Ruandan kansanmurha

thumb|300px|Liitutaulu kigalilaisesta rakennuksesta, jossa surmattiin kymmenen belgialaista sotilasta kansanmurhan alussa

Ruandan kansanmurha on vuonna 1994 Ruandassa tapahtunut kansanmurha, jossa joukko äärihuturyhmiä, muun muassa Interahamwe (tai Interhamwe), tappoi sadan päivän aikana noin 800 000 tutsia ja maltillista hutua.: Demographer William Seltzer, who has studied the data, estimates the number as 657,000, a figure extrapolated from 1991 census data..A U.N. expert evaluating population loss in Rwanda estimated that 800,000 Rwandans had died between April and July 1994, but this figure included those who had died from causes other than the genocide..Seltzer estimated the number of persons killed in the genocide as at least one half million. Professor Gérard Prunier estimated that 130,000 Tutsi were alive in July, but his figures did not include those in Zaire or Tanzania, perhaps another 20,000. If this number of 150,000 survivors is subtracted from an estimated population of 657,000 Tutsi, this leaves 507,000 Tutsi killed, close to Seltzer’s minimum assessment, and representing the annihilation of about 77 percent of the population registered as Tutsi.

Muun muassa kolonialismin aikana syntyneet etniset jännitteet käynnistivät presidentti Juvénal Habyarimanan lentokoneen alasampumisen jälkeen hallituksen organisoiman massiivisen kansanmurhan huhtikuussa 1994. Alasampujina pidetään yleisesti armeijan huturadikaaleja, jotka pyrkivät teollaan estämään maassa neuvotellun vallanjakosuunnitelman toteutumisen. Yhdistyneet kansakunnat (YK), Ranskan valtionjohto ja monet muut tahot puuttuivat aivan liian myöhään Ruandan kansanmurhaan.http://www.iltasanomat.fi/uutiset/ulkomaat/uutinen.asp?id=1566082 Uusi Ruanda-raportti syyttää Ranskaa osallisuudesta kansanmurhaan Tutsijohtoinen kapinallisryhmittymä Ruandan isänmaallinen rintama (RPF) löi lopulta hutujoukot ja keskeytti kansanmurhan heinäkuussa 1994. Yli kaksi miljoonaa kostotoimia pelännyttä hutua pakeni maasta. Suurin osa pakolaisista palasi kotiin vuoden 1996 loppuun mennessä. Zaireen, nykyiseen Kongon demokraattiseen tasavaltaan, paenneet hutupakolaiset vaikuttivat Kongon sodan syttymiseen vuonna 1996.

Kansanmurhan taustat

thumb|220px|John Hanning Speke

Ruandan, kuten myös naapurimaa Burundin, väestö koostuu kolmesta ryhmästä: Alueen alkuperäiskansana pidetään twa-heimoa, jonka osuus väestöstä on nykyisin pieni, noin yksi prosentti. Väestön pääosan muodostavat hutut ja tutsit, jotka asettuivat alueelle pari tuhatta vuotta sitten bantujen kansainvaelluksen aikana. Hutut ja tutsit puhuvat samaa kieltä, heillä on hyvin pitkälle sama kulttuuri eikä heitä käytännössä voida erottaa omiksi etnisiksi ryhmikseen – pikemminkin kyseessä on luokka- tai kastiero. Hutut ovat perinteisesti olleet maanviljelijöitä ja tutsit karjanomistajia. Koska karja oli omaisuutena arvokkaampaa kuin maa, muodostivat tutsit Ruandan taloudellisen eliitin. Hutujen ja tutsien ryhmät eivät olleet kuitenkaan alun perin staattisia, vaan vaurastumisen tai köyhtymisen kautta ihmiset saattoivat siirtyä ryhmästä toiseen. Ennen siirtomaavallan aikaa Ruandassa oli itsenäinen kuningaskunta, jota hallitsi tutsikuningas.Johansson 1994, s. 21–24.Gourevitch 1998, s. 47–62.

Ensimmäisiä Ruandan lähiseuduilla matkustaneita eurooppalaisia oli Britannian armeijan kapteeni John Hanning Speke, joka vieraili nykyisessä Tansaniassa sijaitsevassa Karagwessa etsiessään Niilin alkulähteitä. Vuonna 1863 julkaistussa matkakirjassaan Journal of the Discovery of the Source of the Nile hän esitti aikansa rotuoppien mukaisen näkemyksen, jonka mukaan alueen väestöstä tutsit kuuluvat korkeampaan kastiin ja ovat Etiopiasta alun perin kotoisin oleva haamilainen heimo, kun taas hutut kuuluvat mustan Afrikan alempiin banturotuihin. Speken ”haamilaisesta teoriasta” tuli nopeasti yleisesti hyväksytty totuus, joka muovasi tulevien siirtomaaisäntien hallintoa ja politiikkaa.Johansson 1994, s. 16–19.

