Antiikin urheilu tarkoittaa antiikin aikakaudelle sijoittuvaa urheilua. Urheilu on syntynyt metsästys- ja sotataitojen ylläpitämiseksi, mutta varsin pian siitä on tullut myös vapaa-ajan viihdettä. Erilaiset kilpailut ja pelit kehittyivät itse asiassa jo ennen antiikkia, mutta antiikin aikakaudella niistä tuli entistä olennaisempi osa kulttuuria ja yhteiskuntaa.
Etenkin antiikin Kreikassa urheilu on ollut jokaiselle vapaalle miehelle itsestäänselvyys ja hyve. Urheilulla oli merkittävä rooli kreikkalaisessa kauneusihanteessa, sivistyksessä ja yhteiskuntajärjestyksessä. Urheilu kytkeytyi antiikissa jo varhain muihin elämänalueisiin. Kreikkalaisesta pelien, leikkien ja teatterin sekoituksesta kasvoi monimuotoinen urheilukulttuuri, joka on edelleen pohjana nykyajan käsityksille urheilusta ja sen yhteiskunnallisesta asemasta. Suurimpien urheilukilpailujen ajaksi jopa sodat taukosivat, ja menestyneet urheilijat olivat kuuluisuuksia. Rooman valtakunnan myötä urheilusta tuli lähinnä ammattilaisten pyörittämää viihdettä katsomoissa istuvalle kansalle.
Alkuperä thumb|Assurbanipalin leijonanmetsästys thumb|Painia kuvattuna egyptiläisessä maalauksessa thumb|Minolainen härkähyppy Yksi ensimmäisistä urheilumuodoista on ollut metsästys. Ruoan hankintaa varten metsällä lähtijöiden tuli olla hyvässä fyysisessä kunnossa, mitä harjoiteltiin töiden ohessa. Myös keihään ja myöhemmin jousen käyttöä tuli harjoitella. Ihmisen asettuessa aloilleen viljelemään maata, tuli metsästäjistä siihen erikoistunut ammattikunta. Metsästystaitoja pidettiin yllä kilpailuilla, joista muodostui tärkeä ajanviete sekä myös tapa arvioida yksilöiden paremmuutta.Koski et al. 2004, s. 11
Varhaisimmat todisteet urheilemisesta huvin tai uskonnon vuoksi on löydetty Lähi-idästä ja muinaisesta Egyptistä eli hedelmällisen puolikuun alueelta. Todisteet sijoittuvat ajalle 3000 eaa. Egyptiläiset seinämaalaukset kertovat niin rahvaan kuin eliitinkin harrastaneen pelejä ja urheilua. Urheilu lienee levinnyt Egyptistä Kyprokselle ja Kreetalle.Koski et al. 2004, s. 11–12
Egyptiläisten suosituin urheilulaji oli voimistelu. Todennäköisesti urheilusta kehittyi Kreetalla minolaisen kulttuurin myötä enemmän kilpailumaista ja säännönmukaisempaa. Yksi kadonnut urheilulaji on minolainen härkähyppy, jossa voimistelijan oli ilmeisesti tartuttava hyökkäävää härkää sarvista ja hypätä tämän selkään ja siitä edelleen härän taakse. Kuvien perusteella sekä miehet että naiset urheilivat Kreetalla. Voimistelulajien lisäksi harrastettiin alkeellista nyrkkeilyä ja painia.Koski et al. 2004, s. 12
Minolaista kulttuuria seurannut sotaisampi mykeneläinen kulttuuri kehitti urheilulajeja sotilaiden kouluttamiseksi. Ensimmäiset todisteet juoksukilpailuista ovat 1200-luvulta eaa. ja niiden lisäksi on järjestetty hevosajoja ja kamppailulajeja. Mykeneläisten jälkeen alkoivat niin sanotut Kreikan pimeät vuosisadat, joiden ajalta ei ole säilynyt historiallisia lähteitä.Koski et al. 2004, s. 12–13
