pienoiskuva|Arkkitehtuurin keskeisiä käsitteitä ovat muiden muassa massa, muoto ja mittasuhteet, tila, aika ja liike, pinnat, materiaalit ja värit sekä valo ja varjo. Carlo Scarpa, Museo di Castelvecchio. pienoiskuva|Hyvänä arkkitehtuurina voidaan pitää esimerkiksi arkkitehtuuria, johon liittyvät ”harkittu suunnittelu, onnistunut muotoilu, hienot näkymät, tilalliset elämykset sekä paikan oma henki”. Louis Kahn, Bangladeshin parlamentti.
Arkkitehtuuri eli rakennustaide on taiteen ja tekniikan muoto, jossa yhdyskuntia, rakennuksia ja niihin liittyviä osia suunnitellaan useasta näkökulmasta. Arkkitehtuurissa täytyy aina huomioida monia keskenään ristiriitaisia näkökulmia – arkkitehtonista teosta suunniteltaessa arkkitehdin täytyy yhteistyössä erityissuunnittelijoiden kanssa löytää hyväksyttävissä oleva tasapaino ainakin toiminnalliselta, tekniseltä, taloudelliselta, esteettiseltä, juridiselta ja yhteiskunnalliselta kannalta.
Arkkitehtuuri poikkeaa useista muista taiteista muun muassa siksi, että arkkitehtuurin toteuttamiseksi tarvitaan aina ryhmätyötä, neuvottelua, kompromisseja ja julkinen hyväksyntä (rakennuslupa) sekä viranomaisvalvontaa ennen kuin arkkitehtuuri (esimerkiksi rakennus) voidaan toteuttaa (rakentaa). Jotta arkkitehtuuria voitaisiin teknisessä ja juridisessa mielessä rakentaa, on suunnitelmien täytettävä muodon ja sisällön osalta rakentamista koskevan lainsäädännön, määräysten ja ohjeiden sekä kuntien ja kaupunkien viranomaisten vaatimukset.
Pienimuotoisimmillaan arkkitehtuuri voi olla ovenkahvan yksityiskohdan muotoilemista; toisaalta se voi käsittää myös kokonaisen maiseman tai kaupungin suunnittelun. Metaforana arkkitehtuurin voidaan ymmärtää käsittelevän minkä tahansa systeemin rakennetta.
Arkkitehtuuri on aina ilmentänyt aikakautensa tyyli-ihanteita. Lisäksi kulloinkin suosiossa tai parhaiten saatavilla olleet materiaalit ovat ohjanneet sen muotokieltä. Vastaavasti arkkitehtuuri on luonut tietynlaisen ilmeen infrastruktuuriin. Arkkitehtuurin fysikaalinen perusta on statiikassa eli siinä, miten eri elementit voivat tukea ja kannatella toisiaan eri voimien kohteina.
Arkkitehtuurin peruskäsitteitä
Etymologia Sana ”arkkitehtuuri” on peräisin latinan termin architectus kautta kreikan kielen sanasta architékton (ἀρχιτέκτων). Se on yhdyssana, joka koostuu etuliitteestä archi- (αρχι-; ”pää-”) ja sanasta tékton (τέκτων; ”rakentaja”, ”puuseppä”).
Arkkitehtuurin määrittelyjä Arkkitehtuurin tarkka tai yksiselitteinen määritteleminen on mahdotonta: vaikka kaikkea rakentamista ei voi pitää arkkitehtuurina, rajanveto muun rakentamisen ja arkkitehtuurin välille on vaikeaa, sillä ”muiden taiteiden tavoin myös rakennustaiteen arviointi perustuu pitkälti esteettisiin arvoihin”. Hyvään arkkitehtuuriin voidaan ajatella liittyvän ”harkittu suunnittelu, onnistunut muotoilu, hienot näkymät, tilalliset elämykset sekä paikan oma henki”.Korpelainen 2004, s. 15. Arkkitehtuurissa yhdistyvät sekä käytännölliset, toiminnalliset vaatimukset että ekspressio, esteettiset päämäärät. Näitä kahta puolta ei voi erottaa toisistaan, mutta niiden suhteellinen painoarvo voi vaihdella.