Siirtomaavallan aika

Ruanda kolonialisoitiin vuonna 1885, kun se yhdessä naapurimaansa Burundin kanssa liitettiin osaksi Saksan Itä-Afrikkaa.Johansson 1994, s. 29–31. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen se siirtyi Belgian alaisuuteen. Belgialaiset jatkoivat saksalaisten aloittamaa politiikkaa, jossa tutsit ja hutut oli luokiteltu ”ylemmäksi” ja ”alemmaksi” roduksi; tätä hallintomallia voisi kuvailla ”kaksoiskolonialismiksi”. Siirtomaaisännät hallitsivat luomaansa ja tukemaansa tutsieliittiä, joka puolestaan hallitsi hutuenemmistöä. Vuosina 1933–1934 belgialaiset järjestivät maassa väestönlaskennan. Sen aikana kaikille ruandalaisille tehtiin ”etninen” henkilökortti, jolla väestö luokiteltiin pysyvästi tutseihin (14 %), hutuihin (85 %) ja twaihin (1 %). Henkilökortit tekivät siirtymisen ryhmästä toiseen mahdottomaksi ja antoivat belgialaisille mahdollisuuden kehittää luomaansa apartheidista hallintojärjestelmää. Belgialaisten ylläpitämät katoliset koulut syrjivät hutuoppilaita, ja tutseilla oli käytännössä monopoli hallinnollisiin ja poliittisiin virkoihin. Räikeimpänä siirtomaaisäntien käytäntönä oli pakkotyöjärjestelmä, jossa lukemattomat hutut työskentelivät eri plantaaseilla ja tietyömailla tutsityönjohtajat valvojinaan. Erään belgialaisen everstin kerrotaan antaneen ohjeena työnjohtajalle: ”Sinä ruoskit hutuja, tai me ruoskimme sinut.”Johansson 1994, s. 31–36.

Kohti itsenäisyyttä

thumb|left|220px|Kansainliiton siirtomaamandaatit Afrikassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Belgian Ruanda-Urundi on kartassa alue nro 10

Toisen maailmansodan jälkeen entisten siirtomaiden alkaessa itsenäistyä YK:n ohjauksessa Belgia muutti äkkiä politiikkaansa: se alkoi tukea hutuenemmistöä ja kannustaa poliittista muutosta maassa. Politiikan muutokseen vaikutti osaltaan Belgian halu säilyttää vaikutusvaltansa alueella myös tulevan itsenäisyyden aikana sekä belgialaisten aavistus hutuenemmistön nousemisesta valtaan. Maaliskuussa 1957 joukko hutuintellektuelleja julkaisi Hutumanifestin nimellä tunnetun julkilausuman, jossa vaadittiin haamilaiseen myyttiin vedoten tutsien ajamista ulos maasta ulkomaisina valloittajina. Julistuksessa vastustettiin ehdottomasti etnisistä henkilökorteista luopumista, jotta hutuenemmistö voisi nousta valtaan. Vaikka myös maltillisempia ääniä kuultiin, alkoi uusia äärihutupuolueita syntyä nopeasti ennen belgialaisten julistamia vaaleja.Johansson 1994, s. 36–39.

Gitaraman maakunnassa joukko poliittisia tutsiaktivisteja pahoinpiteli Dominique Mbonyumutwa -nimisen hutujohtajan 1. lokakuuta 1959. Uutinen levisi kulovalkean tavoin ympäri maata, ja viikon sisällä tapahtumasta hutujoukkiot pahoinpitelivät kostoksi tutsijohtajia sekä polttivat tutsien koteja Belgian siirtomaa-armeijan komentajan, eversti Guy Longiestin puuttumatta tilanteeseen mitenkään. Longiest ilmoitti tutsien kotien yhä palaessa vuonna 1961, että ”armeijan täytyi valita puolensa”. Hän järjesti vallankaappauksen, jossa paikalliset tutsijohtajat korvattiin hutuilla. Vakavien levottomuuksien häiritsemät kunnallisvaalit, joissa hututoimitsijat valvoivat äänestyspaikkoja, pidettiin vuonna 1960. Hutujen vapautuspuolue parmehutu sai niissä yli 70 prosenttia äänistä, ja yhteensä hutupuolueiden osuus miltei 90 prosenttia. Seuraavana vuonna YK:n järjestämissä parlamenttivaaleissa parmehutu sai 77,7 prosenttia äänistä. Jatkuvien levottomuuksien takia vuoden 1960 loppuun mennessä jo yli 20 000 tutsia oli lähtenyt pakolaisiksi naapurimaihin.Johansson 1994, s. 39–42.

