thumb|upright=1.6|Ilja Repinin maalaus Valtakunnanneuvoston juhlaistunto sen perustamisen satavuotispäivän merkiksi 7. toukokuuta 1901 (1903).

Valtakunnanneuvosto (, Gosudarstvennyi sovet) oli Venäjän keisarikunnassa ensin vuosina 1810–1906 keisarin tukena lainvalmistelussa toiminut neuvoa-antava elin, ja vuosina 1906–1917 parlamentin ylempi kamari.

Neuvoa-antavana elimenä (1810–1906) Jo ennen valtakunnanneuvostoa Venäjän keisarilla oli ajoittain erilaisia ylimyksistä muodostettuja neuvoa-antavia elimiä. Tunnetuin näistä oli vuosina 1726–1730 toiminut 6–8 henkilön ylin salaneuvosto (Verhovnyi tainyi sovet), jonka valta kasvoi hyvin suureksi, kunnes se lakkautettiin.

Valtakunnanneuvoston perusti keisari Aleksanteri I, ja se aloitti toimintansa 13. tammikuuta (J: 1. tammikuuta) 1810. Sitä oli edeltänyt Aleksanterin vuonna 1801 perustama ”erottamaton neuvosto”.Imperial Russia State Council established Boris Jeltsinin presidentin kirjasto. Viitattu 18.5.2014. Valtakunnanneuvosto oli ainoa toteutunut osa valtiosihteeri Mihail Speranskin suunnittelemasta suuresta Venäjän hallinto- ja lainsäädäntöjärjestelmän uudistuksesta, johon olisi sisältynyt myös vaaleilla valittavia elimiä.Jesse Dunsmore Clarkson: Mikhail Mikhaylovich, Count Speransky Encyclopedia Britannica. Viitattu 18.5.2014. Speranski oli ajatellut valtakunnanneuvoston koko valtiokoneiston ylimmäksi portaaksi lainsäädäntö- ja toimeenpanoelinten sekä oikeuslaitoksen yläpuolelle. Valtakunnanneuvoston kaikki jäsenet olivat keisarin nimittämiä, ja heitä oli alkujaan 35. Puheenjohtajana oli teoriassa keisari itse, mutta hän nimitti sijaisekseen toisen puheenjohtajan. Ensimmäinen puheenjohtaja oli Nikolai Rumjantsev.Nikolay Petrovich, Count Rumyantsev Encyclopedia Britannica. Viitattu 13.5.2023. Vuosina 1812–1865 valtakunnanneuvoston puheenjohtaja johti samalla myös Venäjän ministerineuvostoa. Valtakunnanneuvostoon kuuluivat virkansa puolesta kaikki Venäjän ministerit. Jäsenten määrä kasvoi vähitellen ja oli vuonna 1890 jo 60.Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, s. 234. WSOY, Helsinki 2004.

thumb|upright=1.2|Pietarin Mariinskin palatsi, valtakunnanneuvoston kokoontumispaikka vuodesta 1885 aina sen lakkauttamiseen asti. Vuoden 1905 vallankumoukseen asti valtakunnanneuvosto oli keisarikunnan ylin neuvoa-antava lainsäädäntöelin. Sen tehtävänä oli tarkastaa kaikki ministerien valmistelemat lakiesitykset ennen kuin ne annettiin keisarin hyväksyttäviksi. Se tarkasti myös valtion laitosten budjetit ja henkilökuntanimitykset sekä tutki senaatin päätöksistä tehdyt valitukset. Neuvoston yhteydessä toimi valtakunnansihteerin johtama valtakunnanvirasto, joka laati lakiesitysten sanamuodot ja vastasi myös lakien promulgoinnista. Keisari saattoi mielensä mukaan hyväksyä joko valtakunnanneuvoston enemmistön tai vähemmistön kannan tai ei kumpaakaan. Aleksanteri I:n kuoltua vuonna 1825 valtakunnanneuvosto julisti hänen veljensä, suuriruhtinas Konstantin Pavlovitšin uudeksi hallitsijaksi, mutta tämä kieltäytyi ottamasta kruunua vastaan.Lyhyt Venäjän historia Matti Vuorikoski. Viitattu 18.5.2014.

Vuosina 1899–1905 sovelletun helmikuun manifestin mukaan Suomen kenraalikuvernöörillä, ministerivaltiosihteerillä ja erikseen nimetyillä Suomen senaatin edustajilla oli oikeus osallistua Suomen suuriruhtinaskuntaa koskevien yleisvaltakunnallisten lakien käsittelyyn valtakunnanneuvostossa.Tuomo Polvinen: Valtakunta ja rajamaa – N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904, s. 109. WSOY, Helsinki 1984.

Valtiopäivien ylähuoneena (1906–1917) Venäjän vuoden 1906 perustuslaki teki valtakunnanneuvostosta parlamentin ylemmän kamarin, kun taas alemmaksi kamariksi perustettiin vaaleilla valittava valtakunnanduuma.Nordisk familjebok (1904), s. 1420, 1498 Runeberg.org. Viitattu 18.5.2014. Lait piti hyväksyä molemmissa kamareissa ennen niiden esittelyä keisarin vahvistettaviksi.