Tila ja paikka ovat arkkitehtuurille keskeisiä käsitteitä, jotka ovat kytköksissä toisiinsa. Tila on fyysisesti rajattavissa oleva alueen osa. Arkkitehtuuri on etenkin tilojen suunnittelua: niitä voivat olla kaupunki- ja maisematilat, sisä- ja ulkotilat, yksityiset ja julkiset tilat, yksittäiset tilat ja tilasarjat. Arkkitehti suunnittelee tilojen ominaisuuksia ja tunnelmaa vaikuttamalla esimerkiksi niiden mittasuhteisiin, muotoon, materiaaleihin ja valaistukseen.Korpelainen 2004, s. 18. Toisin kuin paikka, tila voi olla olemassa ilman ihmisen läsnäoloa; tilasta tulee paikka vasta silloin, kun sillä on ihmiselle omiin kokemuksiin liittyviä merkityksiä. Paikan henkeen (genius loci) voivat vaikuttaa myös sosiaaliset, historialliset tai symboliset ominaisuudet.Korpelainen 2004, s. 22. Tilan kokemisessa oleellista on liike: tilan tarkkailu kolmiulotteisesti eri suunnista ja siirtyminen tilasta toiseen.Korpelainen 2004, s. 26. Sigfried Giedion ehdotti, että arkkitehtuuria voi pitää neliulotteisena, sillä liikkeeseen kuluva aika on siinä yhtä merkityksellinen tekijä kuin kolme tilaulottuvuutta.
Arkkitehtuurissa dialektiikkaa syntyy useiden erilaisten toisiinsa vaikuttavien vastaparien välille: massa ja tyhjä tila, valo ja varjo, sisä- ja ulkopuoli, liike ja pysähtyminen. Niistä monet muodostavat jatkumoita, kuten siirtymä läpinäkyvästä läpikuultavaan ja läpinäkymättömään.Smith 2013, s. 10.
Arkkitehtuurin ekspressio Ekspressio merkitsee arkkitehtuurissa rakennuksen toimintojen ja tekniikan tulkitsemista ja muuntamista taiteeksi. Ekspression selvästi toisistaan erotettavia muotoja tai kieliä kutsutaan tyyleiksi, jotka voivat vaihdella esimerkiksi aikakauden, maantieteellisen alueen, vallitsevan uskonnon tai aatesuunnan mukaan. Tyylisuunnan syntyyn vaikuttavat sekä ulkoiset tekijät kuten perinne ja aiempi arkkitehtuuri että yksittäisen arkkitehdin luova panos. Ekspression voidaan nähdä koostuvan sisällöstä eli konkreettisista merkityksistä ja muodosta.
Arkkitehtuurin ekspression sisältöä ovat merkitykset, joiden avulla yhteiskunta tulkitsee rakennusten funktion ja rakentamisen tekniikan: toisin sanoen rakennukset ja rakenteet kertovat olemuksellaan, mikä on niiden tarkoitus. Arkkitehtuurin muodot voivat sisältää symbolisia merkityksiä, jotka ymmärretään tietoisesti tai tiedostamattomasti, esimerkiksi liittämällä tietynmuotoinen torni tiettyyn rakennustyyppiin, kirkkoon. Modernissa arkkitehtuurissa muodon symboliikkaa on hyvin vähän; esimerkiksi pohjapiirroksen muodon kannalta tärkeitä tekijöitä ovat symbolisten merkitysten sijaan massoittelu ja käytön asettamat vaatimukset. Toinen näkökulma sisältöön on kommunikaatio rakennusmateriaalien ja -tekniikan kautta. Rakennustavasta kertovat materiaalien ominaisuudet, kuten rakenteen tyyppi, paino ja kestävyys, sekä tapa, jolla niitä on rakennuksessa käytetty. Kaikissa arkkitehtuurityyleissä tekniikan ekspressiota ei ole, vaan rakenteelliset osat piilotetaan näkyvistä, mutta 1900-luvun arkkitehtuurin teorialle se on ollut yksi keskeisimmistä kysymyksistä. Voidaan todeta, että ”[r]akentaminen ei ole arkkitehtuuria jos siihen ei liity ihmisyksilön ja -yhteisön luomia syvempiä merkityksiä”.Korpelainen 2004, s. 29.
