pienoiskuva|Kuningas John Balliolin sinetti John Balliol (myös John de Balliol, tunnettu lisänimellä ”Toom Tabard” (”tyhjä takki”) ; (n. 1249 – 25. marraskuuta 1314 tai huhtikuu 1313 Château de Hélicourt, Picardie, Ranskan kuningaskunta) oli skottien kuningas vuosina 1292–1296.
Hän nousi kuninkaaksi, kun Skotlannissa etsittiin vallanperijää kuningatar Margaretin kuoleman jälkeen. Englannin kuningas Edvard I valitsi Balliolin kuninkaaksi vuonna 1292, mutta tämä joutui antamaan vasallinvalan Edvardille. Skottiaateliset nostivat Skotlannin hallitsijaksi 12-jäsenisen neuvoston, joka teki päätöksensä Balliolin nimissä. Se solmi muun muassa Ranskan kuningas Filip IV:n kanssa Auld Alliance -liiton. John Balliol rikkoi liittonsa Edvardin kanssa huhtikuussa 1296. Tämän seurauksena Edvard valloitti Skotlannin ja otti kruunun pois Balliolilta, joka vietiin Lontoon Toweriin vankeuteen. Viimeiset vuotensa John Balliol eli Ranskassa.
Suku John Balliolin syntymäaikaa ei tiedetä, mutta todennäköisesti hän syntyi vuosien 1248–1250 välisenä aikana. Hänen vanhempansa olivat Balliolin paroni John I de Balliol ja Dervorguilla of Galloway (n. 1210–1290), joka oli Gallowayn lordi Alanin tytär ja perijätär. Äitinsä suvun kautta hän oli Skotlannin kuningas Vilhelm Leijonan veljen, Huntingdonin jaarli Davidin jälkeläinen. Balliolin suvulla oli maita Ranskassa, Pohjois-Englannissa ja Gallowayssa.
Vallantavoittelija Kuningas Aleksanteri III:n kuoltua vuonna 1286 Skotlannin kruunu meni hänen lapsenlapselleen, nuorelle Margaretille, koska Aleksanterin kaikki kolme lasta olivat kuolleet ennen häntä.Maclean, s. 34. Margaret kuoli kuitenkin Orkneysaarilla matkallaan Norjasta Skotlantiin. Margaretin seuraajasta alkoi tämän jälkeen kiista, ja noin kymmenen aatelista pyrki saamaan kruunun.Maclean, s. 35–36. Vahvimpia ehdokkaita olivat John Balliol, John Hastings ja Robert Bruce, jotka olivat kaikki Huntingdonin jaarlin jälkeläisiä ja kuuluivat näin kuningas David I:n sukulinjaan.
Skottiaateliset eivät osanneet päättää Margaretin seuraajaa ja kutsuivat siksi Englannin kuningas Edvard I:n nimeämään Skotlannin uuden kuninkaan. Ensimmäisten Margaretin kuolemaa koskevien huhujen saavuttua Skotlantiin lokakuussa 1290 normannisukuinen piispa William Fraser oli kirjoittanut Edvardille, että tämän pitäisi tulla Skotlantiin säilyttämään rauhan ja määrittämään henkilön, jonka oikeus kruunuun oli vahvin. Samalla Fraser oli viitannut John Ballioliin mukautuvana ja myöntyväisenä naapurina. Edvard vaati, että kaikki ehdokkaat suostuisivat hänen asemaansa Skotlannin valtaherrana. Edvard saapui marraskuussa 1292 Berwickin linnaan, jossa hän 17. marraskuuta julisti kruunun menevän John Balliolille. Vaikka monet historioitsijat ovat arvelleet, että Edvard valitsi tarkoituksella heikon kuninkaan, Balliolilla oli myös perintöoikeudellisesti vahvin vaatimus kruunuun.
Kuningas John Balliol kruunattiin Skotlannin kuninkaaksi Sconessa Pyhän Andreaksen päivänä 30. marraskuuta 1292. Edvard I teki käytännössä heti kruunajaisten jälkeen selväksi, että hän piti Skotlantia vasallivaltionaan. Balliolilla ei ollut mahdollisuuksia vastustaa vaatimuksia. Hän heikensi Skotlannin asemaa kuningaskuntana myös viemällä vuonna 1296 mukanaan myyttisen Sconen kiven, jonka päällä kaikki Skotlannin kuninkaat oli siihen asti kruunattu. Kivi palautettiin virallisesti Skotlantiin vasta vuonna 1996, oltuaan 700 vuotta Englannin kuninkaan kruunajaisvaltaistuimen alla Westminster Abbeyssä.