Uskonto alkuperänä Antiikin urheilu oli alkuperältään uskontoa. Kreikkalaisia kaupunkivaltioiden rajoihin katsomatta yhteen keränneet panhelleeniset kisat järjestettiin usein erilaisilla pyhäkköalueilla syrjässä kaupunkien keskuksista, jolla korostettiin urheilutapahtuman politiikan yläpuolelle ainakin teoriassa asetettua luonnetta. Kuuluisimmat näistä kisoista eli Olympian kisat, olivat entistä yhtenäisemmän ajanlaskun pohjana. Aikaa ryhdyttiin eri kaupunkivaltioiden toisistaan poikkeavien kalentereiden sijaan laskemaan olympiadeissa, eli Olympian kisojen välisissä, neljän vuoden ajanjaksoissa. Olympialaisten yhteiskunnallista ja uskonnollista luonnetta korosti myös olympiarauha, joka julistettiin kuukausi ennen kisoja, ja jonka rikkomisesta seurasi sakkorangaistus. Urheilullinen uskonnollisuus sai myös suorastaan suljetun sisäpiirin kulttimaisia piirteitä julkisen reilun pelin valan lisäksi salaisen, suljetussa pimeässä tilassa vannotun valan kautta.
Esimerkiksi Rooman gladiaattoritaistelut pohjautuvat etruskien uhrimenoperinteille. Roomalaiset tuottivat näistä spektaakkeleista itse kamppailuun keskittyvän väkivaltaisen urheilutapahtuman. Gladiaattorit ilmaisivat kamppailevansa jumalien kunniaksi. Urheilu loi uskonnon välityksellä siteitä vieraiden ihmisten välille ja tarjosi kielen ja näyttämön jonka äärellä kohdata, tavata ja neuvotella. Uskonnollisuuden merkitys alkoi kisoissa verrattain pian himmentyä, jolloin pääpaino siirtyi itse urheilulle.
Antiikin Kreikka Antiikin Kreikassa urheilu kuului luonnollisena osana vapaan kansalaisen nuoruusvaiheeseen. Antiikin peli- ja urheilukulttuurissa nivoutuivat yhteen ihanne ihmisruumiista sopusointuisena kauniina työvälineenä, kaupunkivaltioiden itsenäisyyskamppailujen poliittinen juoninta sekä valtioiden että yksilöiden uskonnolliset velvoitteet. Urheilutapahtumat tarjosivat lisäksi julkisen tilan niin filosofisille väittelyille kuin uskolliselle fanikulttuurillekin.
Jo Homeroksen runoelmissa urheilukilpailut olivat tärkeitä voimannäytön kohtauksia, mutta samalla heijastelivat myös varhaista urheilukulttuuria, jossa kisailut järjestettiin joko jumalten tai hallitsijoiden kunniaksi. Eroksi roomalaisten ja kreikkalaisten urheilunäkemysten välillä voidaan yleistää, että kreikkalaiset keksivät urheilun ja roomalaiset puolestaan löysivät urheilusta sen toisen puolen: penkkiurheilun eli urheilun katselemisen.
Urheilu tarjosi Kreikassa nuorille miehille, mutta Spartan kaupunkivaltiossa myös naisille, isänmaallisen ja fyysisen kasvatuksen lisäksi tiedollista opetusta ja siirtymäriitin nuoruudesta aikuisuuteen. Helleenien maailmassa urheilun harrastaminen piirsi esiin yhteisen itseymmärryksen: barbaarit eivät urheilleet, ja vaikka kaupunkivaltiot kamppailivat keskenään niin kilpa- kuin taistelukentilläkin, urheilu oli olennaisesti panhelleeninen, kaikkia helleenejä yhdistävä ilmiö.
thumb|Juoksijoita kreikkalaisessa ruukussa
Nykyajan urheilukulttuurin tavoin myös antiikin urheilun huipputaso avasi väylän suuriin palkkioihin ja kunniaan. Tällä tiellä oli luonnollisesti syvät varjopuolensa: antiikin urheilusta ja siinä häviämisestä ei puuttunut häpeää tai julmuutta. Peli ja kisa muuttuivat usein sekä kentällä että kentän ulkopuolella aidoksi taisteluksi.