Arkkitehtuurin ekspression muodon peruselementtejä ovat tila ja massa, joiden jäsentämistä kutsutaan sommitteluksi tai massoitteluksi. Niille ilmaisuvoimaa antavat mittakaava, valo, tekstuuri ja väri. Joissakin arkkitehtuurin tyyleissä massaa voi pitää tärkeämpänä kuin tilaa – esimerkiksi antiikin kreikkalaisen temppelin sisätilalla on sen ulkopuolta pienempi merkitys – kun taas joissakin tyyleissä yksinkertainen ulkokuori kätkee sisäänsä mielenkiintoisia sisätiloja. Modernissa arkkitehtuurissa on aiempaa enemmän mahdollisuuksia häivyttää sisä- ja ulkotilan välistä rajaa ja siten tilan ja massan välistä kontrastia. Harmonisen sommittelun ja mittasuhteiden aikaansaamiseen on arkkitehtuurin historian aikana kehitetty erilaisia teorioita ja järjestelmiä. Arkkitehtonisen sommitelman suhdetta havainnoijaan kutsutaan mittakaavaksi. Suurikokoisissakin rakennuksissa mittakaavan auttaa pitämään ymmärrettävänä moduuliin, kuten esimerkiksi tiileen tai kerrostason korkeuteen, perustuva jäsentely.
Valo on voimakas ekspression väline, sillä se liikkuu ja muuttaa intensiteettiään valonlähteen mukana. Siten se tuo arkkitehtuuriin elävän luonnon ominaisuuksia; valon laatu ja voimakkuus eri maantieteellisillä alueilla onkin tärkeä tekijä paikallisen arkkitehtuurin ominaispiirteissä. Sisätiloissa valoa on helpompi hallita kuin ulkotiloissa, sillä arkkitehti voi päättää sen lähteen sijainnin, muodon ja koon. Tekstuurit antavat valolle ja materiaalille erilaisia visuaalisia ja taktiilisia ominaisuuksia. Värit ovat arkkitehtuurin elementeistä väliaikaisimpia, sillä ne voivat haalistua ja kulua, ja niitä on myöhemmin helppo muuttaa; ne tarjoavat kuitenkin muodosta ja materiaalista itsenäisen, monipuolisen ilmaisukeinon.
Arkkitehtuurin koristelusta voidaan erottaa kolme perustyyppiä: mimeettinen koriste, jolla on täsmällisiä tai symbolisia merkityksiä, orgaaninen koriste ja puhtaasti dekoratiivinen koriste. Mimeettinen koristelu on ollut yleisintä primitiivisten kulttuurien, antiikin ja Aasian sivilisaatioiden arkkitehtuurissa. Se menettää usein alkuperäisen merkityksensä ja muuttuu dekoratiiviseksi, kuten kreikkalaisiin pylväsjärjestelmiin liittyvät koristeet. Orgaaninen koristelu tarkoittaa koristelua, joka perustuu suoraan rakennuksen luonteeseen ja siinä käytettyihin materiaaleihin.