Edvard I vaati vuonna 1294, että sekä John Balliolin itsensä että monien Skotlannin merkittävimmistä aatelisista pitäisi osallistua Ranskaa vastaan käytyihin sotiin. Skotlantilaiset pääsivät luistamaan vaatimuksista, kun Edvardilla oli vaikeuksia Walesissa. Skottiaateliset perustivat heinäkuussa 1295 kahdestatoista koostuneen neuvoston, joka käytännössä otti vallan Balliolilta. Neuvosto teki Auld Alliance -nimellä tunnetun liiton Ranskan Filip IV:n kanssa. Balliol luopui lopulta vasallinvalastaan 5. huhtikuuta 1296.
John Balliol valmistautui hyökkäämään Pohjois-Englantiin, mutta Edvard I teki vastahyökkäyksen kaksi päivää sen jälkeen, kun Balliolin joukot olivat ylittäneet Englannin rajan. Monet skottiaateliset, muun muassa Balliolin vanha kiistakumppani Robert Bruce, osoittivat Edvardille kunnioitustaan. Tämän seurauksena Balliol takavarikoi kaikki Brucen maat Skotlannissa. Edvard eteni joukkoineen nopeasti pohjoiseen ja voitti skottijoukot lopullisesti Dunbarin taistelussa. Balliol antautui 10. heinäkuuta Stracathron kirkkomaalla. Hän joutui sinetöimään dokumentin, jossa hän tunnusti liittoutuneensa väärin perustein lääninherransa vihollisia vastaan. Balliolin lempinimi ”Toom Tabard” (”tyhjä takki”) lienee peräisin siitä, että osana hänen nöyryyttämistään hänen päällystunikastaan irrotettiin seremoniallisesti ritarin heraldiset symbolit sekä hän joutui luovuttamaan aseensa.
Avioliitto ja jälkeläiset pienoiskuva|Kuningas John Balliol ja puoliso lady Isabella Balliol, Seton Armorial 1591 John Balliol avioitui noin 9. helmikuuta 1281 Isabella de Warennen (n.1253 – ennen 1292) kanssa, joka oli Surreyn jaarli John de Warennen ja Alice de Lusignanin, Englannin kuningas Henry III:n sisarpuolen tytär. Lady Isabella Balliolia ei koskaan kruunattu Skotlannin kuningattareksi.
Heille syntyi ainakin yksi lapsi:
Edward Balliol (k. 1364) Skotlannin kruununtavoittelija, avioitui Marguerite de Taranton (k. 1332), Taranton ruhtinas Filip I:n tyttären kanssa; avioliitto mitätöitiin tai avioero, ei jälkeläisiä
Muita pariskuntaan yhdistettyjä lapsia ovat:
Henry Balliol, kaatui Annanin taistelussa 16. joulukuuta 1332 Agnes (tai Maud tai Anne) Balliol (joka saattoi olla hänen sisarensa), avioitui lordi FitzAlanin Bryan FitzAlanin kanssa Margaret Balliol, avioitui Sussexin East Grinstedin ritari Sir John St Cleren kanssa
Viimeiset vuodet John Balliol tuotiin antautumisensa jälkeen kolmeksi vuodeksi Lontoon Toweriin. Hän ilmoitti vuonna 1298, ettei halunnut olla enää tekemisissä Skotlannin kanssa, koska oli pettynyt skotlantilaisten petollisuuteen. Edvard I:n skottivastustajat jatkoivat kuitenkin vuoteen 1304 saakka vastustusta Balliolin nimissä. John Balliol oli vangittuna Lontoon Towerissa heinäkuuhun 1299 asti, kunnes paavi Bonifatius VIII takasi hänen vapauttamisensa. Hän sai matkustaa esi-isiensä maille Ranskan Picardieen, missä hän asui elämänsä loppuun asti Château de Hélicourt'n linnassa, toisten tietojen mukaan Normandiassa tai Bailleulissa. Hän kuoli noin 69-vuotiaana marraskuussa 1314, toisten tietojen mukaan noin 63-vuotiaana huhtikuussa 1313.
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Luokka:99.3 Yhteiskuntaelämän edustajat Luokka:Skotlannin hallitsijat Luokka:1200-luvulla syntyneet Luokka:Vuonna 1314 kuolleet