pienoiskuva|Yhdeksän emigrantin teloitus giljotiinilla lokakuussa vuonna 1793.

Terrorin aika () eli hirmuvallan aika oli Ranskan suuren vallankumouksen radikaalein ja väkivaltaisin vaihe 5. syyskuuta 1793 – 27. heinäkuuta 1794. Yhteishyvän valiokunta toimi silloin käytännössä Ranskan diktatorisena hallituksena, ja tuhansia ihmisiä teloitettiin poliittisista syistä.Reign of Terror Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 13.4.2013.

Uhrien määrä ja säätyasema On arveltu, että terrorin aikana Ranskassa pidätettiin ainakin 300 000 ihmistä. Virallisten kuolemantuomioiden perusteella teloitettuja oli 16 594. Donald Greerin arvion mukaan lisäksi teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä sisällissotien yhteydessä 10 000–12 000 ihmistä, ja sama määrä kuoli vankiloissa, ja terrorin uhrien kokonaismäärä olisi siten ollut 35 000–40 000. Lisäksi uudempien tutkimusten mukaan Vendéen kapinoiden ja niiden kukistamisen yhteydessä saattoi kuolla hyvin suuri määrä ihmisiä.Colin Jones: The Longman Companion to the French Revolution, s. 114–115. Longman, Lontoo/New York 1988. Poliittisia puhdistuksia toimeenpantiin sekä Pariisissa että maakunnissa. Aikakautta on leimannut varsinkin teloitusten toimeenpano giljotiinilla. Maakunnissa käytettiin myös julmempia teloituskeinoja. Esimerkiksi Nantesissa toiminut Jean-Baptiste Carrier hukututti yli 2 000 ihmistä Loireen.Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 161, 165, 168, 171. Otava, Helsinki 1985. Monet tunnetuimmista terrorin uhreista tuomittiin Pariisin vallankumoustuomioistuimessa.

Vaikka terrorin aika on usein nähty ylempiin yhteiskuntaluokkiin kohdistuneena tuhoamisena, suurin osa uhreista kuului todellisuudessa alempiin säätyihin. Surmatuista 28 prosenttia oli talonpoikia ja 31 prosenttia työläisiä ja käsityöläisiä sekä kaikkiaan 85 prosenttia kolmanteen säätyyn kuuluvia. Myöhemmin on laskettu, että 84 prosenttia terrorin ajan uhreista tuomittiin juuri maaseudulla.Sisko Haikala: Vallankumousten aikakausi, teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 621–622. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1988. Aatelisia oli teloitetuista noin kahdeksan prosenttia, Pariisin vallankumoustuomioistuimessa tuomituista aatelisia oli tosin 19 prosenttia. Naisia oli kaikista noin yhdeksän prosenttia. Ylivoimaisesti yleisin kuolemantuomion peruste oli kapinallinen kiihotus.

Terrorin syyt Terroriaallon taustalla olivat sekä ulkoisiin sotiin valmistautumisen herättämät vallankumoushallinnon vastaiset kapinat että vallankumoushallinnon sisäiset poliittiset kiistat hallinnon tulevaisuudesta. Vuoden 1793 alkupuolella Ranskassa kehittyi pelon ja hysterian ilmapiiri, joka johtui tappiolliseksi kääntyneestä ensimmäisen liittokunnan sodasta ja sisäisistä vaikeuksista. Sisäisiä vihollisia ja merkkejä Yhdistyneen kuningaskunnan johtamasta salaliitosta nähtiin kaikkialla. Jakobiinit ja muut äärivallankumoukselliset vaativat äänekkäästi kovia otteita vallankumouksen vihollisten murskaamiseksi. Kansalliskonventti ryhtyi asteittain toimiin, jotka loivat pohjan terrorikoneistolle. Se perusti 10. maaliskuuta 1793 vallankumoustribunaalin – tuomioistuimen, jonka päätöksistä ei voinut valittaa. Maaliskuussa kuntiin alettiin muodostaa vallankumouskomiteoita, joiden tehtävänä oli valvoa ulkomaalaisia ja epäilyttäviä henkilöitä. Lisäksi säädettiin laki aseistettujen kapinallisten pikaoikeudenkäynneistä ja kuolemantuomioista. Yhteishyvän valiokunta perustettiin 6. huhtikuuta 1793. Sille annettiin laajat valtuudet toimia maan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden hyväksi. Kansalliskonventti antoi lisäksi komissaareilleen lähes rajattomat valtuudet puuttua departementtien itsehalllintoon ja armeijan asioihin.

