Uno Henrik Berndt Paunu, vuoteen 1906 Dufva, (26. helmikuuta 1873 Koski Hl – 24. heinäkuuta 1948 Helsinki) oli suomalainen pappi ja lähetysteologi ja Suomen Lähetysseuran seitsemäs lähetysjohtaja.
Tausta Paunun vanhemmat olivat maanviljelijä Johan Berndt Dufva ja Maria Adolfina Widbom. Paunu valmistui ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta vuonna 1890. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän suoritti vuonna 1898 ja teologisen erotutkinnon vuonna 1895, jolloin hänet myös vihittiin papiksi. Teologian tohtoriksi hän valmistui vuonna 1908. Väitöskirja oli nimeltään Suomen Pakanalähetystoimi I.Peltola 1958, s. 7.
Suomen Lähetysseuran palveluksessa Paunu tuli Lähetysseuran palvelukseen vuonna 1898 Lähetyskoulun opettajaksi, mitä tointa hän hoiti vuoteen 1914 saakka. Vuodesta 1900 lähtien hän toimi myös Suomen Lähetyssanomien ja sen ruotsinkielisen vastineen, Missionstidning för Finlandin vastaavana toimittajana. Samoin hän osallistui vuodesta 1908 lähtien seuran kirjallisuuskomitean työskentelyyn ja kirjoitti itsekin joitakin niistä pikkukirjasista, joita seura julkaisi.Saarilahti 1989, s. 113, 318, 320.
Paunu oli samoilla linjoilla lähetysjohtaja Jooseppi Mustakallion kanssa siinä, ettei Lähetysseura muodostanut mitään omaa suuntaustaan kirkollisten liikkeitten joukossa, vaan se oli ”ankaran puolueeton” suhteessa niihin. Lähetysseura ei ollut ”minkään erityisen suunnan edustaja”, vaan se ”tahtoi yhä edelleen yhdistää kaikki Suomen kirkon eri suunnat ja ryhmät yhteiseen työhön Kristuksen valtakunnan levittämiseksi”.Saarilahti 1989, s. 324–343.
Vuonna 1901 Paunu osallistui Bremenin mannermaiseen lähetyskokoukseen ja saman vuoden kesällä hän tutustui Keski-Euroopassa ja Englannissa sikäläisten lähetysjärjestöjen työhön. Bremenissä, missä oli mukana myös lähetysjohtaja Jooseppi Mustakallio, todettiin, että myös naisten, naimattomienkin, osallistuminen lähetystyöhön oli tärkeää. Nämä kaksi kirjoittivat myös Lähetyssanomissa tästä aiheesta.Saarilahti 1989, s. 48, 78, 87–88.
Vuonna 1905 Paunu valittiin Lähetysseuran johtokunnan jäseneksi. Vuonna 1910 hän oli yksi Lähetysseuran edustajista Edinburghin maailmanlähetyskonferenssissa ja sen ohessa järjestetyssä epävirallisessa rinnakkaiskokouksessa.Saarilahti 1989, s. 122, 275.
Vuonna 1912 apulaisjohtaja Hannu Haahti vapautettiin omasta toivomuksestaan saarnatoiminnan järjestelyistä, lähetysyhdistyksiä koskeneiden asioiden hoitamisesta ja johtokunnan asettamien komiteain sihteerin töistä. Nämä tehtävät annettiin nyt Paunulle, jonka päätyönä tuli edelleen olemaan lähetyslehtien toimittaminen. Hän opetti edelleen myös sekä mies- että naislähetyskoulussa.Saarilahti 1989, s. 297, 301. Hän toimi myös Helsingin yliopiston dosenttina vuosina 1911–1914.
Lähetysjohtajan viran täyttäminen Jooseppi Mustakallion siirtyessä pois lähetysjohtajan tehtävästä 1913 hänen seuraajakseen olivat ehdolla Matti Tarkkanen, Haahti ja Uno Paunu. Valinnan suoritti niin sanottu lisätty johtokunnan kokous. Siinä Paunu ei saanut lainkaan kannatusta. Valinta tapahtui siten Tarkkasen ja Haahden välillä. Vaalissa valituksi tuli Tarkkanen. Hänen kannattajansa olivat sitä mieltä, että seuran johtoon haluttiin voimakas parivaljakko, jossa Tarkkasen kirkollisella urallaan saavuttama pätevyys ja Haahden monipuolinen Lähetysseuran työn tuntemus täydensivät toisiaan. Paunu jatkoi kuitenkin johtokunnan jäsenenä.Saarilahti 1999, s. 15–17, 36.