Perustuslain mukaan keisari nimitti tästä alkaen vain puolet valtakunnanneuvoston jäsenistä yhdeksi vuodeksi kerrallaan. Toinen puolisko muodostui erilaisia yhteiskuntapiirejä edustaneiden korporaatioiden valitsemista edustajista. Nämä edustajat valittiin yhdeksäksi vuodeksi siten, että kolmasosa vaihtui aina kolmen vuoden välein. Heidän piti olla vähintään 40-vuotiaita. Valittavia edustajia oli yhteensä 98, ja he edustivat seuraavia tahoja:

40 zemstvojen edustajaa, yksi jokaisesta kuvernementista 16 suurmaanomistajaa niistä kuvernementeista, joihin zemstvo-laitos ei ulottunut (10 muualta Venäjältä ja 6 Puolasta) 18 kuvernementtien aateliskokousten edustajaa 6 ortodoksisen kirkon edustajaa 10 yliopistojen edustajaa 6 Venäjän tiedeakatemian edustajaa 12 kauppakamarien, pörssikomiteoiden ja kauppiasyhdistysten edustajaa (joista 6 teollisuuden ja 6 kaupan edustajia)

Vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä määräsi myös Suomen eduskunnan valitsemaan kaksi edustajaa Venäjän valtakunnanneuvostoon sekä neljä edustajaa duumaan. Eduskunta kieltäytyi valitsemasta Suomen edustajia, sillä kyseistä lakia pidettiin Suomessa laittomana.Pieni Tietosanakirja (1925–1928), s. 495 Runeberg.org. Viitattu 18.5.2014. Valtakunnanneuvostoon kuului kuitenkin joitain suomalaisia keisarin nimittäminä edustajina.Matti Klinge: Keisarin Suomi, s. 350 (suom. Marketta Klinge). Schildts, Helsinki 1997.

Valtakunnanneuvosto lakkautettiin vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen. Neuvostoliitossa parlamentin ylempänä kamarina toimi kansallisuuksien neuvosto. Nykyisessä Venäjän federaatiossa vastaavassa asemassa on Venäjän liittoneuvosto.

Puheenjohtajat

Nikolai Rumjantsev 1810–1812 Nikolai Saltykov 1812–1816 Pjotr Lopuhin 1816–1827 Viktor Kotšubei 1827–1834 Nikolai Novosiltsev 1834–1838 Illarion Vasiltšikov 1838–1847 Vasili Levašov 1847–1848 Aleksandr Tšernyšov 1848–1856 Aleksei Orlov 1856–1861 Dmitri Bludov 1862–1864

Pavel Gagarin 1864–1865 suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš 1865–1881 suuriruhtinas Mihail Nikolajevitš 1881–1905 Dmitri Solski 1905–1906 Eduard Frisch 1906–1907 Mihail Akimov 1907–1914 Ivan Golubev 1914–1915 Anatoli Kulomzin 1915–1916 Ivan Štšeglovitov 1917

Suomalaisia valtakunnanneuvoston jäseniä Suluissa jäsenyyden alkuvuosi.

Gustaf Mauritz Armfelt, jalkaväenkenraali, kreivi (1811) (Viitattu 20.8.2023) Robert Henrik Rehbinder, ministerivaltiosihteeri, kreivi (1841)Johanna Aminoff-Winberg: Ättartavlor för de på Finlands Riddarhus inskrivna ätterna: Fjärde delen, Q–S, s. 64–65. Finlands Riddarhus, Helsingfors 2021. Johan Jakob von Daehn, kenraali insinöörijoukoissa (1850) (Viitattu 20.8.2023) Alexander Armfelt, ministerivaltiosihteeri, kreivi (1856) Lars Gabriel von Haartman, senaattori, vapaaherra (1858) Anders Edvard Ramsay, jalkaväenkenraali, vapaaherra (1873) Johan Fredrik Oskar von Kræmer, amiraali (1896) (Viitattu 20.8.2023) Oskar Ferdinand Gripenberg, jalkaväenkenraali (1905) (Viitattu 20.8.2023) Constantin Linder, ministerivaltiosihteeri (1905) Teodor Avellan, amiraali (1914)

Suomen aateliin nimellisesti kuuluneita venäläisiä Aleksandr Menšikov, Suomen kenraalikuvernööri, meriministeri, amiraali, ruhtinas (1830) (Viitattu 20.8.2023) Arseni Zakrevski, Suomen kenraalikuvernööri, jalkaväenkenraali, kreivi (1848) (Viitattu 20.8.2023) Friedrich Wilhelm von Berg, Suomen kenraalikuvernööri, kenraalisotamarsalkka, kreivi (1852) (Viitattu 20.8.2023) Platon Rokassovski, Suomen kenraalikuvernööri, jalkaväenkenraali (1854) (Viitattu 20.8.2023) Woldemar Freedericksz, hoviministeri, ratsuväenkenraali (1905) (Viitattu 20.8.2023) Aleksandr Roediger, sotaministeri, jalkaväenkenraali, professori (1905) (Viitattu 20.8.2023)

Lähteet

Aiheesta muualla

Государственный совет Brockhaus-Jefron-tietosanakirja (1890–1907)

*