Kesällä 1793 Ranskan joukot joutuivat perääntymään vallankumoussodassa kaikilla rintamilla ja viholliset – Itävalta, Preussi, Englanti, Espanja ja Sardinia – uhkasivat maata joka suunnalta. Vielä huolestuttavampi oli pian sisällissodaksi muuttuneen Vendéen kapinan ja muiden maakuntien kapinoiden muodostama sisäinen uhka, sillä kapinointi oli levinnyt suurimpaan osaan Ranskan departementeista ja kapinalliset hallitsivat monia suuria kaupunkeja. Epätoivoiselta näyttävässä tilanteessa kansalliskonventti nimitti 27. heinäkuuta 1793 jakobiinien johtajan Maximilien Robespierren yhteishyvän valiokunnan johtoon ja suostui asteittain lisäämään valiokunnan valtaa sisä- ja ulkopolitiikassa. Robespierre, jonka mielestä väkivallan käyttö oli oikeutettua vallankumouksen pelastamiseksi, sai lähes diktaattorin aseman. Laki yleisestä asevelvollisuudesta säädettiin 23. elokuuta 1793. Se mobilisoi periaatteessa koko kansan maanpuolustukseen, ja sen perusteella saatiin lähes miljoona miestä aseisiin. Suuren armeijan varustaminen, huolto ja johtaminen asettivat paineita maan korkeimmalle johdolle. Jakobiinien valitsemat keinot ongelmien ratkaisemiseksi olivat tiukka säännöstelytalous ja terrori. Hintasäännöstely palveli sotataloutta ja vastasi inflaatiosta kärsivien sanskulottien toiveita. Tapahtumien kulku pienoiskuva|upright=1.05|Maximilien Robespierren ja hänen kannattajiensa teloitus 28. heinäkuuta 1794 Place de la Révolutionilla (nyk. Place de la Concorde). Kuvassa teloitettava mies ei ole Robespierre. Terrorin ajan alulle on esitetty useita tarkkoja päiviä, joista suurin osa on jälkikäteisiä tulkintoja historiasta. Esimeriksi Otavan Suuri Maailmanhistoria esittää sen alkaneen 5. syyskuuta 1793, jolloin kansalliskonventissa esitettiin vaatimus ”ottaa terrorin päiväjärjestykseen”. 17. syyskuuta säädettiin ”laki epäilyksenalaisista”, joka antoi laajat valtuudet vallankumouksen vastustajien vangitsemiseen ja tuomitsemiseen. Lokakuussa 1793 lähetettiin giljotiiniin girondistien johtajat. Levottomuuksia aiheuttaneet sanskulotit pyrittiin lannistamaan tuhoamalla liikkeen johtajat ja lähettämällä rivijäsenet yleisen asevelvollisuuden perusteella rintamalle tai lahjomalla nämä virkanimityksillä.

Vuoden 1794 alkupuolella yhteishyvän valiokuntaa johtanut Maximilien Robespierren ryhmä eliminoi puhdistuksilla sekä maltilliset että äärivasemmistolaiset vastustajansa, Dantonin ja Hébertin kannattajat. Valiokunta antoi 10. kesäkuuta prairialkuun 22. päivän lakina tunnetun säädöksen, jolla syytetyiltä kiellettiin julkinen oikeudenkäynti ja oikeus asianajajaan sekä määrättiin oikeusistuimet tuomitsemaan kaikki syyllisiksi todetut kuolemaan. Seuraavat seitsemän viikkoa tunnetaan ”suurena terrorina”, jonka aikana teloitettiin noin 1 400 ihmistä. Terrorin ajan katsotaan päättyneen Robespierren kukistumiseen thermidorin vallankaappauksessa 27. heinäkuuta 1794. Hänet ja hänen merkittävimmät apurinsa teloitettiin seuraavana päivänä Place de la Révolutionilla (nykyinen Place de la Concorde).

Maanlaajuisesti teloituksia pantiin toimeen eniten joulukuussa 1793 ja tammikuussa 1794 – lähes puolet kaikista virallisista kuolematuomioista annettiin näiden kahden kuukauden aikana – mutta Pariisissa oli tuolloin vielä suhteellisen hiljaista, ja huippu saavutettiin vasta kesällä 1794. Pelkästään Place du Trône-Renversée -aukiolla (Kaadetun valtaistuimen aukio, aiempi Valtaistuinaukio) eli nykyisellä Place de Nationilla teloitettiin 14. kesäkuuta – 27. heinäkuuta 1794 giljotiinilla yli 1 300 ihmistä. Tämän jälkeen giljotiini siirrettin takaisin Place de la Révolutionille. Se oli aiemmin ollut usealla muullakin Pariisin aukiolla.

Tunnettuja terrorin aikana teloitettuja

Adam Philippe de Custine, kenraali (28. elokuuta 1793) Marie Antoinette, entinen kuningatar (16. lokakuuta 1793) Jacques Pierre Brissot, girondistijohtaja (31. lokakuuta 1793) Pierre Vergniaud, girondistijohtaja (31. lokakuuta 1793) Philippe Égalité, Orléans-suvun päämies (6. marraskuuta 1793) Madame Roland, girondistijohtaja (8. marraskuuta 1793) Jean Sylvain Bailly, tähtitieteilijä ja alkuvaiheen vallankumousjohtaja (12. marraskuuta 1793) Madame du Barry, entinen Ludvig XV:n rakastajatar (8. joulukuuta 1793) Nicolas Luckner, marsalkka (4. tammikuuta 1794) Jacques Hébert, jakobiini- ja sanskulottijohtaja (24. maaliskuuta 1794) Georges Jacques Danton, jakobiinijohtaja (5. huhtikuuta 1794) Camille Desmoulins, lehtimies, jakobiinivaikuttaja (5. huhtikuuta 1794) Fabre d’Églantine, näytelmäkirjailija, jakobiinijohtaja (5. huhtikuuta 1794) Antoine Lavoisier, kemisti (8. toukokuuta 1794) prinsessa Elisabet, Ludvig XVI:n sisar (10. toukokuuta 1794) Cécile Renault, Maximilien Robespierren murhayrityksestä epäilty (17. kesäkuuta 1794) Alexandre de Beauharnais, kenraali, Joséphine de Beauharnais’n ensimmäinen aviomies (23. heinäkuuta 1794) André Chénier, runoilija (25. heinäkuuta 1794)

Vankilassa itsemurhan tehneitä tai epäselvissä oloissa kuolleita olivat muun muassa filosofi ja poliitikko Nicolas de Condorcet, kardinaali ja entinen pääministeri Étienne Charles de Loménie de Brienne sekä kansanjohtaja Jacques Roux.

Lähteet

Luokka:Ranskan suuri vallankumous Luokka:Poliittinen terrori Luokka:Kristittyjen vainot