Arkkitehtuurin tekniikka Tekninen tieto on olennainen osa kokonaisvaltaista arkkitehtonista ajattelua: arkkitehtuurin rakennusoppi tutkii rakentamisessa käytettäviä materiaaleja ja niiden käyttötapoja sekä rakenteiden ja rakenneosien suunnittelua. Perimmäinen tarkoitus on vakaan, tasapainoisen rakenteen suunnitteleminen. Kantaviin rakenteisiin vaikuttavat kuormitukset, jotka vetävät ja työntävät rakenneosia eri suuntiin: rakenteen oma paino ja sen kantama paino eli pääosin muiden rakenteiden aiheuttama kuorma mutta myös esimerkiksi ihmisten, esineiden ja tuulen aiheuttamat kuormat. Rakenteisiin kohdistuvat voimat voivat olla puristavia, venyttäviä tai kiertäviä. Jotkin materiaalit kestävät vain puristavia voimia, kuten kivi ja tiili, jotkin myös venyttäviä voimia, kuten puu ja teräs.
Yleisimmistä rakennusmateriaaleista monilla alueilla on etenkin monumentaaliarkkitehtuurissa suosittu kiveä, koska se on kestävä materiaali, jota voi veistää ja käyttää käsittelemättä. Sitä on kuitenkin vaikea louhia ja kuljettaa, ja nykyään sen ovatkin korvanneet edullisemmat ja tehokkaammat vaihtoehdot. Sitä käytetään kuitenkin edelleen laajalti julkisivumateriaalina. Tiili on kestävä, mutta kiveä helpompi materiaali tuottaa ja käyttää, ja sen historia ulottuukin 3000-luvulle eaa. saakka. Muita luonnonmateriaaleja joustavampi sekä helpommin saatavilla oleva ja työstettävä materiaali on puu, joka on kuitenkin altis lahoamiselle ja tulipaloille. Puu on ollut suosittu materiaali etenkin Itä-Aasiassa ja pohjoisten alueiden kansanomaisessa rakentamisessa, ja sen käyttöä kehitetään edelleen.
Merkittävin arkkitehtuurin innovaatio antiikin jälkeen oli rauta- ja teräsrakenteiden kehittäminen, sillä niiden avulla voidaan rakentaa huomattavasti korkeampia ja vahvempia rakenteita kuin muilla materiaaleilla. Teräsrakenteisen pilareihin ja palkkeihin perustuvan järjestelmän käyttöönotto 1900-luvulla mullisti arkkitehtuurin tekniikan perustavanlaatuisesti. Betonia vuorostaan käytettiin rakennusmateriaalina jo antiikin Egyptissä ja Roomassa, mutta merkittävä vaihtoehto siitä tuli teräsbetonin keksimisen myötä 1860-luvulla. Teräksellä vahvistettu betoni on monikäyttöinen ja vahva, sekä puristavia että venyttäviä voimia kestävä materiaali, jota voidaan käyttää veistoksellisesti. Huomattavia arkkitehtuuri-innovaatioita ovat mahdollistaneet keveät betonikuorirakenteet, esivalmistetut betonielementit ja esijännitetyt rakenteet.
Rakenteet voivat olla kantavia seiniä tai pilari-palkkirakenteita, joita on käytetty jo esihistoriallisista ajoista lähtien. Myös nykyrakentaminen perustuu pitkälti pilari-palkkijärjestelmään, jossa teräs- ja betonirakenteet muodostavat kuitenkin yhtenäisenä rakenneosana toimivan jäykän kehikon. Tällainen runkorakenne voidaan tehdä materiaalista, joka ottaa vastaan sekä työntäviä että venyttäviä voimia: puisia runkorakenteita on perinteisesti käytetty Itä-Aasiassa ja Pohjois-Euroopassa. Historiallisesti kaarien, holvien ja kupolien keksiminen ja niiden käyttöön liittyvät tekniset innovaatiot toivat muuraamalla rakennettuun arkkitehtuuriin monimuotoisuutta ja vapautta – nykyaikaisen rakennetekniikan myötä ne voivat toimia itsessään jäykkinä rakenteellisina osina, jotka eivät tarvitse ylimääräistä tukea.
Arkkitehtisuunnittelu