Kunnia ja maine saattoi ajaa myös järjestelmälliseen kilpailuun urheilijoista. Oman värin tunnustaminen ja kotiseuturakkaus olivat kreikkalaiselle urheilijalle usein tärkeitä asioita. Urheilu liittyi jo varsin varhain politiikkaan ja talouteen.
Urheilu oli antiikin Kreikassa etenkin olympiainstituution myötä ammattimaista toimintaa. Antiikin Kreikan gymnasion-järjestelmän varaan rakennettua urheiluvalmennusta on luonnehdittu niin tasokkaaksi, että vastaava ymmärrys alkoi kehittyä länsimaissa seuraavan kerran vasta 1900-luvulla. Valmennusryhmään kuului harjoittelua ja urheilijan elämään valmentajan lisäksi myös lääkäreitä, jotka jo varsin varhain ymmärsivät huippu-urheilijalle elintärkeän kokonaisvaltaisen harjoittelun, levon ja ruokavalion yhteyksiä. Väsymystiloja ja puutumisten sekä haavojen hoitoja ja ennaltaehkäisyä hoidettiin öljyämällä ja hieromalla, johon oli erikoistunut oma ammattiryhmänsä.
Sukupuoliroolit Urheilu oli Kreikassa varsin miesvaltainen ala: naisilta ja orjilta oli useampiin suuriin kisoihin pääsy kielletty. Maskuliinisuus antiikin Kreikan urheilussa luonnollisesti selittyy paitsi naisen ja miehen yhteiskunnallisella eriarvoisuudella, myös vahvalla esteettisellä perinteellä, joka piti miesvartaloa naiskauneutta sopivampana ilmaisemaan perinteisiä kreikkalaisten kauneuteen liittämiä hyveitä sopusuhtaisuutta ja ylivertaisuutta. Antiikin Kreikan urheiluhistoriassa tunnetaan kuitenkin lukuisia naisvoittajia, joista tunnetuin lienee spartalainen Kyniska. Katsojat olivat hekin antiikissa useimmiten miehiä. Miesurheilijat kilpailivat kaikissa urheilulajeissa alastomina. Heidän peniksensä sidottiin mukavuuden vuoksi kiinni nahkaremmeillä. Naispuolisia katsojia oli vähän, ja homoeroottista ihailua lisäsi se, että urheilijat saatettiin sivellä oliiviöljyllä niin, että heidän kehonsa kiilsi.
Urheilemisen hyve Antiikin kreikkalaisille urheileminen oli hyve, jota jokaisen vapaan kreikkalaisen odotettiin harrastavan. Urheilu ja ruumiista huolehtiminen olivat osa kreikkalaisten kauneusihannetta, johon kuului sopusuhtainen ja kiinteä lihaksisto. Fyysinen suorituskyky oli osa kasvatusta ja yleissivistystä. Urheilu oli myös hajanaisille kaupunkivaltioille elinehto, sillä toistuvissa sodissa oli sotaväen oltava hyvässä kunnossa. Urheilulla oli myös uskonnollinen ulottuvuus ja kreikkalainen uskoi palvelevansa jumalia tuomalla heille kunniaa urheilukisoissa.