Belgialaiset kokoontuivat 1. tammikuuta 1961 Ruandan uusien hutujohtajien kanssa kokouksessa, jossa Ruandan kuningaskunta muodollisesti lakkautettiin ja maa julistettiin tasavallaksi. Vaikka maan ensimmäinen väliaikainen hallitus muodollisesti perustui vallanjakoon hutu- ja tutsiryhmien kesken, ilmoitti YK:n komissio raportissaan, että maahan oli luotu ”rotuun perustuva yhden puolueen diktatuuri, joka vain korvasi yhden sortovallan toisella”. Belgialaiset eivät kuitenkaan tehneet mitään asian eteen, ja Ruandalle myönnettiin täydellinen itsenäisyys vuonna 1962.Johansson 1994, s. 41–44.

Itsenäisyys

Hutujen diktatuuri naamioitui demokraattiseksi enemmistövallaksi, ja parmehutun johtajista tuli kirjailija V. S. Naipaulin nimityksen mukaisesti ”matkijamiehiä”: entisiä kapinajohtajia, jotka toistavat valtaan päästyään kaikki kokemansa vääryydet. Maan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Grégoire Kayibanda. Burundiin paenneet tutsit päättivät pian aloittaa aseellisen vastarinnan, ja 21. joulukuuta 1963 noin 200 jousipyssyillä ja kotitekoisilla tuliaseilla aseistautunutta tutsipakolaista ylitti Ruandan rajan. He tappoivat rajan lähellä sijaitsevasta sotilasleiristä neljä sotilasta ja saivat saaliikseen joukon aseita sekä viisi maastoautoa. Hyökkäystä tekosyynä käyttäen Etelä-Ruandan lääninherra André Nkramugaban organisoi keihäin ja nuijin aseistettuja joukkioita, jotka vuorokauden aikana tappoivat alueella 5 000 tutsia. Pian vaino levisi koko maahan, ja parmehutu vangitutti ja teloitti kilpailevien poliittisten puolueiden johtajat tehden Ruandasta hetkessä yksipuoluemaan. Kahdessa kuukaudessa yli 10 000 ihmistä sai surmansa ja 300 000 pakolaista pakeni naapurimaihin. Maassa edelleen olleet belgialaiset upseerit seurasivat joukkomurhaa sivusta. Brittiläinen filosofi sir Bertrand Russell sanoi Ruandan tapahtumien olleen ”kauhein ja systemaattisin joukkomurha sitten natsien juutalaisten tuhoamisen”.Johansson 1994, s. 45–50.Gourevitch 1998, s. 63–74.

Vuoden 1969 vaaleissa presidentti Kayibanda sai valtuudet jatkaa virassa vielä kolmannen kauden, ja parmehutupuolue miehitti jälleen maan parlamentin. Ruandan perustuslain mukaan Kayibanda ei olisi voinut asettua ehdolle neljännelle vaalikaudelle, joten hän muutatti perustuslakia parlamentin enemmistön turvin. Samalla turvattiin vallan säilyminen myös tulevaisuudessa Kayibandan edustamilla etelä- ja keskiruandalaisilla hutuilla. Maan pohjoisosasta kotoisin olevat hutut, jotka olivat saaneet vaikutusvaltaa maan armeijassa, vihastuivat perustuslainmuutoksesta ja ryhtyivät valmistelemaan vallankaappausta.

Habyarimanan valtaannousu

Ruandan armeija kaappasi vallan 5. heinäkuuta 1973 ja nimitti maahan sotilashallituksen, jonka johtoon nousi kenraali Juvénal Habyarimana. Sotilastuomioistuin tuomitsi presidentti Kayibandan ja seitsemän hallituksen ministeriä kuolemaan. Habyarimanasta tuli Ruandan uusi presidentti. Vallankaappauksen toisena vuosipäivänä Habyarimana ilmoitti, että maahan oli perustettu uusi puolue, johon jokaisen ruandalaisen tuli liittyä: Kansallinen vallankumousliike kehityksen puolesta (MRND). Puolueen tarkoituksena oli ”alueellisen ja etnisen vihamielisyyden poistaminen sekä maaseudun kehitys”. MRND loi maaseudulle työyhteisöjä ja herätti uudelleen henkiin vihatun siirtomaa-ajan pakollisen työpalvelun perinteen. Työpalveluryhmät suorittivat säännöllisesti viikoittain ilmaista työpalvelusta, esimerkiksi Ruandan lukuisten kukkuloiden pengerrystä viljelymaaksi tai metsän istutusta polttopuiden tuottamista varten. Kylmän sodan ilmapiirissä Ruanda sai paljon tukea länsivalloilta. Entinen siirtomaaisäntä Belgia syyti maahan kehitysyhteistyövaroja osaksi maan kohtuullisen vakaan poliittisen tilanteen vuoksi, ja Ranska antoi Ruandalle sotilasapua vahvistaakseen uuskolonistista asemaansa ranskankielisten Afrikan maiden, la Francophonien piirissä.Johansson 1994, s. 50–63.

Kohti tragediaa