Laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin eli Lex Kallio oli Suomessa vuonna 1922 säädetty asutus- ja maanlunastuslaki, joka velvoitti valtion ja kunnat järjestämään tilattomaan väestöön kuuluville mahdollisuuden hankkia omaa maata edullisin ehdoin. Ensisijaisesti tähän tarkoitukseen oli käytettävä valtion ja seurakuntien omistamia tai vapaaehtoisesti ostettavia yksityisiä maita, mutta laki mahdollisti myös yksityisomistuksessa olleiden maiden pakkolunastamisen. Lain nimi viittaa maalaisliittolaiseen Kyösti Kallioon, joka valmisteli sitä maatalousministerinä ja oli pääministerinä sen säätämisen aikaan.Kari Hokkanen: Lex Kallion pitkä historia Teoksesta Kyösti Kallio 1: 1873–1929 (WSOY, Helsinki 1986). Kyösti Kallio -sivusto. Lex Kallion nojalla myös aiemmin vuonna 1918 maansa lunastamaan päässeet maanvuokraajat eli torpparit pystyivät hankkimaan itselleen lisämaita pientilojensa elinkelpoistamiseksi.
Laki kärjisti Maalaisliiton suhteita oikeistopuolueisiin, Kansalliseen Kokoomukseen ja Ruotsalaiseen Kansanpuolueeseen (RKP), jotka vastustivat yksityiseen omistusoikeuteen puuttumista. RKP pelkäsi lain myös muuttavan maaseudun kielisuhteita. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue kannatti lakia.Otavan suuri ensyklopedia, Otava 1978–1983, , hakusana "asutustoiminta", osa 2, s. 406.
Koska valtion maat sijaitsivat usein epäedullisesti ja otaksuttiin, ettei yksityismaita ole paljoakaan myytävänä, poliitikot päättivät torpparilain (135/1918) esikuvan mukaisesti käyttää pakkoluovutusta. Pakkolunastuspykälän (4 §) vuoksi laki tuli säätää perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Oikeisto äänesti määrävähemmistöllään lain lepäämään vuoden 1922 eduskuntavaalien yli.
Lain nojalla maata voitiin hankkia henkilölle, joka oli täysi-ikäinen, hallitsi itseään ja omaisuuttaan, jolla oli kansalaisluottamus, joka ei ennestään omistanut tai hallinnut maata ja sitoutui kolmessa vuodessa rakentamaan tilalle asunnon. Lisäksi hänellä piti olla ammattitaito maan viljelemiseen ja tarvittavat maataloustyökalut.Laki 278/1922, 3 §. Tilan koon yläraja oli 20 hehtaaria peltomaata ja 20 hehtaaria metsämaata Etelä- ja Keski-Suomessa tai 75 hehtaaria metsämaata Lapissa.Laki 278/1922, 8 §. Maata voitiin pakkolunastaa vain tiloilta, joilla oli Etelä- ja Keski-Suomessa maata yli 200 hehtaaria ja Oulun läänissä yli 400 hehtaaria, mikäli omistaja asui tilalla tai viljeli sitä. Pienempienkin tilojen maita voitiin pakkolunastaa, jos niiden omistaja ei asunut tilalla eikä viljellyt niitä ”järkiperäisesti”.Laki 278/1922, 4 §.
Lex Kalliota täydensi eduskunnassa kolmen vuoden kiistelyn jälkeen vuonna 1925 hyväksytty laki puutavarayhtiöiden laittomasti hankkimien kiinteistöjen palauttamisesta eli niin sanottu Lex Pulkkinen, joka sai nimensä lakia valmistelleen komitean puheenjohtajana toimineen esittelijäneuvos Albin Pulkkisen mukaan.Esittelijäneuvos A. Pulkkinen 50-vuotias, Helsingin Sanomat, 21.04.1925, nro 107, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 18.04.2025. Kyseessä olivat maaseutujen metsäalueet, joita puutavarayhtiöt olivat vastoin eduskunnan vuonna 1915 hyväksymää asetusta hankkineet omistukseensa ja jotka oli tarkoitus palauttaa valtiolle käytettäväksi asutustarkoituksiin. Tiainen, Jorma O. (toim.): 'Vuosisatamme Kronikka, s. 337. Jyväskylä: Gummerus, 1987. .
Pakkoluovutusta jouduttiin käyttämään melko harvoin, sillä maata sai vapaaehtoisilla kaupoilla ja talouspulan aikana vararikkohuutokaupoista. Lex Kallion kumosi vuoden 1938 alussa voimaan tullut asutuslaki (332/1936).Asutuslaki, 332/1936, 97 §.
Lähteet
Aiheesta muualla Laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin (278/1922)
Luokka:Suomen asutustoiminta Luokka:Suomen maatalouden historia Luokka:Henkilön mukaan nimetyt lait Luokka:Kyösti Kallio Luokka:1922 Luokka:Maareformi Luokka:1920-luvun lait