Apassisodat olivat sarja aseellisia yhteenottoja Yhdysvaltain armeijan ja apassien eri leirikuntien välillä vuosien 1849 ja 1886 välisenä ajanjaksona. Yhdysvaltain armeijan ensikosketus apassien kanssa tapahtui Meksikon–Yhdysvaltain sodan (1845–1848) aikana, jolloin amerikkalaiset joukot marssivat apassien maiden läpi.Andersson & Henriksson 2010. s. 269.
Ensimmäinen vakava yhteenotto käytiin syksyllä 1849, jolloin apassien leirikuntiin kuuluvat jicarillat surmasivat joukon uudisasukkaita New Mexicossa. Seuraavien vuosikymmenien aikana erimielisyydet kärjistyivät lukuisiksi yhteenotoiksi. Jicarillat kärsivät tappion Yhdysvaltain armeijalle vuonna 1856, mutta samalla vuosikymmenellä chiricahuat ja mescalerot nousivat Yhdysvaltoja vastaan.Waldman 1985 s. 140.
Vaikka Mangas Coloradas ja Cochise olivat näkyvimmät apassien johtajat, niin myös monet muut päälliköt ryhmineen tekivät tuhoisia iskuja amerikkalaisten linnoituksiin ja asutuksille. Hallituksen tarjoamat reservaatit eivät pidätelleet apasseja, vaan ryöstöretket jatkuivat 1870- ja 1880-luvuilla, kunnes tunnetuin apassijohtaja Geronimo antautui vuoden 1886 aikana.Waldman 1985 s. 143.
Varhainen sotahistoria Apassien eri leirikunnat asuttivat 1500–1700-lukujen aikana New Mexicon, Arizonan ja osan Texasia. Heidän siirtymisensä Kanadasta läpi tasankojen tapahtui useassa eri ryhmässä. Apassit solmivat useita lyhytikäisiä sotilasliittoja, jotka alun perin oli tarkoitettu muiden kansojen karkottamiseen. 1600-luvun lopulla suuri määrä suuressa pueblokapinassa irralleen päässeitä hevosia kulkeutui apassien haltuun. Ratsastuskulttuurin myötä monista heidän samoilevista ryhmistään tuli nopeasti liikkuvia rosvoja, jotka ryöstivät elintarvikkeita, lampaita ja nautakarjaa.Virrankoski 1994 s. 243.
Vuoteen 1700 mennessä suuri osa lounaisalueesta oli täyttynyt samoilevien apassien aseistetuista leireistä, joiden taloudellisiin tekijöihin perustuvat liitot vaihtelivat. Jicarillat liittoutuivat espanjalaisten ja pawneiden kanssa näiden sotiessa ranskalaisia vastaan. Läntisimmät apassit ahdistelivat New Mexicon maanviljelijäheimoja, itäisimpien mescalerojen sotiessa keskisillä tasangoilla comancheja vastaan.Sonnichcen 1981 s. 50. Näissä 1700-luvun sodankäynneissä monet apassien ryhmät tuhoutuivat kokonaan. Keskinäisten heimosotien ohella apassit pyrkivät estämään espanjalaisten siirtokuntien leviämisen.La Vere 2003 s. 95–96.
Kun Meksiko itsenäistyi vuonna 1820, apassit hyökkäsivät toistuvasti sikäläisiin kyliin ja varuskuntiin. Meksikon armeija puolestaan jahtasi apasseja kuin riistaa ja myi heitä orjiksi maansa suurtiloille ja Karibialle.Andersson & Henriksson 2010. s. 268.
Yhdysvaltain ja apassien suhteet Amerikkalaisten siirtolaisten saapuminen Guadalupe Hidalgon sopimuksessa vuonna 1848 Meksiko luovutti lounaisalueen Yhdysvalloille. Apassien irralliset ryhmät jatkoivat edelleen sotaretkiä Meksikoon Yhdysvaltain pystymättä estämään niitä. Vuotta myöhemmin apassit kohdistivat huomionsa Texasin rannikolta saapuvien siirtolaisten loputtomiin vankkurikaravaaneihin, jotka matkasivat El Pasoon. Jicarillat ja eteläiset mescalerot tekivät hyökkäyksiä karavaanien kimppuun erityisesti Rio Granden länsipuolella, ja koillisessa New Mexicossa. Hyökkääjät eivät tyytyneet yksinomaan ryöstösaaliiseen, vaan silminnäkijät kertoivat monista surmatuista siirtolaisista.Sonnichcen 1981 s. 65–66. Dunlay 2000. s. 138. Sonoran maakunnassa Meksikossa apassien päänahoista alettiin maksaa rahaa.Feldman 2009. s. 162. Vuosien 1854–1855 aikana amerikkalaiset kävivät suoranaista sotaa jicarilloja vastaan.Virrankoski 1994 s. 243.
