Yleisen kielitieteen kurssi (Cours de linguistique générale) on Ferdinand de Saussuren pitämä kielitieteellinen luentosarja ja sen kuulijoiden muistiinpanojen pohjalta toimitettu yleisen kielitieteen klassikoksi muodostunut teos. De Saussure luennoi kurssia Geneven yliopistossa kolmena lukuvuonna hoitaessaan hänelle perustettua henkilökohtaista ylimääräistä professuuria.
Kirjan tausta Saussure itse ei julkaissut mitään yleisestä kielitieteestä. Hänen omien säilyneiden muistiinpanojen ja kirjeenvaihdon perusteella on kuitenkin ilmeistä, että hän oli suunnitellut 1890-luvulla kirjoittavansa kirjan kielentutkimukseen liittyvistä yleisistä ongelmista.Saussure 2002: 11–12; Saussure 1964: 95 Vuosisadan vaihteeseen mennessä hän kuitenkin oli mitä ilmeisimmin lopullisesti luopunut näistä haaveista ja suunnannut huomionsa toisiin aiheisiin. Kun hänet sitten vuonna 1906 määrättiin opettamaan kielitieteen kurssia, kyse oli pikemminkin siitä, että hän joutui palaamaan aiheisiin, jotka oli jo jättänyt taakseen, kuin siitä että hän olisi saanut tervetulleen mahdollisuuden esittää itselleen tärkeitä ajatuksia, kuten Bally ja Sechehaye antavat ymmärtää Yleisen kielitieteen kurssin esipuheessa.Saussure 1995: 7. Huom. viitteissä käytetyn ranskankielisen alkuperäiskirjan sivunumerointi on merkitty myös Roy Harrisin kääntämään englanninkieliseen versioon.
Kirjan versioita Alkuteos:
Wade Baskinin englanninnos:
Roy Harrisin englanninnos:
Kirjan merkitystä ja teemoja Kirjan keskeisiksi teoreettisiksi oivalluksiksi nostettiin jo ensimmäisistä arvosteluista lähtien tietyt uudet teoreettiset käsitteet sekä vastakkainasettelut. Usein Saussuresta puhuttaessa nämä vastakkainasettelut on tulkittu kategorisina ja kärjistetymmin kuin mihin kirja oikeastaan antaa aihetta. Vastakkainasetteluiden keskinäisiä suhteita ei ole myöskään aina osattu nähdä kovin selkeästi. Historiallisesti tärkeimmät Saussuren nimeen yhdistettävistä käsitteistä ja erotteluista ovat seuraavat: kielenkäytön, kielen ja puheen erottaminen sekä käsitys kielestä merkkien järjestelmänä; diakronisen ja synkronisen lähestymistavan erottaminen; kielen ja kirjoittamisen erottaminen; ajatus semiologiasta eli yleisestä merkkiopista; merkin, muodon ja merkityksen erottaminen; kielellisen merkin arbitraarisuus ja merkitsevän yksiulotteisuus; kielellisen merkin arvo; syntagmaattisten ja assosiatiivisten suhteiden erottaminen.
Näitä aiheita käsitellään lähinnä kirjan johdanto-osassa sekä ensimmäisessä (Yleiset periaatteet) ja toisessa osassa (Synkroninen kielitiede). Niiden lisäksi kirjassa käsitellään laajasti myös esimerkiksi historiallis-vertailevaa kielitiedettä (kolmas osa: Diakroninen kielitiede) ja murremaantiedettä (neljäs osa: Maantieteellinen kielitiede). Nämä osuudet on laajuudestaan huolimatta monesti ohitettu, eikä niissä esitettyjä ajatuksia ole pidetty mitenkään erityisesti Saussurelle tyypillisinä. Kirjassa on myös Saussuren hahmottama foneettinen teoria, joka on jäänyt varsin vähälle huomiolle (johdanto-osan liitteenä oleva FonologianKyse ei ole – käytetystä termistä huolimatta – fonologiasta sanan nykytarkoituksessa, vaan lähinnä artikulatorisesta fonetiikasta. periaatteet). Myöskään Saussuren peräänkuuluttamat metateoreettiset kysymyksenasettelut (esimerkiksi kielitieteen tutkimuskohteesta ja sen suhteesta tutkimuksessa käytettyyn aineistoon) eivät välttämättä ole saaneet kielitieteen sisällä kovin suurta huomiota osakseen.