Toiminta seurakuntapappina Vuodesta 1914 lähtien Paunu toimi ensin kirkkoherrana Orivedellä 1914–1918 ja sitten Valkealassa 1918–1936. Hän oli tuomiokapitulin asessori 1917–1918 ja 1921–1927 sekä kirkolliskokouksen jäsen 1918–1941. Hän toimi edelleen myös Lähetysseuran johtokunnan jäsenenä.Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1966, osa 6, palsta 1031Saarilahti 1999, s. 256.
Lähetysseuran ja anglikaanien kiista 1920-luvun alkupuolella Paunu osallistui Lähetysseuran ja Englannin anglikaanisen kirkon välisen kiistan selvittämiseen Tukholmassa. Anglikaanit olivat yrittäneet rajoittaa Lähetysseuran toimintaa Ambomaalla ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta asia ratkaistiin niin, että katolinen kirkko, anglikaanit ja suomalaiset saivat toimia Lounais-Afrikan alueella vapaasti.Saarilahti 1989, s. 171–176.
Lähetysjohtajana 1936–1946 Lähetysseuran kuudennen lähetysjohtajan K. A. Paasion kuoltua vuonna 1935 uudeksi lähetysjohtajaksi valittiin yksimielisesti kymmeneksi vuodeksi Paunu, joka edeltäjänsä tapaan oli tähän virkaan astuessaan jo melko iäkäs. Lähetysjohtajan vihki virkaansa Tampereen piispa Aleksi Lehtonen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun piispa vihki lähetysjohtajan virkaansa.Saarilahti 1989, s. 10.Saarilahti 1999, s. 236, 240, 256.
Tullessaan lähetysjohtajaksi Paunu lähetti seuran työntekijöille Afrikkaan, Kiinaan ja Palestiinaan kiertokirjeen, jota voidaan verrata piispojen lähettämiin paimenkirjeisiin. Siinä hän esitti hyvin perinteisen näkemyksensä lähetystyön ominaislaadusta: lähetystyön ”tarkoituksena on pakanain saattaminen Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemiseen ja hänen opetuslapsikseen”. Hänen lähetysteologiansa oli olennaisesti sama, kuin mitä hän edusti jo nuorempana toimiessaan yliopistossa lähetystieteen dosenttina.Saarilahti 1989, s. 222–223.
Kansainväliset lähetyskokoukset Paunu osallistui tärkeimpiin kansainvälisiin lähetyskokouksiin. Näitä olivat neljän vuoden välein Bremenissä järjestetyt kokoukset, joihin Paunu osallistui vuonna 1936. Samana vuonna hän osallistui Kööpenhaminassa pohjoismaiden lähetyskokoukset, joita niin ikään järjestettiin neljän vuoden välein. Sittemmin sota-aika lamautti pohjoismaisen yhteistyön, Saksan yhteyksistä puhumattakaan. Pohjoismainen yhteistyö jatkui kuitenkin jo vuonna 1945 Tukholmassa, jolloin Paunu oli mukana.Saarilahti 1989, s. 29, 76–79.
Tarkastusmatka Ambomaalle Paunu suoritti vuonna 1937 tarkastusmatkan Ambomaalle. Sen aikana hän vihki kaksitoista ambomiestä papiksi. Nämä olivat aloittaneet pappisopintonsa vuonna 1933. Ambopappien määrä oli nyt noin parikymmentä. Vaikka lähetystyön näkymät Ambomaalla olivat valoisat, Paunu totesi myös, että kristinuskosta oli tulossa siellä muotiasia, etenkin kun ympäristö ei enää vastustanut kääntymistä kristityksi, kuten oli aiemmin ollut asian laita.