1850-luvulla chiricahua-apassit siirsivät espanjalaisiin kohdistuneen vihansa amerikkalaisiin. He olivat aikoinaan toivottaneet amerikkalaiset tervetulleiksi maahansa, mutta huomanneet nopeasti näiden tavoittelevan heidän maa-alueitaan. Vaikutusvaltaiset päälliköt Mangas Coloradas ja Cochise saivat kumpikin maksaa ystävällisyydestään kalliin hinnan. Amerikkalaiset kaivosmiehet ruoskivat Coloradasin tämän suojellessa mimbreno-apassien mailta löydettyjä kultaesiintymiä. Cochise puolestaan pidätettiin coyotero-apassien tekemistä ryöstöretkistä. Jälkeenpäin kumpikin päälliköistä vannoi kostoa amerikkalaisille. Cochise, joka nautti suurta arvostusta monissa apassien leirikunnissa, sai nämä lähtemään mukaan Yhdysvaltoja vastaan tehtyihin iskuihin.Brown 1991. s. 194. Vaikka apassien eri leirikunnat taistelivat yleisesti omina ryhminään, niin he liittoutuvat lyhyeksi ajaksi Coloradasin ja Cochisen joukkoihin.
Cochisen ja Mangas Coloradasin sota Vuonna 1861 apassit hyökkäsivät amerikkalaisten kuormastojen kimppuun, pysäyttivät vaunulinjojen ja postin kulun ja ajoivat satoja kullankaivajia pois Chiricahuovuorilta. Myös luoteisalueiden kaikki Yhdysvaltain linnakkeet ja postiasemat joutuivat apassiryhmien toistuvien hyökkäysten kohteeksi. Samanaikaisesti mescalerot tekivät omia iskujaan lähellä El Pasoa, ja hallitsivat alueita Pecosjoen ja Rio Granden välillä.Waldman 1985 s. 140.
Sisällissodan alkaessa Yhdysvaltain 13 000 miehen vakinainen armeija oli hajallaan pitkin rajaseutua, josta se kutsuttiin idän sotanäyttämöille. Tämä tehosti apassien hyökkäyksiä ja lopulta Arizonan kaupungeista oli jäljellä enää Tucson. Etelävaltioiden ja pohjoisvaltioiden joukot miehittivät joitakin New Mexicon linnakkeita, mutta kummatkin sisällissodan armeijat olivat apassien vihollisia.Henriksson 1985 s. 94.
Vuonna 1862 Kalifornian kuvernööri John G. Downey lähetti kenraali James Carletonin ja hänen vapaaehtoisen kolonnansa apassien maahan rauhoittamaan tilanteen. Cochise ja Coloradas järjestivät väijytyksen Carletonin joukoille. Kun 300 miestä käsittävä vapaaehtoisten etujoukko saapui Apache Passin solaan, niin kiväärein ja nuolin aseistautuneet apassit saartoivat heidät. Seuranneessa taistelussa Coloradas haavoittui rintaan, ja hänen soturinsa lopettivat taistelemisen. Myöhemmin Cochise kuljetti Coloradasin erääseen Meksikon rajalla olevaan kylään, jossa ampumahaava hoidettiin kuntoon.Brown 1991. s. 196–197.
Sota apasseja vastaan sai uuden käänteen, kun kenraali Carleton antoi määräyksen miespuolisten apassien surmaamisesta. Rauhanneuvottelujen järjestäminen ei kuulunut Carletonin suunnitelmiin. Intiaaniasiamies Kit Carson sai tehtäväkseen apassien tuhoamisen, joskin hän oli haluton osallistumaan operaatioon. Armeijan sotakampanja oli niin raju, että New Mexicon intiaaniasioiden yli-intendentti vaati hallitusta lopettamaan apassien teurastuksen.Andersson & Henriksson 2010. s. 273. Suurin osa mescaleroista kuljetettiin Bosque Redondon (pyöreä metsä) reservaattiin, josta tuli pahamaineisin paikka New Mexicossa.Dunlay 2000. s. 246.
Tammikuussa 1863 Mangas Coloradas osallistui rauhanneuvotteluihin kansansa vastalauseista huolimatta. Sotilaat surmasivat hänet neuvotteluiden aikana. Cochise ja hänen 300 soturiaan halusivat jatkaa vastarintaa ja etsivät liittolaisia Arizonasta ja New Mexicosta. Chiricahua-johtaja Victorio kokosi taakseen Bosque Redondon reservaatista paenneita mescaleroja, ja liittyi tukemaan Cochisen leirikunnan tehostettuja iskuja.Brown 1991. s. 199.
Kahden vuoden ajan Cochisen ja Victorion ryhmät pitivät Yhdysvaltain lounaisalueita sekasorron vallassa kunnes Victorio suostui tapaaman Yhdysvaltain asiamiehen huhtikuussa 1865. Lyhyen neuvottelun aikana Vicrtorio kertoi väsyneensä sotaan. Kuullessaan, että rauhanehdot edellyttivät mescaleroja palaamaan Bosque Redondon reservaattiin, Victorio lupasi kerätä kansansa kokoon ja palata suojelualueelle kahden päivän sisällä. Mescalerot eivät kuitenkaan ilmestyneet reservaattiin, vaan valitsivat mieluummin elämän Meksikon vuoristoissa.Brown 1991. s. 200.