Joskus Saussuren teoriassa esiintyvien erotteluiden ja termienparien yhteydessä on käytetty termejä antinomia, dikotomia, dualismi, (binaarinen) oppositio tai antiteesi, jotka korostavat kaksijakoisuutta sekä termien keskinäistä vastakkaisuutta ja poissulkevuutta. Varsinkin Saussuren omien muistiinpanojen, mutta myös Yleisen kielitieteen kurssin valossa tällaisten termien käyttäminen on usein vähintään kyseenalaista. Kaikissa tapauksissa kyse ei ole vain kahden termin vastakkainasettelusta (esim. kieli ja puhe ovat ymmärrettävissä vain suhteessa kielenkäyttöön), tai ne eivät ole toisiaan poissulkevia vaan päinvastoin edellyttävät toisensa (esim. merkitty ja merkitsevä), puhumattakaan siitä, että "saussurelaiset" termiparit eivät suinkaan olen kaikki luonteeltaan samanlaisia.Mejía 1998: 69–70
Kielenkäyttö, kieli ja puhe Eräs keskeisimpiä erotteluita Saussuren kieliteoriassa tehdään käsitteen kielenkäyttö sisällä. Kielenkäyttö (le langage) on Saussurella tekninen termi, jolla hän tarkoittaa kaikkia mahdollisia kielen ilmenemismuotoja, eli sitä kokonaisuutta, johon usein viitataan arkisemmissa yhteyksissä sanalla kieli. Pohdittaessa kysymystä siitä mitä kielitiede tutkii, tai mikä on sen tutkimuskohde, tullaan Saussuren mukaan nopeasti huomaamaan, ettei kielenkäyttö voi olla vastaus tähän kysymykseen. Se on luonteeltaan yksinkertaisesti liian monimuotoinen ja häilyvä, jotta se voisi toimia tieteellisen tutkimuksen kohteena.Saussure 1995: 23–25. Tämän ongelmallisen tilanteen Saussure katsoo voivansa ratkaista esittämällä kielitieteen tutkimuskohteeksi selkeästi määriteltävissä olevan asian, josta hän käyttää termiä kieli (la langue). Kieli on Saussurelle osa kielenkäyttöä, se on "yhtä aikaa sekä kielikyvyn sosiaalinen tuote että joukko välttämättömiä konventioita, jotka sosiaalinen yhteisö omaksuu, jotta yksilöt voisivat käyttää tuota kykyä".Saussure 1995: 25. Saussurelle kieli on siis nimitys sille järjestelmällisyydelle ja säännönmukaisuudelle, joka kieltä käytettäessä ilmenee. Toisin sanoen se on luonteeltaan sosiaalinen konventio.
Mutta jos kielenkäyttö ja kieli eivät tarkoita Saussurelle samaa, niin mikä ne erottaa toisistaan? Saussuren muistiinpanoissa olevan kuuluisan kaavan mukaan kielenkäyttö = kieli + puhe. Puheella (la parole) Saussure tarkoittaa kaikkea sitä, mikä kielenkäytössä on luonteeltaan yksilöllistä ja satunnaista.Saussure 1995: 30, 37–38. Puhe on toisin sanoen kielenkäytön se osa, jota kielen järjestelmä eli kieli ei määrää. On kuitenkin syytä huomata, että kielen ja puheen erottelussa on kyse ennen kaikkea käsitteellisestä erottelusta, jonka Saussure tekee taatakseen kielitieteelle legitiimin tutkimuskohteen, joka voidaan määritellä riippumatta kielenkäytön todellisuuteen liittyvästä monimuotoisuudesta. Vaikka voitaisiin ajatella, että kieli näin määriteltynä olisi vain abstraktio kielenkäytöstä, Saussure kuitenkin vakuuttaa että "kieli on luonteeltaan konkreettinen" ja että jopa kielelliset merkit ovat luonteeltaan konkreettisia koska ne ovat kollektiivisen kokemuksen vahvistamia.Saussure 1995: 32.
Saussuren teoriassa kieli on merkkien järjestelmä. Tämä ei tarkoita, että kielen voisi ajatella rakentuvan yksittäisistä kielellisistä merkeistä ikään kuin niiden summana, vaan kieli on päinvastoin aina lähtökohtana, koska viime kädessä kielelliset merkit saavat arvonsa pelkästään suhteessa toisiin merkkeihin eli ne voidaan käsittää vain kielen kautta. Tällä tavoin saussurelaiseen käsitys kielestä merkkien järjestelmänä nivoutuu tiiviisti tiettyyn hänen teoriaansa merkistä ja merkin arvosta. Kielellisen merkin arvo-käsitteen kautta käsitys kielestä merkkien järjestelmänä liittyy edelleen kiinteästi esimerkiksi Saussuren tekemään erotteluun synkronisen ja diakronisen näkökulman välillä.Saussure 1995: 115.
Diakroninen ja synkroninen näkökulma Toinen keskeinen jako, jonka merkitys kirjan myötä vakiintui kielitieteelliseen keskusteluun, oli diakronisen ja synkronisen näkökulman välinen erottelu. Usein tämä erottelu on samaistettu erontekoon historiallisen ja kuvailevan tutkimuksen välillä niin, että sanaa diakroninen on toisinaan jopa käytetty historiallisen synonyyminä. Saussurelle asia ei ollut aivan näin yksinkertainen.Itse asiassa Saussure jopa sanoo suoraan, että "historia ja ”historiallinen kielitiede” eivät sovi [käytettäväksi tässä yhteydessä] niihin liittyvien ajatusten epämääräisyyden vuoksi", Saussure 1995: 116.