Paunu tapasi myös Damaramaan uuden piispan, Nelson Fogartyn seuraajan C. C. Wattsin, jonka kanssa syntyi aivan toisenlainen yhteisymmärrys kuin Fogartyn kanssa aikoinaan. Taustalla oli Suomen ja Englannin kirkkojen lähentyminen.Peltola 1958, s. 233.Saarilahti 1999, s. 247–248.
Paunun tarkastusmatkalta valmistettiin 16 mm:n mustavalkoinen elokuva, jota ilmeisesti esitettiin seuran tilaisuuksissa myöhemmin.Saarilahti 1989, s. 139.
Eräs kysymys, joka oli esillä tämän matkan aikana, oli lähetystyöntekijöiden lasten koulutus. Päätöstä tässä asiassa ei tehty, mutta toisen maailmansodan jälkeen lähetit ottivat tämän ratkaisun omiin käsiinsä ja veivät lapsensa kouluun Swakopmundiin, perustaen sinne pienen koulukodin.Peltola 1958, s. 237.
Angolasta uusi lähetyskenttä Paunun aikana seuran vuosikokous päätti johtokunnan esityksestä, että lähetystyöntekijöitä lähetettäisiin uudelle työkentälle, Angolaan. Sinne lähetettiin vuonna 1939 Tuure Vapaavuori ja Matti Peltola perheineen. Tarkoitus oli, että he ryhtyisivät työskentelemään Etelä-Angolassa olevien amboheimojen keskuudessa, mutta he eivät koskaan päässeet sinne Portugalin hallituksen vastustuksen vuoksi. Niinpä nämä kaksi perhettä asuivat ensin Dondissa, ja sitten Vapaavuoret siirtyivät Kalukembeen ja Peltolat Ebangaan, jotka molemmat sijaitsivat Keski-Angolassa. Vuonna 1946 molemmat perheet palasivat kotimaahan, eikä Angolan työstä sillä erää seurannut sen enempää.Peltola 1958, s. 248–252.
Jatkosodan haaveet Jatkosodan aikana heräsivät henkiin vanhat haaveet lähetystyön tekemisestä Suomen sukukansojen parissa, mikä oli ollut Lähetysseuran alkuperäinen työnäky. Myös Paunu kannatti näitä ajatuksia,Saarilahti 1989, s. 49. mutta sodan lopputulos löi sinetin näille ajatuksille moniksi vuosikymmeniksi.
Paunun lähetysjohtajakauden päättyminen Paunun kymmenvuotiskauden päätyttyä Lähetysseuran uudeksi johtajaksi kutsuttiin Angolasta Tuure Vapaavuori, joka oli ensimmäinen lähetysjohtaja, jolla oli käytännön kokemusta kentältä. Siinä missä Paunu oli ollut kyvykäs hallintomies, hänen seuraajansa oli lähinnä innokas puhuja.Saarilahti 1989, s. 90–92.
Toukokuussa 1948 Lähetysseura kutsui Paunun kunniajäsenekseen yhdessä kansanopistonjohtajan Edvard Einiön kanssa. Paunu kuitenkin kuoli jo samana kesänä.Saarilahti 1989, s. 98.
Julkaisuja Lähetysaate synoptisissa evankeliumeissa, 1904. Suomen pakanalähetystoimi 1–2; 1908, 1909. Liturgiikan oppikirja, Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja no. 7, Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1911. Nykyaikaisen pakanakunnan tila evankelisen lähetystoimen näkökannalta, Suomen Lähetysseura, 1912. Seurakuntasaarnan tehtävä. Synodaalikirjoitus Viipurin hiippakunnan pappeinkokousta varten, Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja no. 16. Raamattutalo, 1928. Kansakoulun raamatunhistoria, F. E. Liljan kanssa; Valistus, 1928 (22. p. 1952) Ohjeita opettajille Paunu-Liljan Kansakoulun raamatunhistorian oppikirjan käyttämiseen opetuksessa, Valistus, 1947.
Lähteet
Viitteet
Luokka:Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papit Luokka:Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokousedustajat Luokka:Suomen Lähetysseuran lähetysjohtajat Luokka:Vuonna 1873 syntyneet Luokka:Vuonna 1948 kuolleet