä ja ne hylkäsivät pakoreitin varrelle runsaasti kalustoaan.
Toisessa prikaatikenraali Orde Wingaten johtamassa operaatiossa Chindit-joukkojen oli tarkoitus läpäistä japanilaisten etulinja, jonka jälkeen joukkojen oli tarkoitus marssia syvälle Burman alueelle katkaisemaan tärkeä pohjois-etelä suuntainen rautatie. Operaatio Longclothissa noin 3 000 sotilasta tunkeutui Burmaan useasta kohdasta rajaa. Joukot tuhosivat yhteyksiä Burman pohjoisosissa ja katkaisivat rautatien pariksi viikoksi, mutta ne kärsivät suuria tappioita. Vaikka saavutetut tulokset olivat kokonaisuuden kannalta kyseenalaisia niiden avulla voitiin parantaa alueella olevien joukkojen moraalia ja taistelutahtoa.
Liittoutuneiden operaatiot 1943–1944 Joulukuusta 1943 marraskuuhun 1944 alueen strateginen tasapaino muuttui lopullisesti liittoutuneiden eduksi. Liittoutuneiden johdon, koulutuksen ja huollon paraneminen liitettynä suurempaan tulivoimaan ja ilmaherruuden laajenemiseen mahdollisti joukkojen luottamuksen omiin mahdollisuuksiin palaamisen. Arakanin taistelussa Intian XV armeijakunta ensin pysäytti japanilaisten vastaiskun ja sen jälkeen löi japanilaisjoukot. Japanilaisten pyrkimys Intian valtaukseen estettiin ja japanilaisjoukot työnnettiin takaisin Chindwin-joen taakse.
Uudelleen järjestelyä Liittoutuneet järjestivät alueen johtosuhteita uudelleen luoden elokuussa amiraali lordi Louis Mountbattenin alaisuuteen Kaakkois-Aasian alueen (), joka otti vastuun sotatoimista Kaakkois-Aasian sotatoimista. Kenraaliluutnantti William Slimin johtaman brittiläisen 14. armeijan koulutus, varustus, terveystilanne ja moraali olivat parantuneet samoin kuin yhteydet Koillis-Intiaan. SEAC teki useita kunnianhimoisia suunnitelmia kuten Andamanien maihinnousu ja Arakanin valtaus, mutta ne kaikki peruutettiin syystä tai toisesta. Pääosan tämän vaiheen sotatoimista vei Ledontien valmistus, mikä oli Stilwellin johtaman ja yhdysvaltalaisten varustaman Pohjoisen taistelualueen () vastuulla.
Lähes saman aikaisesti SEACin muodostamisen kanssa japanilaiset muodostivat kenraaliluutnantti Masakazu Kawaben johtaman Burman sotatoimialueen (), jonka alaisuuteen liitettiin 15. ja vasta muodostettu 28. armeija. Ensin mainitun armeijan komentajaksi määrättiin hyökkäystahtoinen kenraaliluutnantti Renya Mutaguchi. Japanilaiset aloittivat U-Go-suunnitelmansa toteuttamisen, minkä tavoitteena oli Intian valtaaminen Intian kansallisen armeijan tukemana.
Sotatoimet Kiinan 38. divisioona aloitti lokakuussa 1943 etenemisen Ledosta Myitkyinaan ja Mogaungiin. Etenevien joukkojen takana yhdysvaltalaiset pioneerit ja intialaiset työläiset levensivät Ledontietä. Yhdysvaltain Merrill Marauderit kiersivät useaan otteeseen Japanin 18. divisioonan rintaman pyrkiessään saarrostamaan japanilaisten etulinjassa olleita joukkoja. Chinditit aloittivat operaatio Thursdayn, jonka tarkoituksena oli tukea kiinalaisjoukkojen hyökkäystä häiritsemällä japanilaisten yhteyksiä Indawin alueella. Prikaatin vahvuinen osasto ylitti 5. helmikuuta 1944 Patkai-vuoriston ja kolme muuta prikaatia lennätettiin kauas japanilaisten linjojen taakse.
Kiinan armeija aloitti hyökkäyksen huhtikuun lopulla, jolloin 40 000 sotilasta ylitti Salween-joen 300 kilometriä leveällä alueella. Pian tämän jälkeen lähes 72 000 kiinalaista sotilasta hyökkäsi Japanin 56. divisioonaa vastaan. Hyökkäyksen käynnistyttyä japanilaiset joutuivat taistelemaan Pohjois-Burmassa kahdella rintamalla. Rintama vakiintui toukokuussa Lunglingiin monsuunien alettua ja japanilaisten siirrettyä alueelle täydennyksiä.