Saussure esitti diakronisen ja synkronisen välisen eron nimenomaan näkökulmaerona, siis kahtena erilaisena tapana tarkastella kielenkäyttöä. Erottelua hän havainnollisti yksinkertaisella kuviolla, jossa synkroniaa kuvaavan vaakasuoran janan läpi kulkee 90 asteen kulmassa nuoli, joka puolestaan kuvaa diakroniaa. Vaakasuora, samanaikaisuutta hahmottava akseli kuvaa kielessä tietyllä hetkellä olemassa olevien asioiden keskistä suhdeverkostoa, josta aika on suljettu pois; kun taas pystysuora, eli perättäisyyden akseli kuvaa vaakasuoran akselin yksittäisen yksikön muuttumista suhteessa aikaan.Saussure 1995: 115. Molempien terminen kantana on kreikan sana χρονος eli ’aika’, jota modifioidaan prepositioilla: niin että sanan diakronia taustalla on δια ('läpi') + χρονος, ja synkronian taustalla taas συν ('yhdessä', 'jonkun kanssa') + χρονος. Synkronisesta kielitieteestä puhuttaessa kyse on aina monien merkkien suhteista toisiinsa kielen – eli merkkien järjestelmän – sisällä, kun taas diakronisesta näkökulmasta asioita tarkasteltaessa kyse on aina yhden yksikön suhteesta itseensä – eli identiteetistä – ajan tarjoaman viitekehyksen sisällä.Saussure 1995: 115–116. Asioita synkronisesta näkökulmasta tarkasteltaessa, abstrahoidaan kielenkäytön todellisuuden kuvauksesta ajan välttämättä mukanaan tuomat muutokset, jolloin kielenkäyttöä voidaan tarkastella kieltä käyttävän subjektin olennaisesti ahistoriallisesta näkökulmasta. Diakronisesta näkökulmasta asioita tarkasteltaessa taas joudutaan uhraamaan kielen käyttäjän näkökulmalle olennainen kielen järjestelmällisyys – ja sitä myöten myös merkityksellisyys – jotta kielen historiallisen muuttumisen prosessi voidaan tehdä näkyväksi.
1800-luvun kielentutkimusta oli hallinnut luonnontieteistä omaksuttu alkuperän ja kausaalisten muutosten merkitystä korostava käsitys tieteellisestä selittämisestä,Vaikka kehitysoppi lieneekin ilmeisin esimerkki tämäntyyppisille selitysmalleille rakentuvasta 1800-luvulla laaditusta teoriasta, kielitiede lienee saanut vaikutteita vielä biologiaakin enemmän 1800-luvun alkupuoliskon muotitieteestä, geologiasta. jonka seurauksena "tieteellisenä" pidetty kielentutkimus keskittyi hyvin pitkälle juuri kielen historiallisten muutosketjujen rekonstruoimiseen. Saussuren yhtenä tavoitteena koko erottelun esittelemisessä epäilemättä olikin juuri yritys tehdä myös ei-historiallisesta kielentutkimuksesta tieteellisesti kunniallista. Implisiittisesti erottelu oli ollut olemassa viimeistään siitä lähtien, kun kielen historiallista muutosta oli alettu tutkia. Vaikka 1800-luvun kielitiedettä hallinnut historiallis-vertaileva suuntaus saattaakin ensi näkemältä vaikuttaa läpikotaisin diakroniselta, niin esimerkiksi kantakielen käsitteen kautta myös synkronisesti kielentila oli kuin olikin läsnä myös tuon ajan tutkimuksessa.Puhumattakaan siitä, että esimerkiksi pedagogisiin tarkoituksiin laaditut kieliopit ovat aina olleet näkökulmaltaan synkronisia. Tämä seikka ei vain ollut tuolloin yhtä ilmeinen kuin myöhemmästä näkökulmasta asioita tarkasteltaessa.
Kielen ja kirjoituksen erottaminen Yleisen kielitieteen kurssin johdanto-osassa omistetaan koko kuudes luku kielen ja kirjoituksen suhteen käsittelylle. Nykyisestä näkökulmasta katsottuna se vaikuttaa hiukan yllättävältä. Erottelu kielen ja kirjoituksen välillä ei kuitenkaan ole niin itsestään selvä, kuin helposti ajatellaan. Vaikka tieteellinen kielentutkimus oli periaatteessa jo 1800-luvun alkupuolelta lähtien – epäilemättä ainakin osittain romantiikan vaikutuksesta – korostanut puhutun kielen merkitystä, esimerkiksi kansanrunouteen kohdistetun kiinnostuksen myötä, ei erottelu puheen ja kirjoituksen välillä ollut mitenkään itsestään selvä. Kiinnostus kielten historian rekonstruointiin pakotti usein turvautumaan kirjallisiin lähteisiin, jolloin oli suuri kiusaus tulkita kirjainten ja äänteiden suhde yksiselitteisenä ja vakaana. Viime kädessä vasta fonetiikan synnyn myötä saatiin selkeät teoreettiset välineet äänteiden identifioimiseksi neutraalilla tavalla ja siten myös keinon erottaa ne yksiselitteisesti kirjaimista.