Poliittisesta hajanaisuudesta huolimatta kreikkalaisilla oli yhtenäinen kulttuuri, johon vahvasti kuului kilpaileminen toisiaan vastaan. Kaupunkivaltiot rakensivat stadioneita ja gymnasioita, joissa oletusarvoisesti nuoret miehet harjoittelivat ja urheilivat kilpailemista varten. Kreikkalaisten naapurikulttuurit eivät urheilleet, mikä vahvisti kreikkalaisten mielikuvaa barbaareista.Koski et al. 2004, s. 25 Menestys urheilukilpailuissa toi mainetta ja kunniaa kreikkalaiselle. Voittajat seppelöitiin ja heidän kotikaupunkinsa kuulutettiin voittajan nimen yhteydessä. Menestyneistä urheilijoista tuli kuuluisia ja olympiavoittajille oli luvassa etuuksia ellei jopa täysi elätys kotikaupungissaan.Koski et al. 2004, s. 32–36
Lajit thumb|Pankration kuvattuna amforassa Antiikin Kreikassa arvostettiin etenkin yksilölajeja, joissa yksilön saavutukset ja suoritukset olivat selkeästi mitattavissa. Myös muutamia joukkuelajeja ja pallopelejä oli olemassa ja niissä myös kilpailtiin. Arvostetuimpia urheilulajeja olivat kuitenkin juoksu, paini ja kamppailulaji pankration.Koski et al. 2004, s. 41–43, 100
Tyypillisimmät juoksukilpailun matkat olivat stadionin juoksu, kahden stadionin juoksu eli diaulos ja pitkänmatkanjuoksu dolikhos. Yhden stadionin mitta vaihteli paikkakunnittain: Ateenalainen stadionin matka oli 184,3 metriä, kun taas Olympiassa se oli 192,3 metriä. Juoksijat kilpailivat alastomina ilman kenkiä hiekkaradalla. Harvinaisempia juoksulajeja ovat olleet asejuoksu eli hoplitodromos täydessä sotavarustuksessa sekä rituaalinen soihtuviesti, jossa on kannettu palavaa soihtua jostakin kaupungista temppeliin.Koski et al. 2004, s. 44–47
Keihään- ja kiekonheitot ovat vanhoja urheilulajeja. Niissä tarkasteltiin nimenomaan sitä kuka urheilija sai heitettyä keihään tai kiekon pisimmälle. Näiden lisäksi paikallisissa kisoissa on joskus heitetty moukaria. Hyppy eli halma on ollut vähemmän suosittu urheilulaji. Tarkkaa tietoa hyppäämisestä ei ole säilynyt tähän päivään, mutta pituus- ja korkeushypyn tapaisia lajeja on kuvattu taiteessa. Hypyssä sai käyttää apunaan käsipainoja, joiden avulla oikein käytettynä hyppääjä sai hieman etua.Koski et al. 2004, s. 49–55
Suosittuja kamppailulajeja olivat pankrationin lisäksi kreikkalainen paini ja nyrkkeily.Koski et al. 2004, s. 58–61
Lajeista luotiin myös kokonaisuus viisiottelu, jossa juoksun, pituushypyn, keihäänheiton, kiekonheiton ja painin yhteenlaskettu tulos laskettiin. Lajeja ei pisteytetty, vaan voittaja määriteltiin painissa, jossa aiempien lajien parhaat kohtasivat.Koski et al. 2004, s. 56
Pallopelejä ei varsinaisissa kisoissa oikeastaan nähty. Kreikkalaiset kuitenkin kehittivät useita eri pallopelejä, joita harrastettiin vapaa-ajalla, mutta välillä myös niissäkin kilpailtiin. Pallopelejä harrastettiin yhteiskuntaluokasta ja iästä riippumatta. Pallot tehtiin lasimassasta, nahkasta, kangaskuiduista tai täytetyistä eläimen virtsarakoista. Tunnettuja pallopelejä ovat muun muassa harpaston, episkyros ja mailapeli keretizein. Näistä harpaston levisi myös Roomaan ja etenkin sotilaiden mukana roomalaistunut harpastum levisi eri puolille valtakuntaa.Koski et al. 2004, s. 73–77
Antiikin Kreikan kisat ja urheilukilpailut thumb|Piirros historiallisesta Olympiasta