Suomalaiset internointileirit toisen maailmansodan jälkeen syntyivät syksyllä 1944 Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta. Välirauhansopimuksessa Suomi sitoutui katkaisemaan suhteensa Saksaan. Tällä tarkoitettiin alun perin vain saksalaisten sotilaiden internoimista, mutta valvontakomission britit vaativat myös siviilien eristämistä. Niinpä noin 500 Saksan ja Unkarin kansalaista suljettiin internointileireille syyskuussa 1944. Leirit olivat toiminnassa kesään 1947 asti.
Internointileirejä oli kahdeksan: Uotin parantola Lempäälässä, Rääpiälän kartano Hämeenlinnassa, Tyynelän lepokoti Oitissa, Pienviljelysneuvojaopisto Hyvinkäällä, Maamieskoulu Loimaalla, Luonnonmaan kylpylä Paimiossa, Koulukeskus Pohjankurussa, Knipnäsin sairaala Tammisaaressa ja Palaavien suomalaisten leiri Hangossa.
Aluksi leireille internoitiin Suomessa olleet Saksan ja Unkarin kansalaiset. Myöhemmin niille vietiin myös heidän suomalaissyntyiset aviopuolisonsa ja äitien mukana lapset. Suomalaissyntyisiä internoituja oli 170. Internoidut menettivät omaisuutensa Neuvostoliitolle. Valtaosa internoiduista vapautui maaliskuussa 1946, mutta vasta kesällä 1947 viimeiset 14 karkotettiin Saksaan, Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle.
Suomen hallitus aikoi keväällä 2014 laatia lakiesityksen, että internoiduille maksettaisiin korvauksia eristysajalta takautuvasti. Tämä perustuu siihen, että internointi katsotaan ihmisoikeuksien vastaiseksi. Korvauksia koskeva laki astui voimaan 1. syyskuuta 2014.
Katso myös Saksalaissaatavat
Lähteet
Kirjallisuutta Mikko Määttälä, Vihollisina vangitut. Internointileirit neuvostosuhteiden välikappaleina 1944–1947, Atena 2011.
Luokka:Suomi 1939–1945 Luokka:Suomen politiikka 1940-luvulla Luokka:Vankileirit Suomessa 1939–1945