Camp Grantin verilöyly thumb|180px|Eskiminzin, aravaipojen johtaja. thumb|180px|George Crook. 1870-luvun alkuun mennessä monet apassi-ryhmät antautuivat ja asettuivat heille määrätyille alueille. Eräs antautuneista oli aravaipa-apassien johtaja Eskiminzin, joka toi 150 soturiaan Grant Campin sotilastukikohtaan Arizonassa. Linnakkeen komentaja sääli nälkiintyneitä apasseja, ja järjesti heille työtä maatyöläisinä. Lyhyen ajan sisällä linnakkeen läheisyyteen asettuneiden apassien määrä kasvoi moninkertaiseksi.Andersson & Henriksson 2010. s. 273.
Kaikki eivät katsoneet apassien oleskelua Grant Campin ympäristössä suopein silmin. Läheisen Tucsonin kaupungin itälaidalla tehty kolmeen amerikkalaiseen kohdistunut verityö vieritettiin aravaipojen syyksi. Tucsonin oma turvallisuuskomitea organisoi amerikkalaisista, meksikolaisista ja papago-intiaaneista kootun 140 palkkasoturin ryhmän, joka lähetettiin antamaan aravaipoille opetus. Huhtikuun lopulla 1871 palkkasoturit yllättivät nukkuvien aravaipojen leirin ja surmasivat yli 140 intiaania, joista suurin osa oli naisia ja lapsia.Waldman 1985 s. 141.
Sota Läntisiä apasseja vastaan Rauhanpolitiikkaa ajanut presidentti Ulysses Grant tuomitsi verilöylyn ja vaati lehdistön myötävaikutuksella tekijöitä oikeuden tuomittavaksi. Oikeudenkäynti pidettiin Tucsonissa, mutta sen lopputuloksena kaikki syytetyt vapautettiin. Syvästi amerikkalaisiin pettynyt Eskiminzin johdatti loput kansastaan takaisin vuoristoon, mutta armeija vangitsi heidät myöhemmin ja Eskiminzin tuomittiin pakkotyöhön amerikkalaisen metsästäjän taposta.Andersson & Henriksson 2010. s. 275.
Tapauksen jälkeen "intiaanitaistelujen veteraani" kenraali George Crook otti komentoonsa koko Arizonan sotilasalueen, ja neuvotteli erikseen kaikkien merkittävien apassi-ryhmien päämiesten kanssa.Brown 1991. s. 206. Cochise oli valmis rauhaan, mutta kun hänen ehtoihinsa ei suostuttu, apassien tauonnut sissisota alkoi uudelleen. Vuonna 1872 apassit tuhosivat suuria karjatiloja ja surmasivat kymmeniä siirtolaisia. Crookin ensimmäiseksi tehtäväksi tuli läntisten apassien (tontot ja coyoterot) saaminen kuriin. Crook värväsi armeijaansa navajoja ja amerikkalaisille myötämielisiä apassi-oppaita, jotka tunsivat maaston. Talven 1872–1873 kestäneissä taisteluissa kuoli kaikkiaan noin 200 tonto-apassia.Waldman 1985 s. 142.
Victorion sota 180px|thumb|Victorio
Yhdysvaltain hallituksen tavoite 1870-luvun puolivälissä oli saattaa kaikki apassit yhteen suureen reservaattiin. Kenraali Crook piti ajatusta huonona ja uskoi samaan reservaattiin pakotettujen eri apassi-ryhmien ajautuvan keskinäisiin kiistoihin. Myös osa chiricuoista vastusti ajatusta, ja pysytteli vuorten suojassa Victorion ja Geronimon hohtamina. Vuonna 1877 molemmat vangittiin heidän saapuessaan neuvotteluihin. Geronimo vietiin White Mountainin reservaattiin, Victorion apassit puolestaan sijoitettiin San Carlosin intiaaniaseman läheisyyteen.Andersson & Henriksson 2010. s. 279.
Syyskuussa 1877 Victorio ja hänen 300 kannattajaansa pakenivat San Carlosin reservaatista. Victorion vaatimus oli, että hallitus antaisi hänen kansansa elää synnyinseudullaan Ojo Calienten lämpimillä lähteillä, mutta tähän ei suostuttu. Victorio ja noin sata hänen soturiaan asettuivat vuoristoon, josta he jatkoivat sissisotaansa rajan molemmin puolin. Syksyllä 1879 Victorio perusti turvapaikan Meksikon puolelle ja värväsi uusia sotureita "ikuiseen sissisotaan Yhdysvaltoja vastaan".Brown 1991. s. 399.
Victorion päästä luvattiin 3 000 dollarin palkkio. Yhdysvaltain ja Meksikon armeija tekivät yhteistyötä saadakseen hänet kiinni. Lopulta 14. päivänä lokakuuta 1880 meksikolaiset sotilaat piirittivät Victorion leirikunnan Tres Castillossa Chihuahuan ja El Pason välillä. He surmasivat ja skalpeerasivat 78 apassia, joista 68 oli sotureita. Yli 60 naista ja lasta vangittiin ja heidät myytiin myöhemmin orjiksi. Vain 17 apassia onnistui pakenemaan.Debo 1982 s. 124.